* * *
Kuljit läpi syysmyrskyisen lokakuun.
Tunteet
jotka repivät sinua moneen suuntaan
väsyttivät mielesi.
Ääniä oli niin paljon.
Monet niistä omiasi ja monet
toisten suusta.
Jokainen ääni kertoi halusta, vaatien sinulta
toteutumista.
Halujen ristiaallokossa
sinun oli yhä vaikeampi ymmärtää
mitä itse haluat.
Yritit sitä ja tätä.
Aina hetkittäin sait kokea
onnistumisen iloa,
silloin toisiaan vasten läpsyttävät huulet
taputtivat taidoillesi.
Vähän aikaa.
Suut kietoutuivat toistensa ympärille
mutta mikään ei todella edennyt.
Asiat seisoivat.
Ja mitä enemmän etäännyit itsestäsi
sen selvemmäksi kävi yksi ainoa:
rakkaus on hulluutta.
Sinusta tuntui ettet jaksa
enää, ei enää metriäkään näillä
liian paljon kulkeneilla, loppuun saakka
kulkeneilla jaloilla.
Mykistynyt sydämesi jyskytti
värähtelevää vastalausetta elämälle:
Älä kiusaa minua.
En ole pyytänyt syntyä tänne,
onko minun
pakko siis elää?
Viimein.
Kun kaikki ajattelu kävi liian raskaaksi,
löysit yllättävän lepopaikan.
Hyväksyen kipusi, ihmisyyden katkerat vedet
katsoit itseäsi silmiin - myönnyit -
olemaan.
Lokakuisen syysmyrskyn keskellä.
Ihmisenä.
Katkeriin vesiin avautui jotain pehmeää.
Se nousi syvältä, syvemmältä.
Taivas tuli alas,
sen sävyt värittivät raskaiden vesien tyrskyt,
ymmärsit jotain, niin paljon
enemmän kuin ennen.
Ensin se oli vain aavistus.
Katson sinua silmiin, ihmettelen
kuinka todesti
jokainen uurteesi todistaa
että se mitä sanot
on totta:
Nyt vasta
minä todella elän.
Sinua katsellen tiedän ettei toivo
ole pelkkää teoriaa.
Kaikille
elämän syysmyrskyissä
sietokyvyn äärirajoilla
kompuroiville, haparoiville
olet vastaansanomaton
todistus.
Myrskyn läpi voi kulkea.
Kulkiessaan voi löytää jotain
joka auttaa kulkemaan
niin ettei sitten enää yhtä helposti
menetä toivoaan vastoinkäymisissä
jotka tulevat jokaisen sellaisen osaksi
joka ei suostu kovettamaan
tuntevaa sydäntään.
Uurteissasi ei asu kyynisyys.
Niissä asuu valoa.
Hetki hetkeltä lauluksi avautuvaa
aavistusta,
tietoa
jota ei voi esittää kaavioina
sen voi vain kokea
sydämen lepattavassa kynttilänvalossa.
Kuljettuaan läpi myrskyisen lokakuun.
Ihmisenä.
Puhu sinä toivosta hiljaisella katseellasi
niille jotka eivät jaksa loputtomien sanojen litaniaa.
He näkevät näkymättömät uurteesi
ja ymmärtävät
että sinäkin olet ollut
täällä sammumaisillasi, syksyiseen yöhön.
Sanot.
Elämä itsessään on rakkaus.
Vuosia yritin sitä saavuttaa - kunnes, kipuni keskellä -
se saavutti minut.
Yllättäen.
Sydämessäsi laulaa maailma, olevaisuus.
Minä synnyin tänne,
löytääkseni itselleni tarkoituksen:
että olen sylissäsi
Sinä kaikkioleva Rakkaus.
Hänen käsivartensa eivät koskaan väsy.
Hänen lempeytensä on ääretön.
( Joh.3:16 )
Kuljit läpi syysmyrskyisen lokakuun.
Tunteet
jotka repivät sinua moneen suuntaan
väsyttivät mielesi.
Ääniä oli niin paljon.
