Muutimme naisystäväni kanssa yhteen asumaan puolisen vuotta sitten, mutta käytännössä olin iettänyt suurimman osan aikaa hänen luonaan jo vuoden verran. Hänellä on avioliitostaan kolme lasta, 12-13-vuotiaita, jotka ovat hänellä joka toinen viikko. Itselläni ei lapsia ole.
Joitakin tilapäisiä riidantynkiä on ollut minun ja lasten välillä, mutta ei mitään suurempaa. Koen, että kaikki ovat sopeutuneet muuttooni ihan hyvin. Asiasta on puhuttukin ja palaute on ollut myönteistä. Myös itse pidän tätä ratkaisua hyvänä.
Lapsista pidän myös suuresti, mutta on joitakin sellaisia käyttäytymispiirteitä/tapoja, joita en voi sulattaa alkuunkaan. Niistä on puhuttu, mutta tulos on ollut korkeintaan keskinkertainen. En tiedä onko kyse murrosiän kapinasta vai nykyajasta.
Ärsyttää suunnattomasti, että lapset haluavat alituiseen jotakin hyvää, vaatteita tms., mutta he eivät ole valmiita tekemään asian eteen yhtään mitään.
Olen yrittänyt omalta osaltani opettaa heitä siihen, että suurin osa ylimääräisistä asioista tulee ansaita työllä, koska se on minusta oikea periaate. Lasten äiti on samaa mieltä, mutta ote on jossain vaiheessa päässyt lipsumaan. Seuraus on se, että halut ovat kovat, mutta kaikki työ koetaan ylimääräisenä kiusana. Olen pyrkinyt kääntämään asian "jos teette, niin saatte" -mukaiseksi.
Toinen todella raivostuttava piirre on se, että kaikki esineet, paperit, lautaset, vaatteet jne. jäävät tasa siihen paikkaan. missä niitä viimeksi käytettiin. Saa jatkuvasti huomauttaa asiasta, jos aikoo saada paikat pysymään jonakin muuna kuin kaatopaikkana.
Kolmas suurenmoisen kiukustuttava piirre on se, että jos sovitaan tapaamispaikka autolla hakua varten, niin mikä tahansa väliin tullut aktiviteetti, vaikka kaverilla "gallun" tutkiminen netissä koetaan riittäväksi syyksi antaa muiden odottaa autossa. Täydellistä itsekeskeistä piittaamattomuutta.
Oman lukunsa muodostavat valehtelu, suunsoitto jne., joita esiintyy vaihtelevasti. Minä vaan näen punaista, jos lapsi soittaa suutaan äidilleen tai valehtelee tyäsin läpinäyvästi.
Pystyn toki elämään näiden mielenkiintoisten asioiden parissa, mutta aion jatkossakin säilyttää reilun, mutta yhtä aikaa periksiantamattoman linjan, jolloin annan myös palautetta välittömästi vääräksi katsomastani toiminnasta.
Pääsisin ilman muuta vähemmällä, jos vaan lukisin lehteä, en itsekään nauti komentelusta, mutta katson velvollisuudekseni auttaa naisystävääni lasten kasvattamisessa sikäli, kun kyse on yksinkertaisista perusasioista. On sitä paitsi ärsyttävää katsella ja kuunnella kurittomia kakaroita :)
Joitakin tilapäisiä riidantynkiä on ollut minun ja lasten välillä, mutta ei mitään suurempaa. Koen, että kaikki ovat sopeutuneet muuttooni ihan hyvin. Asiasta on puhuttukin ja palaute on ollut myönteistä. Myös itse pidän tätä ratkaisua hyvänä.
Lapsista pidän myös suuresti, mutta on joitakin sellaisia käyttäytymispiirteitä/tapoja, joita en voi sulattaa alkuunkaan. Niistä on puhuttu, mutta tulos on ollut korkeintaan keskinkertainen. En tiedä onko kyse murrosiän kapinasta vai nykyajasta.
Ärsyttää suunnattomasti, että lapset haluavat alituiseen jotakin hyvää, vaatteita tms., mutta he eivät ole valmiita tekemään asian eteen yhtään mitään.
