Moi! Mulla on 13-vuotiaasta asti ollu syömishäiriö (anorektis-tyyppistä) jollain tavalla kuvioissa mukana... nuorempanaa lievempää, 20-vuotiaana rajumpaa ja nyt oon pitkään pystyny järjellä hallitsemaan sairasta puolta, ajattelin jo että oon täysin parantunu ja "normaali". Mutta nyt mulla on vaan pyöriny päässä että haluan näyttää kaikille että se on poissa... niin että pystyn laihduttamaan 10 kg. normaalilla tavalla. Mutta mä en pystykään siihen... en saa painoani laskemaan! Harrastan liikuntaa melko paljon ja tiedän että lihasmassakin painaa, mutta silti mulla on lihava olo - oon jo yli 30 enkä voi tajuta miksi vieläkin ajatukset piinaa ja välillä inhoan itseäni niin paljon että haluisin kuolla. Koen että olen huono ja vanha kun paino ei enää lähde niin helposti, ja olen liian HEIKKO... oon vaan tosi ahdistunu kiloista ja kaikesta. Nyt jo oon melkein päättäny luopua tästä "normaalista" tavasta laihduttaa koska se ei tuo tuloksia.... mutta mua pelottaa että joudun siihen kierteeseen jossa olin aikaisemmin. Se oli yhtä helvettiä ja muistan sen vieläkin liian hyvin - kun ainut asia mielessä oli ruoka ja energian kulutus... ja se että olin liian ruma ja lihava elääkseni. Ja mulla ei oo varaa tollaseen :( Haluaisin olla onnellinen, mutta jokin ei vaan päästä musta irti... mua masentaa sekin. Anorektinen ajattelutapa taitaa olla jo osa mun persoonallisuutta :(
Onko kellään sellasta kokemusta että olis KOKONAAN päässy tollasten asioiden yli?
Onko kellään sellasta kokemusta että olis KOKONAAN päässy tollasten asioiden yli?
Vastaukset 3
Vanhimmat
mä aloin viime vuoden syksynä laihuttamaan, koska en ollu tyytyväinen itteeni. En oo kyllä koskaan ollukkaan, mutta vihdoin päätin tehä asialle jotain. Aluks lisäsin vähän liikuntaa ja karsin syömistä (esim.karkkia vaan kerran viikossa) ja kaikki pysy ihan terveellisellä pohjalla. Sitten musta alko tuntumaan, että tuloksia tulee liian hitaasti. Etten sillä tavalla laihu ikinä. Tämä johti siihen, että liikuin yhä enemmän ja söin vähemmän, joinakin päivinä pelkän omenan, en muuta. Heitin kotona ruuat roskiin, tai menin huoneeseeni ja syötin koiralle. Mulla oli koko ajan paha olla. Mietin vaan kaloreita, liikuntaa, laihutusta... Jos söin jotain, mua vaivas se koko päivän. Olin vihanen ittelleni, jos söin, ja tämä johti lopulta oksentamiseen. Oksensin, vaikken ahminutkaan ruokaa älyttömiä määriä. Mulla oli semmonen anoreksian ja bulimian yhdistelmäsairaus tjtn.. Sormien työntäminen kurkkuun oli kamalaa, mutta olin niin tyytyväinen kun sain oksennettua. Mulla oli koko ajan kylmä, mutta siitä huolimatta lähin vaikka kolmenkymmenen asteen pakkasella lenkille. Mä vaan haaveilin herkuista ja ruuista, joita söisin jos saisin. Meillä oli sitte terkkarin tarkastus joskus marraskuussa, ja painoin sillon 49kg. Terkkari kauhistu, koska viimeks olin painanu melkein kymmenen kiloa enemmän. Se kuitenki luuli, ettei tilanne oo paha. Seuraavan kerran painoin kuitenki 44kg. Se oli ennen joulua. Sillon asiasta puhuttiin vanhemmille, ja mun oli tarkotus mennä nuorisopoliklinikalle joulun jälkeen. Mä en sillon nähny itessäni mitään muutosta peilistä, en siis nähny että oisin laihtunu. Kaikki vaatteet roikku mun päällä, ja joka puolelta kuulu kuinka mä olin laihtunu, mutta mä en ite nähny sitä. Itseasiassa katsellessani esim.viime kesäsiä kuvia ittestäni, musta tuntu että olin sillon laihempi. Ja näin ei tietystikkään ollu. Mutta ihmisten puheet mun laihtumisesta tuntu tosi hyvältä. Oli ihana kuulla hoikistuneensa, vaikkei sitä itse huomannutkaan. Joululoman alkaessa jotenkin kuitenkin tulin järkiini, ja aloin syödä paremmin. Se meni sitten vähän yli, söin ja herkuttelin koko joululoman, ja se jäi päälle. Paino nousi ensin 49kg, mutta lääkäri sanoi että se pitää saada viiteenkymmeneen. Nyt painan 52-53kg. Mässäily on jo rajottunut, mutta nyt tunnen taas itseni tosi lihavaksi. Tai ainahan mä oon tuntenu. Päätin taas alottaa ens viikolla laihutuskuurin, haluan saada ainakin pari kiloa pois. Luulin jo kyllä parantuneeni kokonaan, mutta eilen tein taas jotain:oksensin. Työnsin sormet kurkkuun ja oksensin. Ja samantapasia ajatuksia on alkanu pyörimään mun päässä ku sillon ennen; kaloreita, laihutusta..ei vielä kovin paljon, ja uskon että voin hallita ne, mutta eihän sitä tiedä.. Onko tämä nyt sitten sairaus joka seuraa koko loppuelämän?
