Olen vauvan syntymästä asti ollut yksinhuoltaja. Lapsi nyt 1½ vuotias.. Tuolla vauvat palstalla erehdyin sanomaan että missään vaiheessa en ole kokenut yksinhuoltajuutta raskaaksi ja olen onnellinen kun ei tarvitse kenenkään kanssa tapella vauvan hoidosta tai kotitöistä yms.. Paskat sieltä sitten niskaan sai kun kuulemma valehtelen enkä ole rehellinen jos väitän ettei ole ollut raskasta.
Nyt siis haluaisin tietää miten muilla "tuoreilla" yksinhuoltajilla on mennyt? Minkä olet kokenut raskaaksi?
Ihan vaan uteliaisuuttani haluan tietää mikä on ollut raskasta ja näin sitten miettiä mitä itse olen siinä tilanteessa tehnyt eri tavoin..
Nyt siis haluaisin tietää miten muilla "tuoreilla" yksinhuoltajilla on mennyt? Minkä olet kokenut raskaaksi?
Ihan vaan uteliaisuuttani haluan tietää mikä on ollut raskasta ja näin sitten miettiä mitä itse olen siinä tilanteessa tehnyt eri tavoin..
Vastaukset 17
Vanhimmat
itse samaten ollu yh-lapsen syntymästä saakka. lapsi nyt 5.v ja eipä tämä elämä yh:na nyt ole ollut mitenkään rankkaa. minulle ainakin sopinut hyvin, ja onnellisia ollaan, minä ja lapsi. ja jos näin saa sanoa päivääkään en vaihtaisi pois.
ja muutenkin elämä rullaa tosi hyvin.
joten mitenkään raskaaksi tätä yksinhuoltajan elämää en ole kokenut.
ja todellakin nauttinu, kun en tarvi tapella ja riidellä mistään kotitöistä toisen kanssa ja yms.
talous kunnossa, ja työpaikka.
ollaan terveitä ja yms. niin eipä valittamista silläkään saralla.
enkä valehtele pätkääkään kun sanon että minun elämäni yksinhuoltajana ei ole ollut rankkaa.
tähän sopii eräs motto: elämä on ihanaa kun sen oikein ymmärtää/oivaltaa...=)
t. eräs erittäin tyytyväinen ja onnellinen yh-äiti- jolla ei valittamista ole.
Voisiko hän hoitaa lasta? Tiesitkö lasta hankkiessasi että joudut yksin hoitamaan lapsen?
Lapsen isä huitelee omia teitään. Meillä saa käydä lasta tapaamassa koska vaan, mutta eipä paljon ole näkynyt vaikka aina niin lupailee! Isä on niin keskenkasvuinen, että en uskaltaisi lasta hänelle vielä hoitoon antaa ja eipähän tuo ole pyytänytkään.
Raskausaikana sen tajusin että parempi meillä on vauvan kanssa kaksin kun isä juoksi baareissa 4-6 kertaa viikossa ja minä olin yksin kotona ja ruikuttelin perään. Vastauksena oli aina että ei hän aio kavereistaan luopua vaikka vauva syntyy.. ja kun kysyin että eikö niitä voisi päiväsaikaan tavata niin ei kun kuulemma kaikki kaverit on siellä baarissa vaan.. ja sitä rataa! Niin sitten lähdin ja sama täällä että päivääkään en ole katunut!
minun lapsen isä on teillä tietämättömillä.
en tiedä puhelin numeroa, en osoitetta enkä mitään muutakaan. ja lapsen isän sukua ei kiinnosta.
eli heistä kukaan ei järin innokas ole hoitamaan lasta ja jne.
ja lasta hankkiessa aavistin että hoidan ehkä yksin... mutta alkuunsa hoidettiin yhdessä kuukausi, ja sit tuli loppu.
ja näin minusta tuli täysin yh.
eikä harmita, elämä on näinkin aivan ihanaa. =)
joten tsemppiä vaan kaikille tuleville yksinhuoltajille.=) !!
ei noita kauhu juttuja kannata ihan täysin uskoa, ja se on hyvin paljon myös kiinni ihmisestä kuinka tulee pärjäämään ja jaksamaan.
jos sinulla on mennyt hyvin lapsesi kanssa. Onnittelen aidosti! Ehkä monet eivät kykene uskomaan asiaa omaa taustaansa vasten. Monet ovat jääneet yksin lapsen kanssa tahtomattaan, tai itse eronneet väkivallan tai alkoholisimin tai vastaavan takia.