Olen yrittänyt omalta osaltani opettaa heitä siihen, että suurin osa ylimääräisistä asioista tulee ansaita työllä, koska se on minusta oikea periaate. Lasten äiti on samaa mieltä, mutta ote on jossain vaiheessa päässyt lipsumaan. Seuraus on se, että halut ovat kovat, mutta kaikki työ koetaan ylimääräisenä kiusana. Olen pyrkinyt kääntämään asian "jos teette, niin saatte" -mukaiseksi.
Toinen todella raivostuttava piirre on se, että kaikki esineet, paperit, lautaset, vaatteet jne. jäävät tasa siihen paikkaan. missä niitä viimeksi käytettiin. Saa jatkuvasti huomauttaa asiasta, jos aikoo saada paikat pysymään jonakin muuna kuin kaatopaikkana.
Kolmas suurenmoisen kiukustuttava piirre on se, että jos sovitaan tapaamispaikka autolla hakua varten, niin mikä tahansa väliin tullut aktiviteetti, vaikka kaverilla "gallun" tutkiminen netissä koetaan riittäväksi syyksi antaa muiden odottaa autossa. Täydellistä itsekeskeistä piittaamattomuutta.
Oman lukunsa muodostavat valehtelu, suunsoitto jne., joita esiintyy vaihtelevasti. Minä vaan näen punaista, jos lapsi soittaa suutaan äidilleen tai valehtelee tyäsin läpinäyvästi.
Pystyn toki elämään näiden mielenkiintoisten asioiden parissa, mutta aion jatkossakin säilyttää reilun, mutta yhtä aikaa periksiantamattoman linjan, jolloin annan myös palautetta välittömästi vääräksi katsomastani toiminnasta.
Pääsisin ilman muuta vähemmällä, jos vaan lukisin lehteä, en itsekään nauti komentelusta, mutta katson velvollisuudekseni auttaa naisystävääni lasten kasvattamisessa sikäli, kun kyse on yksinkertaisista perusasioista. On sitä paitsi ärsyttävää katsella ja kuunnella kurittomia kakaroita :)
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olen kanssasi samaa mieltä. Mieheni lapset ovat meillä samanlaisia, välinpitämättömiä ja täysin itsekeskeisiä. Isä lähtee heitä hakemaan työpäivän (200km:n päästä)jälkeen kotoaan koska lapset 16-ja 17v:t niin haluavat. Sanovat kellonajan jolloin ovat valmiit. Isä odottaa kolme varttia autossa---> ruoka valmistui juuri ettei voinut tulla.Siis voi per...le.
Sitten mies kotona väsynyt ja raivoissaan minulle, koska asumme kaukana(Ja tiedoksi : hän itse muutti omasta tahdostaan luokseni tänne)Ja sitten minun pitäisi vielä paapoa näitä vkl:na. Ei Kiitos. Käytös on jo semmoista etten edes jaksa kiinnittää näihin enää huomiota. Hoitakoon itse jälkikasvunsa kun kerran lellittänyt tuohon jamaan on.
ärsyttää parilta kohdalta samanlainen käytös omalta 16v. lapseltani, vaikka kuinka huomautan (olen aina huomauttanut) tavaroiden viemisestä paikalleen tai muiden odotuttamisesta autossa, niin ei tunnu menevän jakeluun. Seuraavan kerran kävelee kotiin kun ei tule silloin kun kyyti on paikalla!
Tuo ikä, tuo ikä. Ja vielä jos lapset ovat aina saanet asiat ilaiseksi, ei he hetkessä opi ettei kaikki mene enää niin kuin ennen. Laaditte yhdessä säännöt ja laitatte ylös. Jokin kannustinjärjestelmä käyttöön, mutta myös poisotto jos lipsutaan. Esim. listaan ylös onko työt tehty ja jos ei niin sitten miinusta ja sen mukaan annetaan viikkorahaa tms. Ja jos ei ole sovittuun aikaan valmiina, ilma syytä niin pistä kulkemaan bussilla tai kävelemään. Ole tiukka ja vaadi äitiäkin olemaan.
miksette kiukkuiset ex naiset ole täällä raivoomassa kuink uusi puoliso puuttuu nyt ihan liikaa vaimonsa lapsen asioihin,minä henk.kohtasesti en ole samaa mieltä,nostan sinulle hattua!!!
