suru on kaunis kukka

Tuon olen matkallani kokenut...
Uskon sen, Liisa. Toivon sinulle parasta mitä toivoa voin ja onnellisia päiviä, herkkyyttä, hyvyyttä, elämän lahjan runsautta matkallesi.

runollisesta kommentistasi. Tuo mitä sanot on totta myös, on asian toinen puoli.

On elämän hyvyyttä joka nujertaa surun oikein, voittaa sen.
Mutta että niin tapahtuisi, voisi tapahtua, täytyy ensin ottaa suru vastaan, kun on sen aika, suostua se elämään läpi, tulla surun opettamaksi.
Jos surun yrittää voittaa ennen aikaa rusikoiden alas, tyrkäten pettymyksensä johonkin komeroon ettei sitä tarvitsisi kohdata ja katsoa silmiin, ryhtyy riehakkain tunnelmin peittämään, valehtelee itselleen että asia ei tehnyt kipeää, vaikka kuitenkin teki, niin kipu hautautuu sydämen pohjaan, oireilee sitten sieltä, pahimmillaan muuntuen vaikkapa kyynisyydeksi, sekä vääräksi kovuudeksi.

Näkökulma josta kirjoitin on kuin kunnianosoitus, hiljainen pään kumartaminen surun kukan, sen kauneuden edessä.
Se on kukka jonka ei ole tarkoitus kuolla.

Kun ihminen on käynyt surunsa läpi hän voi kantaa sitä elämänsä ytimessä kukkana, joka on arvokas, ja josta tarpeen tullen, kun elämä johtaa kärsivien vierelle kohtaamaan lähimmäisissä kipua jota ei voi lääkitä viisain ohjein, nousee tuoksu jonka kärsivä aistii, hän vaistoaa että tässä ihminen joka ymmärtää sanoittakin.
Surun kukka on suureksi avuksi empatiaan, myötäelämisen kykyyn, herkkyyteen.

Toinen puoli asiasta on sitten tämä mitä kuvaat oikein hyvin. Loppusanoina

kunnes sarastuksesta
nousee elämä
surun kukka kuolee.

Suru ei ole tarkoitettu olemaan jatkuva olotila, lohduton, voimat vievä.
Jos surun kukka on saanut kasvaa oikein, se enemmänkin antaa voimia, ei vie niitä.
Elämän kipujen kohtaamattomuus, riehakas ilon ottaminen irti elämästä, kuten sanotaan, vie voimat, mutta ei terve suru.

Siksi lisäsin sanat "itsensä verran".
Ensin runon alku kuului "Suru on kaunis kukka, jos annat sen kasvaa" mutta halusin korostaa nimenomaan tervettä surua mikä kuuluu ihmiselämään ja on terapeuttista - vaikka usein äärettömään kipeää, joskus jopa murskaavalta tuntuvaa jonkin aikaa, kunnes terälehtiin syttyy värien himmeän kaunis loiste - siksi alleviivasin:
"itsensä verran."

Suru ei ole vihollinen. Suru on elämän rikkautta. Mutta surusta voi tulla vihollinen jos se kasvaa yli rajojensa, pimentyy masennukseksi ja ottaa kaiken valtaansa niin, ettei ihminen näe valoa enää missään.

Syvää lohduttomuutta voi kestää jonkin aikaa ja silloin tuntuu ettei elämä enää koskaan voi tuntua elämältä.
Surua on niin monenlaista eikä ihmisten menetyksiä voi vertailla koska ne on yksilöllisiä, henkilökohtaisia, mutta kun suru saa kasvaa kukkana itsensä verran, se murtaa lohduttomuuden ja tulee ihmiselle pääomaksi.
Surun kukkaa kantava ei ole masennuksen vanki.

Käsittelimme samaa aihekokonaisuutta, mutta eri näkökulmasta. Kiitos täydennyksestä, Rellu.
Suru - varsinkin lohduttomuutena, masennuksena - saa kuolla kun on aika!
Toivottavasti suru opetti jotain? Surun kuoltua jää jäljelle opetus, kokemuksen rikkaus. Suru kuoli mutta kaunis surun kukkanen jäi.