Monet niistä omiasi ja monet
toisten suusta.
Jokainen ääni kertoi halusta, vaatien sinulta
toteutumista.
Halujen ristiaallokossa
sinun oli yhä vaikeampi ymmärtää
mitä itse haluat.
Yritit sitä ja tätä.
Aina hetkittäin sait kokea
onnistumisen iloa,
silloin toisiaan vasten läpsyttävät huulet
taputtivat taidoillesi.
Vähän aikaa.
Suut kietoutuivat toistensa ympärille
mutta mikään ei todella edennyt.
Asiat seisoivat.
Ja mitä enemmän etäännyit itsestäsi
sen selvemmäksi kävi yksi ainoa:
rakkaus on hulluutta.
Sinusta tuntui ettet jaksa
enää, ei enää metriäkään näillä
liian paljon kulkeneilla, loppuun saakka
kulkeneilla jaloilla.
Mykistynyt sydämesi jyskytti
värähtelevää vastalausetta elämälle:
Älä kiusaa minua.
En ole pyytänyt syntyä tänne,
onko minun
pakko siis elää?
Viimein.
Kun kaikki ajattelu kävi liian raskaaksi,
löysit yllättävän lepopaikan.
Hyväksyen kipusi, ihmisyyden katkerat vedet
katsoit itseäsi silmiin - myönnyit -
olemaan.
Lokakuisen syysmyrskyn keskellä.
Ihmisenä.
Katkeriin vesiin avautui jotain pehmeää.
Se nousi syvältä, syvemmältä.
Taivas tuli alas,
sen sävyt värittivät raskaiden vesien tyrskyt,
ymmärsit jotain, niin paljon
enemmän kuin ennen.
Ensin se oli vain aavistus.
Katson sinua silmiin, ihmettelen
kuinka todesti
jokainen uurteesi todistaa
että se mitä sanot
on totta:
Nyt vasta
minä todella elän.
Sinua katsellen tiedän ettei toivo
ole pelkkää teoriaa.
Kaikille
elämän syysmyrskyissä
sietokyvyn äärirajoilla
kompuroiville, haparoiville
olet vastaansanomaton
todistus.
Myrskyn läpi voi kulkea.
Kulkiessaan voi löytää jotain
joka auttaa kulkemaan
niin ettei sitten enää yhtä helposti
menetä toivoaan vastoinkäymisissä
jotka tulevat jokaisen sellaisen osaksi
joka ei suostu kovettamaan
tuntevaa sydäntään.
Uurteissasi ei asu kyynisyys.
Niissä asuu valoa.
Hetki hetkeltä lauluksi avautuvaa
aavistusta,
tietoa
jota ei voi esittää kaavioina
sen voi vain kokea
sydämen lepattavassa kynttilänvalossa.
Kuljettuaan läpi myrskyisen lokakuun.
Ihmisenä.
Puhu sinä toivosta hiljaisella katseellasi
niille jotka eivät jaksa loputtomien sanojen litaniaa.
He näkevät näkymättömät uurteesi
ja ymmärtävät
että sinäkin olet ollut
täällä sammumaisillasi, syksyiseen yöhön.
Sanot.
Elämä itsessään on rakkaus.
Vuosia yritin sitä saavuttaa - kunnes, kipuni keskellä -
se saavutti minut.
Yllättäen.
Sydämessäsi laulaa maailma, olevaisuus.
Minä synnyin tänne,
löytääkseni itselleni tarkoituksen:
että olen sylissäsi
Sinä kaikkioleva Rakkaus.
Hänen käsivartensa eivät koskaan väsy.
Hänen lempeytensä on ääretön.
( Joh.3:16 )
Vastaukset 11
Vanhimmat
On myös pakoa uskoon, sen taakse.
Toistaa vain sanoja, uppoaa niihin.
Kohta taas tulevat naiset,
saartavat joka puolelta kuninkaan,
reppurievun.
Naiset ovat.
ois tosiaan voinut laittaa, että kohdat missä runon "sinä" puhuu erottuis runon "minähenkilön" äänestä.