mutta huvittavaa kun ylemissä ketjuissa äidit toivottavat naisnyksät alimpaan helv..iin ja heillä ei ole oikeutta missään suhteessa olla läsnä ex miehen lapsen elämässä, mutta annas kun miespuolinen nyksä kysyy, niin on se niin hienoo, ja osataan kannustaa ja antaa rakentavia vastauksia!!!
niinhän se menee, että ex naisen ja äidin puolisot on ihan eri mittapuussa kun ne ex miehien ja etäisien uudet puolisot " naikkoset"!!!
mutta jtka samaa tahtia ap, hienoa että otat vastuuta ja asetat rajoja!!!!
Ensinnäkin tosi hienoa jos edes JOKU jaksaa opettaa nykyajan nuorille käytöstapoja! Pidä pintasi, laita nuori seuraavan kerran kävelemään jos ei ole autolla sovittuun aikaan.
Tarjoa ruoka likaiselta lautaselta jos se ei siirry ruokailun jälkeen tiskialtaaseen/ astianpesukoneeseen.
Perusviikkorahan on riitettävä perustarpeisiin, ylimääräinen hankitaan työllä.
Toiseksi, kun nimenomaan naispuolinen uusi puoliso yrittää kasvattaa miehensä lapsia, on se asioihin puuttumista. Kun mies tekee samaa, on se hienoa ( mitä se muuten onkin).
Onko kyseessä se, että naiset ovat kateellisempia kuin miehet ( uusi vaimo kykenee siihen mihin entinen ei?!).
lapsen käytöstä. Lapsi on vasta kasvamassa aikuiseksi, eikä siksi osaa tai pysty käyttäytymään kuin aikuinen. Lisäksi uusia käyttäytymismalleja eivät opi aikuisetkaan hetkessä. Jaksat vaan vuoden-pari vetää samaa linjaa, niin eiköhän tuloksia synny.
Meillä myös uusperhe, yhteensä 4 lasta , siis molemmilla omat muttei yhteisiä. Näistä pari opiskelee jo muualla, pari pyörii vielä kotona.
Mekin olemme muuten tulleet toimeen loistavasti, lukuunottamatta täysin erilaisia kasvatusperiaatteita. Minä olen itse saanut vanhanaikaisen ja mielestäni hyvän sellaisen kun olen oppinut, että elämässä on paitsi oikeuksia myös velvollisuuksia.Ja että töitä tekemällä pärjää. Toisen mukulat ovat sitten saaneet vapaan kasvatuksen vailla mitään rajoja. Siitä tulee josku sanomista.
Esim. parikymppiset köriläät istuu päivän tietokoneella ja jos pyydät roskapussia viemään alkaa kinastelu siitä kenen vuoro. Lisäksi kouluun ei mennä jos ei huvita. Kyse on kuitenkin parikymppisestä ammattikoululaisesta eikä 15-vuotiaasta. Mulla alkaa olla kärsivällisyys lopussa. Mielestäni kaksikymmenvuotias voisi mennä jo omaan kämppään niin jospa koulunkäyntikin sitten motivoisi enmmän. Kova pala huomata ettei wc-paperi kasvakkaan wc-paperitelineessä.
Olen koittanut tähän saakka olla niin etten kauheasti puuttuisi näiden aikamiesten toimiin muuten kuin tuon nyxäni kautta, mutta sietokyky on aika lujilla kun kuitenkin samassa talossa asutaan. vaikea sietää toisen lapsilta sellaista käytöstä mitä ei sietäisi omiltaankaan.