Eräässä kristillisessä laulussa sanotaan mielestäni tavattoman kauniisti ja todesti:
"only the wounded can serve in the army of the lord".
Vain haavoittuneet voivat palvella Jeesuksen armeijassa.
Uskon sen tarkoittavan nimenomaan rakkauden haavoittamaksi tulemista. Erityisesti sitä totuutta, että Jumalan rakkaus haavoittaa sisimpämme kärsimään maailman pahuuden tähden. Koska viha ja vääryys tuottaa kipua Hänen sydämelleen johon sydämemme on yhdistetty. Elävä kokemus Jeesuksen ristintyöstä ei voi jättää haavoittamatta ja jokainen tosi kristitty kantaa sydämessään tätä rakkauden haavaa, minkä kautta vuotaa sitten myös tosi parantuminen ihmisen elämään. Näin olen kokenut.
Uusi testamentti puhuu paljon ilosta ja onnesta, mutta se ei ole pinnallista, elämän realiteetteja väistävää onnellisuutta.
Mielestäni on jotain tavattoman mielenkiintoista apostoli Paavalin toteamuksessa kun hän kirjoittaa kristittyjä kohdanneiden ahdistusten keskeltä:
"...murheellisina, mutta aina iloisina..."
Murheenkin keskellä voi iloita Rakkaudesta, Hänen suurenmoisesta lahjastaan. Se ei ole sidottu ihmissuhteisiin eikä olosuhteisiin vaan on sama ja muuttumaton vaiheidemme vaihteluissa.

Jaa... Ryhdyin taas rönsyilemään... No, kirjoitan loppuun asti. :)
Koita kestää.

Jos irrotamme laulun sanat alkuperäisestä yhteydestään ne pätevät kyllä, pitävät paikkansa kristinuskon evankeliumin ulkopuolellakin.
Only the wounded can serve...
Jos otamme elämän tosissaan se haavoittaa meitä joskus, mutta vain rakkauden haavoittama sydän voi rakastaa.

Löytääksemme surun kukan, saadaksemme värit sen terälehtiin, joudumme kamppailemaan kyynisyyden ja katkeruuden hietikolla epätoivoa, elämänkielteisyyttä vastaan, mutta taistelun jälkeen voimme - murheellisinakin - kiittää elämästä, joka on lahja.

"Suru on kaunis kukka" kuuluu niihin poikkeuksellisiin runoihin jotka ei ole syntyneet tässä netin äärellä vaan tien päällä. Eilen kahvilassa istuessani runo lähti muodostumaan mielessä ja tahdoin kirjoittaa sen ylös.

Haluan vielä sanoa pohdiskeluni päätteeksi, että läpielämätön suru ei välttämättä aina muunnu kyynisyydeksi vaan vääristyminen voi tapahtua myös toiseen suuntaan, yliherkkyydeksi tai syöksymiseksi kaikenlaiseen tunneriehakkuuteen, epätodelliseen rakkauden tavoitteluun ja elämyshakuisuuteen. Kohtaamattomat kivut kun ovat olemassa niin kuin maton alle lakaistut ovat olemassa ja tulevat näkyviin eri tavoin ihmissuhteiden kentässä.

Kiitos Liolle, Töllinliisalle ja Rellulle palautteesta.

koska suru ei ole ainoa tunne, kirjoitukseni loppuosaa:

Haluan vielä sanoa pohdiskeluni päätteeksi, että läpielämättömät tunteet ei välttämättä aina muunnu kyynisyydeksi vaan vääristyminen voi tapahtua myös toiseen suuntaan, yliherkkyydeksi tai syöksymiseksi kaikenlaiseen tunneriehakkuuteen, epätodelliseen rakkauden tavoitteluun ja elämyshakuisuuteen. Kohtaamattomat kivut kun ovat olemassa niin kuin maton alle lakaistut ovat olemassa ja tulevat näkyviin eri tavoin ihmissuhteiden kentässä.

Moi.

äitiparta kirjoitti:

koska suru ei ole ainoa tunne, kirjoitukseni loppuosaa:

Haluan vielä sanoa pohdiskeluni päätteeksi, että läpielämättömät tunteet ei välttämättä aina muunnu kyynisyydeksi vaan vääristyminen voi tapahtua myös toiseen suuntaan, yliherkkyydeksi tai syöksymiseksi kaikenlaiseen tunneriehakkuuteen, epätodelliseen rakkauden tavoitteluun ja elämyshakuisuuteen. Kohtaamattomat kivut kun ovat olemassa niin kuin maton alle lakaistut ovat olemassa ja tulevat näkyviin eri tavoin ihmissuhteiden kentässä.