On pakoa uskoon, sen taakse. Kyllä. Ajattelen samalla tapaa.
On sekä Jumalan pakenemista että pakenemista Jumalaan.
Suoraan sanottuna.
Jumalaan pakeneminen on pakenemista "Jumalaan".
Ei todelliseen, vaan itse luomaansa mielikuvaan Hänestä.
Todellisuutta ja sen realiteetteja ei voi paeta Jumalaan, koska juuri Hän johtaa kohtaamaan todellisuuden realiteetteineen. Kipeästikin.
Siksi monet väistää todellista nöyrtymistä Jeesuksen edessä ja valoon tulemista, ja valitsevat mieluummin omaehtoisen uskonnollisuuden:
"joo, kyllä mäkin johonkin korkeempaan uskon, omalla tavallani".
Alkusysäyksen runolle sain erään ystävän elämänkokemuksista mutta en yrittänyt kuvata hänen elämää.
Runon "minä" eli puhujahenkilö on aika pitkälti todellinen minä eli nimimerkillä äitiparta kirjoittava henkilö, tämä ihminen täällä takana - hei hei - , mutta runon "sinä" ei ole kukaan tietty; on siis kuvitteellinen, runoluomus. Runoluomuksessa on aineksia todellisuudesta. Tunnen useitakin jotka ovat kulkeneet kyseisen polun. Asiat joita he ovat kokeneet eivät ole sanoin kuvattavissa, mutta asioihin ja kokemuksiin voidaan kyllä viitata, niistä voidaan puhua, keskustella. Itse asian todellisuus aukeaa vain omakohtaisen kokemuksen kautta.
Vaikka runo on fiktiivinen siinä on hyvin paljon myös oman sydämeni henkilökohtaista kokemusmaailmaa ja tuntoa.
Ja jos ei ajatella runon hengellistä sanomaa - joka varsinkin loppupuolella tulee esiin, jopa niin että allergisoitunut, syystä tai toisesta, voi kokea koko runon tuputtamisena: maku meni - kyllä syysmyrskyt on tuttuja jokaiselle. On ihminen niiden keskellä löytänyt kristillisen uskon tai ei. Jollain tavalla usko elämään kuitenkin on säilynyt ja toivottavasti jopa vahvistunut, jos ihminen on myrskynsä läpi jaksanut kulkea. Varsinkin jos on saanut kuljettua katkeroitumatta ja vielä säilyttänyt tuntevan sydämensä avonaisuuden. Se on elämän ihmettä.
Hmmm...
> Naiset ovat. <
Kyllä. Naiset ovat. Mielikuvina. Myös todellisina henkilöinä.
Miehetkin ovat.
Sillä ihminen on. Hän kirjoittaa, lukee, muodostaa mielikuvia, keskustelee.
On myös pakoa sanoihin, niiden taakse?
Ihminen on.
:-)
Yksi kirjoittaa yhdellä ja toinen toisella tavalla. On monenlaista runoutta. Itse en ole kiinni yhdessä muodossa tai kaavassa. Siksi runoissani on monenlaisia maailmoja ja sisällön käsittelytapoja, kulloisestakin aiheesta ja näkökulmasta riippuen.
Kiitos palautteesta.
Selitykset ovat niin pitkiä ja aina samaa juttua.
Olen mielestäni jo tietoinen sinun logiikastasi- valitettavasti ja onneksi -myös todellisesta elämästäsi. Joka perustuu niin suureen valheeseen, että enpä ole ennen nähnyt ja kuullut moista! Ja siltikin uskon, että koko keko oli nähtävä syystä, jota en vielä tiedä. Joku opetus.
olen jänis
talvipuvussa
keväthanki allani
kantaa
syksyn muistot
kynänjälkesi
hangessa
piirtää minut
sisäänsä
jättää auki ajatuksia, eikä sisällä mitään yritystä olla "fiksu" ja sanoa viimeinen sana.
Runo on kuin omasta elämästäni
palanen. Kiitos hienosta runokokemuksesta.
Kaiken kokemani jälkeen,
tiedän nyt, mitä on elämä,
oikea.