Moni kokee sen työn ja lapsen kanssa riittävästi olemisen hankalaksi(esim. vuorotyö).
Minä koin juuri em. rankaksi. Ja väsymisen, sen että elelin todellakin yksin lapseni kanssa, ilman minkäänlaista tukiverkkoa. Sukulaiset kaukana. Ystäviäni en halunnut vaivata:) Sekin oli raskasta, kun exä alussa uhkaili ja soitteli milloin mihinkin aikaan. Häntä sai oikeasti pelätä, ei hyväksynyt sitä, että jätin hänet(hurmaavan, pitkän ja komean miehen, heh!)
Sekin oli mielestäni rankkaa, kun yksin katselin lapseni kasvamista ja kehittymistä, ei ollut sitä isää jakamassa riemua kaikesta. Ajatus kun kuitenkin oli ollut se, että lapsella molemmat vanhemmat, ja onnellinen perhe-elämä.
Muuten olin kyllä ihan onnellinen. Eipä tarvinnut riidellä, tai odotella humalaista miestä reissuiltaan kotia, tai miettiä mihin on taas rahansa tuhlannut. Yksin jäätyäni elämä kuitenkin selkiintyi, tiesin missä mennään, pystyin suunnittelemaan elämämme ilman toisen negatiivista vaikutusta.
Kaikkea hyvää sinulle jatkossakin:)
heippa!Itsellä samatilanne kuin sinulla.Ja kuvioon liittyi vielä kolmas osapuoli.Kun tyttäreni on kolme kuukautta, mittani täyttyi ja nostin kytkintä.En ole päivääkään katunut.Ei tää musta nyh rankkaa ole ollut, pieniä voikkeuksia lukuun ottamatta.Rahasta on vähän tiukkaa, kun muutosta meni vähän talous sekaisin ja toinen mikä harmittaa on kai katkeruus tai jokin vapauden kaipuu, kun ex saa tehdä mitä lystää ilman vastuuta.Minä olen sidottu lapseen, mutta en valita koska itse näin tein ja valitsin.Tyttäreni on vielä aika pieni, mutta uskon että ajan kanssa helpottaa.Voimia sinulle ja jaksamista.Älä välitä tollasten kateellisten ja katkeroituneiden panettelusta.
moni asia. Lapsen ikä, milloin olet eronnut jos lapsi on ollu ihan pieni vauva hän sopeutuu tilanteeseen, mutta jos lapset on jo isoja ja tietää että toinenkin osapuoli on olemassa.
Itselläni 6-14 v lapset ja välillä on mukavia päiviä, mutta sitten kun lapset reagoivat se onkii aika hankalaa.
Aikanaan kun kaikki oli hyvin ja olin lasten kanssa puistossa, eräs äiti sanoi että pienenä pienet murheet ja isona isot murheet... tuntuu pitävän paikkaansa.
On varmasti eri tilanne kun lapsi vauvasta saakka on tilanteessa esim kahdestaan kuin se että ero tulee ja lapsi on 10 v.
On hienoa että sinulla on mennyt mukavasti, sitä samaa toivon itsekkin, että jonakin päivänä nämä vaikeudet olis voitettu ja elämä olis seesteistä.... tai jollaki tapaa seesteistä murkkujen keskellä :)
Lähinnä kohdistinkin kysymyksen niille jotka ovat olleet yksin vauvan syntymästä asti vaikken sitä muistanut mainitakkaan. Onhan se ihan eri juu jos on tottunut siihen että on kaksi vanhempaa (siis sekä äidin että lasten kannalta) ja sitten "yhtäkkiä" jääkin yksin. Onneksi meillä on vielä pitkä matka tuohon murkkuikään;)
Ihania talvipäiviä ja jaksamisia kaikille!
Hei vaan hei!
Täällä kans yks yh, joka jäi raskausaikana jo yksin. Lapsi tällä hetkellä 1½ v. Lapsen isä on satunnaisesti ollut tekemisissä lapsensa kanssa mutta ei vielä hoidossa eli tapaamiset olleet äidin luona.