Moi.

Surun ilmaisu on erilaista eri ihmisillä.
Vihan takana on suru, mutta sillä ei selitetä vainoharhaista räkimistä sanoin ja teoin syyttömien silmille.

äitiparta kirjoitti:

runollisesta kommentistasi. Tuo mitä sanot on totta myös, on asian toinen puoli.

On elämän hyvyyttä joka nujertaa surun oikein, voittaa sen.
Mutta että niin tapahtuisi, voisi tapahtua, täytyy ensin ottaa suru vastaan, kun on sen aika, suostua se elämään läpi, tulla surun opettamaksi.
Jos surun yrittää voittaa ennen aikaa rusikoiden alas, tyrkäten pettymyksensä johonkin komeroon ettei sitä tarvitsisi kohdata ja katsoa silmiin, ryhtyy riehakkain tunnelmin peittämään, valehtelee itselleen että asia ei tehnyt kipeää, vaikka kuitenkin teki, niin kipu hautautuu sydämen pohjaan, oireilee sitten sieltä, pahimmillaan muuntuen vaikkapa kyynisyydeksi, sekä vääräksi kovuudeksi.

Näkökulma josta kirjoitin on kuin kunnianosoitus, hiljainen pään kumartaminen surun kukan, sen kauneuden edessä.
Se on kukka jonka ei ole tarkoitus kuolla.

Kun ihminen on käynyt surunsa läpi hän voi kantaa sitä elämänsä ytimessä kukkana, joka on arvokas, ja josta tarpeen tullen, kun elämä johtaa kärsivien vierelle kohtaamaan lähimmäisissä kipua jota ei voi lääkitä viisain ohjein, nousee tuoksu jonka kärsivä aistii, hän vaistoaa että tässä ihminen joka ymmärtää sanoittakin.
Surun kukka on suureksi avuksi empatiaan, myötäelämisen kykyyn, herkkyyteen.

Toinen puoli asiasta on sitten tämä mitä kuvaat oikein hyvin. Loppusanoina

kunnes sarastuksesta
nousee elämä
surun kukka kuolee.

Suru ei ole tarkoitettu olemaan jatkuva olotila, lohduton, voimat vievä.
Jos surun kukka on saanut kasvaa oikein, se enemmänkin antaa voimia, ei vie niitä.
Elämän kipujen kohtaamattomuus, riehakas ilon ottaminen irti elämästä, kuten sanotaan, vie voimat, mutta ei terve suru.

Siksi lisäsin sanat "itsensä verran".
Ensin runon alku kuului "Suru on kaunis kukka, jos annat sen kasvaa" mutta halusin korostaa nimenomaan tervettä surua mikä kuuluu ihmiselämään ja on terapeuttista - vaikka usein äärettömään kipeää, joskus jopa murskaavalta tuntuvaa jonkin aikaa, kunnes terälehtiin syttyy värien himmeän kaunis loiste - siksi alleviivasin:
"itsensä verran."

Suru ei ole vihollinen. Suru on elämän rikkautta. Mutta surusta voi tulla vihollinen jos se kasvaa yli rajojensa, pimentyy masennukseksi ja ottaa kaiken valtaansa niin, ettei ihminen näe valoa enää missään.

Syvää lohduttomuutta voi kestää jonkin aikaa ja silloin tuntuu ettei elämä enää koskaan voi tuntua elämältä.
Surua on niin monenlaista eikä ihmisten menetyksiä voi vertailla koska ne on yksilöllisiä, henkilökohtaisia, mutta kun suru saa kasvaa kukkana itsensä verran, se murtaa lohduttomuuden ja tulee ihmiselle pääomaksi.
Surun kukkaa kantava ei ole masennuksen vanki.

Käsittelimme samaa aihekokonaisuutta, mutta eri näkökulmasta. Kiitos täydennyksestä, Rellu.
Suru - varsinkin lohduttomuutena, masennuksena - saa kuolla kun on aika!
Toivottavasti suru opetti jotain? Surun kuoltua jää jäljelle opetus, kokemuksen rikkaus. Suru kuoli mutta kaunis surun kukkanen jäi.