Elän sitä nyt.
Mitä se tuo tullessaan,
odotan.
Hmmm... :)
Kuulosti jo paljon paremmalta melkein sanoisin
että melko hyvä.
Nosta lippu salkoon Mies .
Kiva että pidit runostani. Ja erityisen kiva että pidät juuri tämän tyylisestä.
...Mutta. Voi voi. Pitäisiköhän minun kirjoittaa runo nyt toisen äärilaidan kuvakieltä ja ilmaisutapaa käyttäen, jotta sinulle ei tämänkertaisen runon perusteella alkaisi syntyä tiettyä mielikuvaa äitiparrasta? Jos kirjoitan vielä saman tyylisen kuin tämä äskeinen, luuletpa kohta, että lippuni on noussut salkoon ja olen löytänyt sen oikean vireen?
:-)
Jonkun toisen mielestä juuri se on väärä vire. Hän kun pitää enemmän siitä äitiparrasta jonka mielikuvissaan on muodostanut, mikä sitten lieneekään tuo äitiparta, joten nämä hengellissävytteiset hempeilyt on paha virhe imagossani, niin kuin hän asiaa käsittää ja tiedostavassa mielessään oivaltaa.
Toisinsanoen: hän mieluummin näkisi minun olevan dekadentti ja angstinen satiirikko jonka mielestä totuudet ovat kusetusta ja harhaa. Silloin oivaltaisin todellisuuden oikein ja kirjoittaisin realistista runoutta. Mutta jos uskon hengelliseen todellisuuteen - puhumattakaan Jumalasta! - olen höyrähtänyt, todellisuuspakoinen haahuilija, ja se on hyvin ikävää.
Vähän kärjistäen.
Elämässä (en tarkoita ainoastaan omaa elämääni vaan elämää yleensä) on monenlaisia tunnetiloja. Jos kirjoitan "sydämeni vuotaa verta katsellessani kaupungin kaaokseen" se ei välttämättä tarkoita että minä tekijänä kokisin tällaisen tunnetilan, kuvaisin omaa tunnetilaani. Luon kuvan eräästä mahdollisesta tunnetilasta. Oikeastaan en tiedä millaisesta, koska varsinainen tunnetila syntyy lukijan tajunnassa riippuen kuinka sanat häneen osuvat, kuinka hän runon kuvakieltä kokee ja aistii.
Ehkä kuvaan
vain fiktiivisen runohenkilön tunnetilaa
tai ehkä vain tarkastelen
lauseita.
Ehkä
tarkastelen ja kuvaan kuinka tietyillä lauseilla
voidaan kuvata tunnetilaa
ikäänkuin ei olisikaan lauseita ja kuvitelmia,
on vain tuo tunnetila -
on todellisuudeksi tekeytyvä illuusio.
Sydämeni vuotaa verta katsellessani kaupungin kaaokseen?
Kuinka jatkaisin? Saatan jatkaa esimerkiksi: "nämä sanat kirjoitettuani / heitin kaiken tuleen, / jokaisen paperini hävitin, / ja ette koskaan tiedä hänen kirjoittaneen näin" (edellinen vaihtoehto) tai "nämä sanat kirjoitettuani / heitin kaiken tuleen, / jokaisen paperini hävitin ja ette koskaan tiedä, / näin kirjoitti hän" (jälkimmäinen vaihtoehto). Sehän on älytöntä?
Että sanat ovat luettavissa paperilla (tai näyttöruudulla) osoittavat vastaansanomattoman selvästi että niitä ei ole heitetty pois!
Valehtelenko siis? Ei, mutta kommentoin illuusiota. Jälkimmäinen vaihtoehto tosin viittaa itseensä: sanat papereiden hävittämisestä ovat nekin vain sanoja, jotka hän (runon tekijä) kirjoittaa.
En ainoastaan kirjoita runoja - kirjoitan runoa runon kirjoittamisesta. Ja kirjoittamisen tarkastelemisesta!
RUNO 1. (yöllä 23.1.07).