Itse äitinä olen kokenut raskaaksi ainakin sen, että olen käytännössä ollut ja elänyt yksin viimeiset kaksi vuotta. Minun vanhempani kyllä auttavat lapsen hoidossa minkä pystyvät mutta mulla ei ole äidiksi tultuani ollut enää omaa elämää. Ystävät ovat kaikonneet lukuisista yhteydenotto yrityksistäni huolimatta.Eräs tuttavani sanoi ettei yksinäisyys johdu lapsesta ja se pitääkin paikkansa. Syy johtuu pikemminkin siitä että olen "sinkku" ja enää minua ei pyydeta eikä huolita pariskunta juhliin tms. olen 30v ja useimmilla ystävilläni on jo omat perheet tai kumppanit valittuna. kovasti tekisi mieli joskus viettää aikaa ihan aikuisessa seurassa ja mahdollisesti löytää jotenkin uusi kumppanikin. Useita kertoja olen pyytänyt ns. ystäviäni kylään iltasella (koska en itse pääse enää mihinkään lähteen) mutta eivät ole tulleet. Lisäksi vielä olen työttömänä joten en sitäkään kautta saa ihmiskontakteja. Harrastuksia minulla ei myöskään ole. Olisiko jollain hyviä vinkkejä tai neuvoja tilanteeseeni?
Käytännön asiat kuten kaupassa käyni, siivous yms tuntuivat myös jossain kohtaa todella raskailta kun voimavarat oli loppu ja univelkaa tarpeeksi. Joka tapauksessa olen iloinen ja onnellinen siitä yksinäisyydestä huoimatta ja siihen ettei mun tarvitse katsella juoppoa äijää jota kiinnostaa vain kaverinsa, baarit yms. Säästyypähän monelta tappelulta.
Aurinkoista päivää kaikille!
Olen ollut yksinhuoltaja(isä) kymmenen vuotta. Nyt lapset ovat 12 ja 13 -vuotiaita. Erittäin hyvin on mennyt, enkä ole kokenut elämää millään lailla erityisen raskaaksi. Lasten kasvaessa on toki vanhemmuus muuttunut. Alkuun piti olla aina läsnä ja leikkiä lasten kanssa sekä vahtia etteivät nämä satuta itseään tai vahingoita ympäristöään. Nykyään vanhemmuus on enemmän sanallista. "Rakkautta ja rajoja" -teema on pysynyt, mutta muuttanut muotoaan vuosien saatossa. Ja nuo kotihommathan me teemme yhdessä : siivoukset, ruoanlaitot, pyykinpesut jne. Olemme aina tehneet ja pikku hiljaa lasten panos on kasvanut.
Heippa! Ihan mahtavaa lukea vaihteeksi positiivisia juttuja yksinhuoltajuudesta! Olen tulossa yh-äidiksi parin kuukauden päästä :) ja on ärsyttävää kuinka ihmiset pelottelevat siitä.
Itse tiedä että tulen pärjäämään paremmin kuin lapsen isän kanssa, jolla alkaa aina menojalkaa vipatuttaan kun viikonloppu lähestyy..hyi hitto!
Ystäväpiiristä löytyy myös niitä jotka eivät esim. pysty nauttimaan vauvan hoidosta kun joutuvat riitelemään ukkojensa kanssa ja murehtiin niiden alkoholinkäyttöä...ei se aina ole siis helppoa parisuhteessakaan!
itse kirjoittanut tuon!=)
ihanaa kuulla tosiaan positiivistakin yh elämästä!
itsekkin olen odottava mamma ja ollut koko raskauden yksin.
vauva pitäisi syntyä parin kuukauden päästä.
tähän asti on tosiaan vain kuullut "kauhutarinoita" miten rankkaa se vaan on päivästä toiseen ja kaikki läheiset voivottelee!
itse en ajattele asiaa negatiivisesti vaan on ihanaa saada vauva vaikka yksin olenkin!=)
ehkäpä joskus se unelmien prinssi astuu minunkin elämääni,sitä ei koskaan tiedä;)
jaksamista kaikille yh:ille!
Minulle ei yksinhuoltajuus ole ollut kovin raskasta. Asiaa kyllä auttaa helppohoitoinen vauva, ja mummo joka hoitaisi vauvaa vaikka joka päivä :)
Olen ollut viimeisen 6 vuotta kaksin lapseni kanssa, siis mieheni kuolemasta alkaen. Lapseni oli silloin 2-vuotias eli nyt jo reipas ekaluokkalainen neiti.