Eräässä kristillisessä laulussa sanotaan mielestäni tavattoman kauniisti ja todesti:
"only the wounded can serve in the army of the lord".
Vain haavoittuneet voivat palvella Jeesuksen armeijassa.
Uskon sen tarkoittavan nimenomaan rakkauden haavoittamaksi tulemista. Erityisesti sitä totuutta, että Jumalan rakkaus haavoittaa sisimpämme kärsimään maailman pahuuden tähden. Koska viha ja vääryys tuottaa kipua Hänen sydämelleen johon sydämemme on yhdistetty. Elävä kokemus Jeesuksen ristintyöstä ei voi jättää haavoittamatta ja jokainen tosi kristitty kantaa sydämessään tätä rakkauden haavaa, minkä kautta vuotaa sitten myös tosi parantuminen ihmisen elämään. Näin olen kokenut.
Uusi testamentti puhuu paljon ilosta ja onnesta, mutta se ei ole pinnallista, elämän realiteetteja väistävää onnellisuutta.
Mielestäni on jotain tavattoman mielenkiintoista apostoli Paavalin toteamuksessa kun hän kirjoittaa kristittyjä kohdanneiden ahdistusten keskeltä:
"...murheellisina, mutta aina iloisina..."
Murheenkin keskellä voi iloita Rakkaudesta, Hänen suurenmoisesta lahjastaan. Se ei ole sidottu ihmissuhteisiin eikä olosuhteisiin vaan on sama ja muuttumaton vaiheidemme vaihteluissa.

Jaa... Ryhdyin taas rönsyilemään... No, kirjoitan loppuun asti. :)
Koita kestää.

Jos irrotamme laulun sanat alkuperäisestä yhteydestään ne pätevät kyllä, pitävät paikkansa kristinuskon evankeliumin ulkopuolellakin.
Only the wounded can serve...
Jos otamme elämän tosissaan se haavoittaa meitä joskus, mutta vain rakkauden haavoittama sydän voi rakastaa.

Löytääksemme surun kukan, saadaksemme värit sen terälehtiin, joudumme kamppailemaan kyynisyyden ja katkeruuden hietikolla epätoivoa, elämänkielteisyyttä vastaan, mutta taistelun jälkeen voimme - murheellisinakin - kiittää elämästä, joka on lahja.

"Suru on kaunis kukka" kuuluu niihin poikkeuksellisiin runoihin jotka ei ole syntyneet tässä netin äärellä vaan tien päällä. Eilen kahvilassa istuessani runo lähti muodostumaan mielessä ja tahdoin kirjoittaa sen ylös.

Haluan vielä sanoa pohdiskeluni päätteeksi, että läpielämätön suru ei välttämättä aina muunnu kyynisyydeksi vaan vääristyminen voi tapahtua myös toiseen suuntaan, yliherkkyydeksi tai syöksymiseksi kaikenlaiseen tunneriehakkuuteen, epätodelliseen rakkauden tavoitteluun ja elämyshakuisuuteen. Kohtaamattomat kivut kun ovat olemassa niin kuin maton alle lakaistut ovat olemassa ja tulevat näkyviin eri tavoin ihmissuhteiden kentässä.

Kiitos Liolle, Töllinliisalle ja Rellulle palautteesta.

ymmärsin kyllä, ettei runosi kukan pitänytkään
kuolla, minä nyt vain omalla pinttyneellä
tyylilläni tein, mitä tein.

Suru pitää voittaa, jos aikoo jaksaa eteenpäin.

En omaa samaa verbaalista taitoa, joka sinulla
on, en myöskään runollista taitoa.
Runojasi ja kommenttejasi on nautinto lukea -
kuin tästä pursuavasta kommentistasikin, jonka
jaksoin kyllä loppuun sen nautinnollisuuden ja
viisaiden sanojen vuoksi - kiitos.

Olkoon päiväsi hyvä.

Rellu kirjoitti:

ymmärsin kyllä, ettei runosi kukan pitänytkään
kuolla, minä nyt vain omalla pinttyneellä
tyylilläni tein, mitä tein.

Suru pitää voittaa, jos aikoo jaksaa eteenpäin.

En omaa samaa verbaalista taitoa, joka sinulla
on, en myöskään runollista taitoa.
Runojasi ja kommenttejasi on nautinto lukea -
kuin tästä pursuavasta kommentistasikin, jonka
jaksoin kyllä loppuun sen nautinnollisuuden ja
viisaiden sanojen vuoksi - kiitos.

Olkoon päiväsi hyvä.

Hyvää elämää.