Ongelmana yllättävä yksinäisyys...nyt masentaa!
Mulla on koko ikäni ajan ollu kavereita ympärillä. Muutettuani opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ajattelin tutustuvani uusiin ihmisiin koulun kautta ja löytäväni kavereita.Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Olen nyt ollut n. 1,5 vuotta melko omissa oloissani. Nämä uudet opiskelu kaverit ovat elämässään siinä pisteessä että he eivät tarvitse enää uusia kavereita sotkemaan jo valmiiksi hyvää elämäänsä. Mun vanhat kaverit ovat myös, ollessani muualla, edenneet elämässään ja välit heihin ovat viilenneet. Voin tottakai silloin tällöin soitella ja kysellä kuulumisia, mutta he tuntuvat nykyään niin kovin etäisiltä. Tuntuu et olen täysin yksin tässä elämässä enkä tule koskaan enää löytämään kavereita joiden kanssa voisi viettää aikaa. Olen alkanut erakoitumaan ja tuntuu että kukaan ei välitä...paitsi perhe. Suhteeni vanhempiini ja sisaruksiini ovat kunnossa, mutta vuosi vuodelta tunnen erkaantuvani heistäkin yhä enemmän.
Tuntuu kuin vajoaisi yhä syvemmälle tähän kuiluun, josta en pääse ylös ilman auttavaa kättä! Sitä apua tuskin löytyy, ja siksi nyt pelottaakin että kuinka syvälle tämä kuilu vie... Pelkään hieman jo itseäni, sillä ajatukset elämästä eivät ole kovinkaan positiivisia ja en aseta itselleni enää tavoitteita. Tuntuu kuin olisin luovuttanut, vaikka elämä oli vielä 2 vuotta sitten kunnossa. Olen harkinnut ammattiauttajan apua, mutta olen aina tullut siihen lopputulokseen että olisin joka tapauksessa yksin - lääkityksessä tai ilman. Lääkkeitähän ne varmaan vaan tuputtaa.
Tiedän että kukaan muu kuin minä itse ei tähän voi vaikuttaa, mutta tunnen olevani niin selkä seinää vasten elämässäni että en keksi mitä tekisin. Elämän ilo on kadonnut. Tuntuu että ei osaa edes nauraa enää. Itsetuntoa on vaikea saada kohotettua, jos ei saa elää. Elää ja onnistua jossain. Tämä nykyinen "elämä" on epäonnistumisia täynnä. Jatkuvia epäonnistumisia koulussa ja ihmissuhteissa! Epäonnistumiset seuraavat toisiaan ... Kun ei henkisesti ole kunnossa ja jatkuvasti tuntee stressiä, niin on vaikea suoriutua mistään tässä elämässä hyvin. Eikä voi kellekään puhua asiasta. Perhe huolestuu, ja tunnen itseni entistäkin huonommaksi huolestuttamalla heitä.Kavereita ei kiinnosta, sillä he tietävät tilanteeni eivätkä ole halunneet enää pitää yhteyttä. Voisin tietysti itse soitella, mutta ei minulla ole mitään asiaa, koska elämässäni ei tapahdu mitään. Voisin tietysti kertoa päivittäin niistä sadoista kyyneleistä, joita vuodatan pimeässä huoneessani, mutta en uskalla. En uskalla - sillä häpeän itseäni !
Mulla on koko ikäni ajan ollu kavereita ympärillä. Muutettuani opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ajattelin tutustuvani uusiin ihmisiin koulun kautta ja löytäväni kavereita.Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Olen nyt ollut n. 1,5 vuotta melko omissa oloissani. Nämä uudet opiskelu kaverit ovat elämässään siinä pisteessä että he eivät tarvitse enää uusia kavereita sotkemaan jo valmiiksi hyvää elämäänsä. Mun vanhat kaverit ovat myös, ollessani muualla, edenneet elämässään ja välit heihin ovat viilenneet. Voin tottakai silloin tällöin soitella ja kysellä kuulumisia, mutta he tuntuvat nykyään niin kovin etäisiltä. Tuntuu et olen täysin yksin tässä elämässä enkä tule koskaan enää löytämään kavereita joiden kanssa voisi viettää aikaa. Olen alkanut erakoitumaan ja tuntuu että kukaan ei välitä...paitsi perhe. Suhteeni vanhempiini ja sisaruksiini ovat kunnossa, mutta vuosi vuodelta tunnen erkaantuvani heistäkin yhä enemmän.