Meillä sama tilanne: miehen kaksi lasta (eka- ja kolmasluokkalaiset) ovat mielestäni todella lellittyjä ja kaiken periksi saaneita, vailla rajoja kasvatettuja. He ovat tottuneet siihen, että kun aikansa jotain pyytää, iskä ostaa. Vaikka mitä tekisi, ei iskä komenna. Vaikka mitä sanoisi, ei iskä suutu. Itselläni on myös kaksi lasta, suht samaa ikää (alaluokilla) ja voin rinta rottingilla todeta, että minun ei tarvitse hävetä lasteni takia kylässä, kaupassa jne. heidän kielenkäyttönsä takia tai mitä koulussa tekevät. Omat lapseni tietävät, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä, mikä soveliasta ja mikä ei. Mieheni lapset ikävä kyllä ovat tottuneet siihen, että voivat tehdä mitä vaan eikä siitä sanomista tule sen enempää iskältä kuin koulustakaan. (Vaikka kyllä nykyisin jo tulee) Rahan on totuttu kasvavan puussa: parin-kolmensadan ostokset tuosta vaan ovat jokaviikkoista elämään. Ok, ne joilla rahaa on, ne sen käyttäkööt miten haluavat. Mutta mielestäni tässäkin suhteessa mennään metsään ja lujaa, väärää oppia lapsille pienestä pitäen. "Anna kaks euroo", "anna kakskymppiä", "osta mulle mönkijä", "iskä ostaa mulle sen ja sen". Ja iskähän tekee mitä lapset sanovat, kyseenalaistamatta lainkaan tilannetta, kommentoimatta lainkaan tarpeellisuutta tai rahankäyttöä tai mitään muutakaan. Mitä lapset pyytää, sen he saavat... Voi luoja, että olen itse tottunut toiseen. Samoin ovat omat lapseni tottuneet toisenlaiseen elämään ja kasvatukseen. Kroisoksia emme exäni kanssa olleet, mutta ihan hyvin riitti rahat ja "kaikkea oli". Silti olemme aina painottaneet rahan ansaitsemista, sen oikein käyttämistä jne.
Meidän tarinamme on vasta alussa, seurustelua vasta vajaa puolisen vuotta. Rakastan miestäni aivan suunnattomasti. Itseäni kiukuttaa vaan mielettömästi se välinpitämättömyys, miten mieheni ottaa lastensa käytöksen. Minulle eivät lapseni todellakaan haistattele, eivät hauku p*aksi, eivät lyö luuria korvaan. Läksyt puolestaan tehdään heti koulun jälkeen ja vasta sen jälkeen on muut kuviot. Jos "kiellettyä" tehdään, siitä seuraa aresti ja se pitää, siitä en lipsu. Se mitä olen sanonut, se pitää. Olen lähes kauhuissani, että miten omiin lapsiini vaikuttaa mieheni lasten käytös: alkaako seura tekemään kaltaisekseen niin tekojen kuin puheiden suhteen? Lapset ovat toisensa tavanneet vasta muutamia kertoja ja hyvin ovat tulleet toimeen. Olen kyllä lapsilleni sanonut näiden tapaamisten jälkeen, että vaikka kuulitte toisten puhuvan ja näitte toisten käyttäytyvän miten vaan, TE ette niin tee: TEILLÄ ei ole lupa sellaiseen vaikka toiset mitä hölmöyksiä tekisivät. Epäreilua varmaan heidän mielestään...? Omat lapseni eivät kiroile (itse kiroilen...) ja osaavat hyvät käytöstavat niin kotona, kylässä kuin koulussa. Miten saisin mieheni lapset miettimään näitä samoja asioita ilman, että olen sitten todennäköisesti "tyhmä ääliö", joka yrittää heitä muuttaa?!
En halua riitaa, mutta haluaisin mieheni muuttavan käyttäytymistään lapsiaan kohtaan, asettamaan niitä rajoja, sillä hetken kuluttua pienistä teoista siirrytään isompiin ja hurjempiin ja silloin ollaan jo virkavallan ja koulukuraattorien kanssa tekemisissä. Kyseessä on kuitenkin vasta tosi nuoret lapset, jotka ovat kuritta kasvaneet, mutta joille pitäisi alkaa niitä rajojakin asettamaan oikean ja väärän välille. Opettamaan, että teoilla on seuraukset... Koulumenestys on jo kärsinyt, motivaatiota ei löydy, rajoja etsitään luokassakin. Ihan varmasti osa käytöksen syistä on erollakin, mutta jotain pitäisi alkaa mieheni tekemään, vielä ei olisi liian myöhäistä... Jännittää, hävettää, pelottaa, harmittaa vaan lähteä ottamaan tällaisia asioita puheeksi: itselleni kun ne ovat olleet jo pienestä pitäen itsestään selvyyksiä omassa ja lasteni lapsuudessa...