Sydämeni vuotaa verta
katsellessani kaupungin kaaokseen,
illuusioiden myrskyyn,
tuhansien kaipausten tuleen.
Ihmisten kasvot
kuin miekat lyövät rintani läpi
tauottomasti, isku iskun jälkeen murtuvat
lasten kallot välinpitämättömän kaupungin asfalttiin.
Luon kuvan
mahdollisesta tunnetilasta.
Oikeastaan en tiedä millaisesta,
koska varsinainen tunnetila syntyy
lukijan tajunnassa - riippuen siitä, kuinka
hän runon kuvakieltä kokee ja aistii.
Miekat lyövät rintani läpi
tauottomasti.
Lopulta on vain tuo tunnetila.
Mutta onko sekin todellisuudeksi tekeytyvä illuusio?
Tässä vielä, paperilla on, mutta sitten ei.
Hän lukee.
Sydämeni vuotaa verta
katsellessani kaupungin kaaokseen,
illuusioiden myrskyyn,
tuhansien kaipausten tuleen.
Nämä sanat kirjoitettuani
heitin kaiken pois.
Jokaisen paperini hävitin ja ette koskaan tiedä:
näin kirjoitti hän.
Valehtelenko siis?
Ei, mutta kommentoin illuusiota.
Sydämeni haavaa.
- - -
Tai. Mahdollisesti. Runon voisi päättää:
Lopulta on vain tuo tunnetila.
Mutta onko sekin todellisuudeksi tekeytyvä illuusio?
Tässä vielä, paperilla on, mutta
sitten ei.
Hän lukee.
Sydämeni vuotaa verta
katsellessani kaupungin kaaokseen,
illuusioiden myrskyyn,
tuhansien kaipausten tuleen.
Nämä sanat kirjoitettuani
heitin kaiken pois.
Jokaisen paperini hävitin ja ette koskaan tiedä
minun kirjoittaneen näin.
Valehtelenko siis?
Ei, mutta kommentoin illuusiota.
Hän miettii:
Sydämensä haavaako kommentoi hän?
- - -
Jos vaikka laboratoriohenkilö näytettä tutkiessaan toteaa lasipullon sisällöstä "sameaa, sameaa" emme ajattele hänen kertovan omasta elämästään. Emme kehota häntä ryhdistäytymään ja nostamaan lippua salkoon. Ymmärrämme ettei hän sanoillaan ilmaise elämänsä intiimejä tuntoja vaan kertoo tarkastelunsa kohteesta. Samalla tapaa tarkastelen lauseita ja tosi elämän ilmiöitä sekä näiden suhteita, mielikuvia ja assosisaatioita; että tässä runomaailman tarkastelussa käytän useinkin minämuotoa ei tarkoita että kirjoittaisin omasta elämästä ja omista tunteista, kuten laborantti ei - sanoessaan "sameaa, sameaa" - kuvaa omaa elämäänsä vaan mitä tarkastelee.
Ero vain on siinä että kirjoittaessani minun täytyy mennä jossain määrin sisään siihen mitä tarkastelen, toisin kuin laborantti, koska välineenäni ei ole mikroskooppi tai koeputki vaan oma tajunta, mieli, kirjoittava käsi. Käyttäessäni itseäni välineenä näissä "kompleksisissa" runoissa - jolloin niihin aina tulee jollain tapaa myös omaa sielunelämää ja tunnemuistoja (ehkä hyvin kaukaa menneisyydestä) - samalla tarkastelen runon muotoutumista ja kirjoittamisen prosessia ulkoapäin, niin että tekijä tavallaan muodostuu fiktioksi: tarkastellessani kirjoittavaa itseäni kuin ketä tahansa kirjoittajaa muokkaan hänen kokemuksiaan. Olen itselleni kuin mitä tahansa materiaalia mitä voi haluttuihin suuntiin muovata. Joissain tapauksissa laitan muodostamani fiktiivisen tekijän ja itseni käymään vuoropuhelua jolloin runon monikerroksisuus lisääntyy ja hajoaa - tragikoomisesti:
RUNO 2. (yöllä 23.01.07).
huudan vastalauseeni,
kuule, minä en tahdo olla muodostamasi mielikuva!
haluan olla silmistäsi riippumaton!
ja huutaessani
sinun lukevien silmiesi edessä
todistan
olevani niin riippuvainen
sinusta.
jotain, jotain sellaista hän ehkä tarkoitti?