Tuntuu kuin vajoaisi yhä syvemmälle tähän kuiluun, josta en pääse ylös ilman auttavaa kättä! Sitä apua tuskin löytyy, ja siksi nyt pelottaakin että kuinka syvälle tämä kuilu vie... Pelkään hieman jo itseäni, sillä ajatukset elämästä eivät ole kovinkaan positiivisia ja en aseta itselleni enää tavoitteita. Tuntuu kuin olisin luovuttanut, vaikka elämä oli vielä 2 vuotta sitten kunnossa. Olen harkinnut ammattiauttajan apua, mutta olen aina tullut siihen lopputulokseen että olisin joka tapauksessa yksin - lääkityksessä tai ilman. Lääkkeitähän ne varmaan vaan tuputtaa.
Tiedän että kukaan muu kuin minä itse ei tähän voi vaikuttaa, mutta tunnen olevani niin selkä seinää vasten elämässäni että en keksi mitä tekisin. Elämän ilo on kadonnut. Tuntuu että ei osaa edes nauraa enää. Itsetuntoa on vaikea saada kohotettua, jos ei saa elää. Elää ja onnistua jossain. Tämä nykyinen "elämä" on epäonnistumisia täynnä. Jatkuvia epäonnistumisia koulussa ja ihmissuhteissa! Epäonnistumiset seuraavat toisiaan ... Kun ei henkisesti ole kunnossa ja jatkuvasti tuntee stressiä, niin on vaikea suoriutua mistään tässä elämässä hyvin. Eikä voi kellekään puhua asiasta. Perhe huolestuu, ja tunnen itseni entistäkin huonommaksi huolestuttamalla heitä.Kavereita ei kiinnosta, sillä he tietävät tilanteeni eivätkä ole halunneet enää pitää yhteyttä. Voisin tietysti itse soitella, mutta ei minulla ole mitään asiaa, koska elämässäni ei tapahdu mitään. Voisin tietysti kertoa päivittäin niistä sadoista kyyneleistä, joita vuodatan pimeässä huoneessani, mutta en uskalla. En uskalla - sillä häpeän itseäni !
Vastaukset 5
Vanhimmat
oon ite viettänyt erakon elämää "vieraalla" opiskelu paikkakunnalla nyt 4 vuotta. huonostihan tää koulukin on menny, elämä vaan ei toimi niin että kaikki luistais hienosti vaikka pään sisällä kuohuu. tajusin että oon väärässä paikassa ja väärässä koulussa, edessä vaihto ehkä paremmin sopivaan paikkaan. melko varma oon siitä että yksinäisyys seuraa mua sinnekin, tuskin sikäläisilläkään on tarvetta ystävystyä mun näkösen ihmisen kanssa. mutta voin sanoa että siihen yksin olemiseen kyllä jossain määrin tottuu vuosien saatossa, vaan pari hassua kertaa on niin pahalta tuntunu että on pitäny itkuun pillahtaa. tosin nään joskus harvoin vanhoja kavereita ja yks kauniimman sukupuolen edustaja mulla on jonka kanssa voi puhelimessa aina välillä oikeasti puhua. jos niitä ei olis niin kaupan kassa olis varmaan suunnilleen ainoa juttukaveri :/
mieti lääkkeitä siinä vaiheessa jos täysi tunteettomuus tuntuu paremmalta vaihtoehdolta pahalle&hyvälle ololle.
Sama ongelma mulla. Kui vanhoi ootte?
minäkin!
Yhtä yksinäisiä.
Vain perhe on se joka tällä hetkellä on tuttu.
Koulu ei mene huonosti, mutta päivät on niin tylsyyttä täynnä että olisi upeata tehdä jotain ihan muuta. Parasta olisi se jos pääsisi vaihtamaan ajatuksia, ihan millaista vain. Kunhan pääsisi juttelemaan jonkun kanssa ettei nämä seinät kaatu niskaan! Tai tekemään jotakin.
"/
on joo epätoivoista.
21 tyttö.
24 vuotias ja asun Etelä-Suomessa.
Olen ikäluokkaasi oleva yksinäinen nuori myöskin Etelä-Suomesta, joka on kokenut tuon saman kierteen. Tässä s-posti jos sinä (tai joku muu) haluaa vaihtaa ajatuksia [email protected]