Surullinen, sulla on tästä asiasta enemmän kokemusta kun mulla (oon 15v), ja näyttävästi tämä on aika vakava ja vaikeasti parannettava sairaus. Toivon sulle onnea ja toivottavasti kaikki kääntyy parhain päin!
rakkaudella, jonna
oon 20 vuotta ja terveen kirjoissa nykyään. kaikki on tosi hyvin eikä oo mitään hätää...mut ruoka on jotenki kauheen pelottavaa vieläkin. olen n. 10kg painavampi kun silloin sairaana, painoindeksi 23. ja tiedän paremmin kuin hyvin, että se on jut sopiva ja normaali! mut silti...kauheesti tekis mieli laihduttaa! syön aika himoterveellisesti ja urheilen tosi paljon, eli tää on varmasti mulle sopiva paino, mut aina sitä jotenkin toivoo et laihtuis.ihan kun joku toinen ihminen kurkkis kokoajan olan takaa,et nyt et saa nauttia elämästä tai et toi karkkipussi lihottaa sua ihan sikana. ois niin ihanaa vähentää syömistä, oon sitä kokeillukin. mut sit aina herään todellisuuteen, kun alkaa huimata ja päätä särkeä. en enää ikinä halua sairastua!!!
Moi,
olen itsekin 30-vuotias ja viimeisen puolentoista vuoden aikana sain pudotettua reilut 10 kg. Kiloja pääsi kertymään, en oikein uskaltanut ja jaksanut niihin puuttua ennemmin, kun mullakin on taustalla nuoruuden syömishäiriö. En usko, että minäkään olen täysin päässyt tosta syömishäiriöstä yli. En siedä itseäni lihavana ja mullakin on ja pysyy tuo "en ansaitse" sitä ja tätä ajattelu. Mä luulen, että mun luonteeseen jotenkin kuuluu fanaattisuus ja ehkä mä en ole oikein koskaan oppinut rakastamaan itseäni tarpeeksi. Nyt mä yritän opetella sitä, mutta mun itsetunto on heikko. Joku kritiikki mun ulkonäöstä masentaa mut täysin, vaikka olen ihan nätti.
Mun sairastumiseen vaikutti aikanaan ehkä mun äidin asenne ihmisten lihavuuteen, riidat kotona ja liikan opettajan kommentit.
Mitä mä kuitenkin sanoisin sulle on se, että älä päästä itseäsi siihen pisteeseen, että kaikki pyörii ruoan ympärillä taas. Se on helvetti ja vie elämästä kaiken. Multa se vei monta vuotta, jotka olis varmaan voineen toisissa oloissa olla mun elämän parhaat. Nyt ahdistaa, kun mies on viettänyt normaalin nuoruuden ja kokenut kaikenlaista. Mun nuoruus oli sairasta itsetutkiskelua ja -kontrollia. Jos muuten on jotain vapaaehtoistyötä anoreksian estämiseksi, mä ottaisin siihen mielelläni osaa. Luulen, että voisin auttaa niitä nuoria. Mulla on siis vaan sellainen tunne.
Jos sä et pysty painon pudotukseen yksin, mene vaikka johonkin ryhmään. Mä itse laskin kaloreita ja lisäsin liikuntaa. Se tuottaa tuloksia, mutta aika hitaasti. Mulla itsellä kävi niin, että kului jotain kaksi kuukautta ennen kuin paino ryöpsähti sitten monta kiloa alaspäin. Mulla koko laihtuminen on muuten ollut sellaista porrasmaista. Ehkä sekin on henkilökohtaista. Älä masennu, jos kauhean nopeasti ei tule tuloksia.