- - -
Tämä on minun tapani kirjoittaa runoja ja poikkeaa kovin paljon kaikesta muusta kirjoittamisestani, mutta niinpä runous onkin aivan erityisala.
;-)
Ymmärrän hyvin kirjoittajia jotka kirjoittavat suoraan omasta elämästä ja tunteistaan, henkilökohtaisia ja intiimejä runoja, tarkastelematta itseään ja kirjoittamistaan ulkopuolelta, tekemättä itsestään fiktiivistä kirjoittajaa; mutta hekin ovat lopulta - lukijan mielessä - kasa mielikuvia, joissa lukija omien (runon synnyttämien tuntemusten) kautta kuvittelee kirjoittajan, hahmottaa hänet ja olettaa hänet nyt tietävänsä.
Runon synnyttämät tunnelmat
eivät perustu kirjoittajan elämään
vaan lukijan elämään,
koska voimme hahmottaa todellisuutta
vain sen pääoman kautta
mikä meille oman henkilöhistorian
kokemusten tuloksena
on syntynyt ymmärrykseksi ihmisistä ja ilmiöistä.
Näin ollen tapamme tulkita runoa (ja sen kirjoittajaa) ei välttämättä kerro niinkään kirjoittajasta vaan itsestämme; miksi suhtaudun kirjoittajaan tällä tavalla, miksi näen hänet tällaisena, miksi runo herätti minussa tällaisia tunteita?
Kysymyksiä jotka usein jätetään kysymättä.
- - -
Ymmärrän että ihmiset yleisesti ottaen kirjoittavat runoa omista tunteistaan ja tarkoittavat runon "minällä" itseään, ja olettavat toisten kirjoittavan ja tarkoittavan samoin, ja ymmärrän myös että on kysymyksiä joita lukijat hyvin harvoin kysyvät itseltään.
Sellaisia me olemme.
Jokaisella on tapansa kirjoittaa ja jokaisella on tapansa lukea.
Myös minulla on oma tapani.
Joskus runoni ovat kyllä omasta elämästä. Tai saatan kuvata jonkin itselleni hyvin toden tunteen niin, että käytän kuvaamisessa rekvisiittaa, esimerkiksi; hmmm...
RUNO 3. (yöllä 23.01.07).
Seison kalliolla
kauas
kauas katson,
ja kaipaan, en tiedä minne
Taivaanrantojen rajalla sen aavistan,
auringonlaskussa se
sydäntäni taaskin riipaisee
Jokin minussa, itsessäni:
sen tahtoisin löytää
Tuntea kallion laella seisovan miehen,
tulla kuin itsekseni, syntyä
tähän hetkeen
Kaipaamatta aina
jonnekin niin kauas pois
No niin, tällainen runo nyt syntyi tässä.
En seiso kallion laella katsellen kauas - kuinka voisinkaan niin tehdä? Istun tässä ja kirjoitan vain näitä sanoja. Jos seisoisin kalliolla runo olisi mahdottomuus, silloin en kirjoittaisi. Olisin kokonaan toisaalla. En myöskään kirjoittanut muistelmaa hetkestä jolloin olen seisonut kallion laella, koko tapahtuma on alusta loppuun saakka silkka kuvitelma. Tunne ei kuitenkaan ole kuvitelmaa. Kyseisessä esimerkissä yritän rekvisiittaa käyttäen hahmottaa jotain jota on hyvin vaikea kuvata suorasanaisesti, jotain aavistuksenomaista ja ehkä silti kovin todellista, jopa koettua.
Siinä yksi esimerkki tavastani kirjoittaa.