Raskasta on ollut oma henkinen jaksaminen kaiken tapahtuneen vuoksi mutta vuosien saatossa sekin on jo helpottanut,eli raskas elämä ei ole johtunut lapsesta ja hänen kanssaan kaksin olemisesta eikä johdu vieläkään, joten uskallan epäillä ettei sellaista tulekaan.
meillä ei laspi lähde toiselle vanhemmalleen joka toinen viikonloppu, vaan jos satun lapsenvahtia tarvitsemaan niin saan sen kyllä, mutta aika harvoin olen edes tarvinnut. meidän perhe on minä ja tyttäreni ja hyvin olemme jakselleet niin henkisesti (alkujärkytysten jälkeen), fyysisesti kuin taloudellisestikin.
Tsemppiä kaikille muillekin totaaliyksinhuoltajille.
Hei!
Samassa tilanteessa olen, sillä erotuksella, että lapsia kaksi (murkkuja) ja että olimme eronneet avoliitosta lasteni isän kanssa, kun hän 7 vuotta sitten kuoli.
En voi sanoa, että "päivääkään en vaihtaisi pois".
Kyllä on ollut rankkaa ja toisen lapsen oireilut kaikkine vaikeuksineen tuntuvat joskus painavan mieltä alas, mutta joku selviämisenvimma minussa kai piilee - niin ja se huumorinkukka kun kukkii, niin sekin auttaa! :))
Ehkä yhden lapsen kanssa olisi huomattavasti enemmän voimia kasvatukseen yksin ilman toista vanhempaa. Niin ja niitä joka-toinen-vkl -vapaita, jolloin useat yksinhuoltajat lataavat omilla tavoillaan akkujaan ja ainakin saavat olla yksin. Se yksinolokin kun on jokaisen ihmisen perustarve sopivasti annosteltuna.
Elämä ottaa ja antaa ja luulenpa, että nämä vaikeudet muuttuvat vielä joskus johonkin Suureen Onneen...!!
Erosin lapsen isästä kun lapsi oli kolmisen kuukautta. Isä joi myös TODELLA paljon ja kaverit oli tärkeämpiä kuin lapsi tai minä. Aina sai pelätä että missä on kun ei kotiin tullut yöksi/viikonlopuksi...ja rahaa paloi yhden viikonlopun aikana satoja euroja(kaikki ei ollut voinut mennä pelkästään baariin...)
Mutta nyt meillä on mennyt todella mukavasti, vaikka kyllä pelotti erota! ja tietenkin välillä tuntuu yksinäiseltä, mutta on se sen arvoista, kun saa olla pikusen kanssa, joka on nyt 6kk. Lapsi käy kerran viikossa isänsä luona, joka asuu äitinsä luona. olen myös sanonut että riidoissa en halua erota, ihan pojankin takia! meillä saa tulla pojua katsomaan, kunhan on TÄYSIN selvinpäin!
Tänäänkin oli pojan kanssa sen aikaa että pääsin kuntoilemaan...
Ihanaa todella kuulla näin paljon positiivisia asioita yksinhuoltajien suusta!!
KAIKILLE TODELLA HYVIÄ PAKKASPÄIVIÄ JA KEVÄÄN ODOTUKSIA!!
Riippuu varmaan paljon mistä syistä johtuen on yh. Itse sain poikani,nyt 13kk, yllätyksenä "erään illan" seurauksena,ei sen ihmeempää kuin ehk. petti.Olen elämää kokenut hyvässä ja pahassa joten tunsin, että pystyn tarjoamaan lapselle ne "juuret ja siivet"joita elämässä tarvitaan.Ehkä siksi en ole kokenut raskaaksi tätä elämäntyyliä enkä koe tavallisia vastoinkäymisiä ongelmiksi.Jokaisella on huonot ja hyvät päivänsä:isolla sekä pienellä ihmisellä.Tämä on elämää josta en luopuisi vaikka olenkin yksin mutten yksinäinen. Arki on ns. harmaata niinkuin yleensä monilla. Silti pienet hetket lapsen kanssa,joista nauru kumpuaa,antavat taas voimia huomiseen. Ja tietenkin hyvä tukiverkko, jota kannattaa hoitaa!Maalaisjärki ja rakkaus/kuri ovat meidän perheen "idea".Uskon,että ensin täytyy nousta ylämäki ennenkuin voi tulla alamäki...Ja jos aina hamuaa jotain parempaa, niin saattaa unohtaa elää. Nautitaan niistä hyvistä pienistä asioista ja haaveillaan isoista : )Lämpimiä rutistuksia pakkasen keskeltä kaikille yh-vanhemmille!!!