Jotkut runot ovat siis mahdollisimman tarkkaa faktaa (oman elämän lähes dokumentaarista kirjaamista niin rekvisiittoineen - todelliset tilanteet ja esineet - kuin tunnelmineen jotka pyrin kuvaamaan mahdollisimman aitoina), jotkut sen sijaan fiktiota (esimerkiksi: kuvittelen kirjoittajan, laitan hänet kirjoittamaan jotakin elämänsä tosi aihetta joka minusta katsottuna on mielikuvitusta, sitten ehkä myös tarkastelemaan kirjoittamisensa prosessia, äärimmillään jopa ottamaan kantaa äitipartaan, joka hänet kirjoittaa) ja jotkut (suurin osa) näiden erilaisia välimuotoja.
- - -
Totta kyllä...
Ilahduin että pidit nimenomaan tämänkertaisesta runosta.
Joudun näet myöntämään, että toisinaan tämä runollinen ilmiöihin eläytyminen ja niiden monikerroksinen tarkastelu johtaa lopputuloksiin jotka myöhemmin maistuvat suussani vähän ikäviltä.
En siis pidä kaikista runoistani vaikka tekohetkellä - eläytyessäni sanapelin informaatioviidakkoon - jokainen runo tuntuu olevan ok.
On myös muutamia jotka edes tekohetkellään eivät ole olleet ok. Ne olen hävittänyt saman tien.
RUNO 5. (yöllä 23.01.07).
Vaikka kaikki kevytmielisyys runoissani,
silloin kun sitä ilmenee,
ei ole varsinaista kevytmielisyyttä
tai ainakaan
minun kevytmielisyyttäni, vaan on
kevytmielisyyden tarkastelua ja kannanottoa
kevytmielisyyteen,
joskus sorrun kannanotoissani muotoiluun
joka myöhemmin vaikuttaa itsestäni,
kun tekstiä luen,
täysin yhtä kevytmieliseltä kuin asia johon otan
tai olen ottavinani kantaa,
jopa niin ettei niitä, ikävä kyllä
voi erottaa toisistaan.
Silloin laitan pääni kallelleen ja mietin
missä olen,
missä olen ollut ja minne menen,
minä ja kirjoittava
käteni.
Ainakin yritän olla kirjoittamatta kovin turhautuneessa tai närkästyneessä mielentilassa jotta se ei vaikuttaisi tekstin luonteeseen. Enkä yleensä kirjoita runoja jotka on tarkoitettu piikikkääksi ja loukkaavaksi viestiksi toiselle ihmiselle.
Sellaisista asioista on hyvä keskustella, muualla.
Lopuksi... Erään henkilön kanssa olen kyllä sortunut henkilökohtaisiin keskusteluihin tällä palstalla kommentoiden hänen kommenttejaan runoihini - kyseessä tietysti nimimerkki runis = olga - ja näin on tullut puitua asioita jotka ei suinkaan kuulu julkisuuteen. Koska olen kirjoittava ihminen (jopa runoa kirjoittaessa) en voi väittää etteikö käymämme keskustelu olisi jos ei suoraan ainakin kiertokautta vaikuttanut useisiinkin runoihini. Hyi äitipartaa.
Lukijoissa kiusaantuneisuudentunnetta ja harmistumista synnyttävä vääntö näkyy nyt olevan menossa monenkin kohdalla. Sellainen ei toki kuulu palstan luonteeseen. Vaikka kirjoittaisi omista tunteista intiimiä faktarunoutta niin että runon minähenkilö tunteineen on se minä joka runoa kirjoittaa, spontaanina elämänkuvana - jotkut runot - jos niissä purkaa loukkaantumista ja vihaa toista henkilöä kohtaan - voisi kirjoittaa mieluummin päiväkirjaan ja jättää sinne tai lähettää tekstiviestinä, ei suinkaan julkisena kirjeenä jokaisen silmille. Mutta tässä pätee kuten runoudessa yleensä. Jokainen kirjoittaa tavallaan. Määritellen oman moraalisen käyttäytymisensä rajoja. Rajatkin voivat vaihdella. Se mikä joskus tuntui sopivalta ja vähintäänkin oikeutetulta saattaa eräänä hetkenä, kun määrätty haava on parantunut ja näkökyvyn samentava punainen verho väistyy antaen tilaa puhtaammalle näkemiselle, olla kirjoittajalleen ihmetyksen aihe: minäkö syydin suustani tuollaisen myrkyn, kuvitellen puhuvani totta ja oikeaa? - Myös näitä ilmiöitä runoissani tarkastelen.
OLEMME MATKALLA. Jos nyt heittäytyisin pelkästään runolliseksi voisin todeta: Viva las Vegas. En heittäydy.
Elämä on enemmän kuin matka
joka on vain sana
Elämä on
lukeva mieli
On todellisuus joka mieltäsi kantaa
sana sanalta
Uskallan sittenkin sanoa, että
elämä on matka
- - -
Hmm...
Hyvin perusteltua filosofista pohdiskelua kriitik-
kona kaiken lävitse leikaten .
Mielenkiintoista , vaan aihe sinänsä on minulle
uuta , miten kirjoitetaan ikäänkuin itsensä
sivusta ja jotenkin ikäänkuin toisen puolesta .
No tämänkin jätit auki ,ja siksikait runous onkin
suorastaan kiehtovaa .
On tosi että jokainen kuitenkin väritää kaiken
itsestään käsin ja lopulta vain omilla tunneskaa-
lan väreillä (kokemuksella).
Niin elämä on matka tunteiden läpi ,jotka saava
meidät reagoimaan ja muutamaan suuntaa tia ainakin
katsomaan toisaale ja tosaale . Mitä katsomme jos
emme näe , mitä tunnemme jos emme tunne .
Voiko joku laitaa eteesi kuvia joita ei ole ja
tuoda palsamipullollisen tuoksuvia tunteita joita
et voi haistaa .
Onko haava otsassamme itsemme viltämä ja veri vain
omaa vertamme joka samentaa silmämme.
:)))
Hyvää päivänjatkoa.
- -
PUNAINEN ON VÄRI.
Punainen on väri
Punainen on väri
on lause
Punainen on väri on lause
on jo pidempi lause
Tämä on runo
kaksikymmentäseitsemän sanaa
Lasken kuinka monta vielä
pitää kirjoittaa,
oho, nyt menee yli
Tämä on runo -
odotapas, juu, kolmekymmentäyhdeksän
Perfektionistina lasken moneen kertaan,
neljäkymmentäviisi sanaa
Lopulta
punainen on väri
on viisikymmentäyksi sanaa
Riviltä "odotapas, juu, kolmekymmentäyhdeksän sanaa"
poistan sanan "sanaa"
Ja kohtaan
"neljäkymmentäviisi sanaa
Punainen on väri"
lisään keskelle sanan
"Lopulta"
Huh
Kohta sekoan laskuissani
Onpa punainen vaikea, vaikea väri
Synnyttääkö sinullekin pipon päähän laittaminen
tällaisia mietteitä?
Kohta tulee hiki, hitto soikoon
Jos olisin valinnut naulakosta vihreän pipon
olisiko käynyt lainkaan näin
Heh
Eihän näin käynytkään,
tämä on vain runo
-----.....
Kuinkahan leveän hymyn tähän nyt laittaisin .
Ainakin sait minut melkein nauramaan .
Eikös sekin ole luvallista runoissa , koska ne
eivät näytä tuntevan rajoja tai sitten niitä ne
juuri venyttävätkin , vaan eivät tarkoituksella
tietenkään riko.
Miltäköhän minun "runoni" vaikuttaisi tuollaisen
kriitikon sanasiilossa , jos se yleensäkkään menisi läpi .
Vieläkin hymyilytää , eikä mitenkään halvasti .
Nauroinhan pienenä poikana koiranputkea joka
jäänpalasen osumasta siemenensä valkealla hangelle
vispas ,
yllätys yllätys , kaikkensa antoi .
Mitään ei ottanut ,
jäänpalaisen vain ,
sekään ei ollut mitään ,
vain kaikki tarpeelinen.