Edellisistä palautteista innostuneena päätin laittaa vielä toisen pätkän jutustani, sellaisen, jossa ei (vielä) ole sci-fiä. Tämä on iloisesti keskeltä kaikkea... Kaikki kommentit ovat edelleen tervetulleita!
--------------------
Seuraavana aamuna Tintti oli vähällä nukkua pommiin, eikä syyttä. Hän oli ollut sängyssä vain pari tuntia, kun Pippuri loikkasi hänen kasvoilleen ja herätti hänet. Hänestä tuntui, kuin hän olisi herännyt keskellä yötä, mutta kello näytti jo yli kahdeksaa. Tintti ei voinut uskoa sitä. Oli ihan hämärääkin. Vaivalloisesti hän nosti päätään ja vilkaisi ikkunasta ulos. Harmaa kaatosade. Se oli yksi niistä harvoista aamuista Tintti Haverisen elämässä, jolloin hän olisi halunnut jäädä sänkyyn.
Tintti pukeutui, vetäisi hiuksensa nopeasti kahdelle saparolle ja lähti hiipimään alakertaan. Hän toivoi voivansa livistää ulos kenenkään huomaamatta, mutta narisevat lankkuportaat paljastivat hänet.
”Tintti!” isä huudahti keittiöstä ja tuli käytävään voileipä kädessään.
”Mitä nuo ruokakipot tuolla ulkona ovat? Taasko sinä ruokit koko korttelin elukoita?”
Tintti katsoi isän ohi takaovelle ja muisti Pilven. Mihin se kissa oikein oli kadonnut?
”Tintti!” huudahti puolestaan äiti ja marssi paikalle kädet puuskassa. Äidin muisti pelasi selvästi terävämmin kuin isän, sillä hän kysyi:
”Mitä sinä täällä teet? Eikös sinun pitänyt olla Nannalla yötä?”
Tintti huokaisi. Hän päätti kertoa saman tien koko jutun. Nannan vanhemmat kuitenkin törmäisivät hänen omiinsa jossain vaiheessa, eikä hänen auttanut keksiä omia versioitaan tapahtuneesta. Hän selitti, kuinka oli lähtenyt Nannan kanssa yömaastoon ja kuinka ponit olivat lähteneet viemään heitä ja Nanna oli pudonnut. Limppu oli hajottanut suitsensa ja juossut talliin riehumaan ja kolistelemaan, niin että Reijo ja Irina olivat heränneet. Sen Tintti tosin jätti kertomatta, miten paniikissa nämä olivat olleet huomattuaan tyttöjen kadonneen ja löydettyään Limpun juoksentelemassa irrallaan hiestä märkänä.
Kun Tintti ja Nanna olivat lopulta ilmestyneet metsästä takaisin tallin pihalle, Nanna oli alkanut valittaa kipeää jalkaansa ja Irina ja Reijo olivat päättäneet lähteä viemään häntä kaupunkiin päivystykseen. Samalla Kontiot olivat sitten heittäneet Tintin ja Kenraalin kotiin. Se oli ollut lyhyt mutta hyvin vaivautunut matka.
Tintin ihmeeksi äiti ei suuttunutkaan tarinan loputtua, vaan hyökkäsi halaamaan häntä.
”Voi teitä pieniä hölmöjä! Mitä olisi voinut sattua!”
Isä vain seisoi typertyneen näköisenä keittiön oviaukolla. Veke, joka oli istunut olohuoneen sohvalla rouskuttaen vihreää omenaa ja kuunnellen Tintin kertomusta korvat höröllä, näytti olevan ihan innoissaan.
”Vau, oikea hevosseikkailu, ja vielä Ranta-Pylkkölän metsässä!”
Viereisellä sohvalla istuva Marko pyöritteli silmiään Veken hölmöilylle.
”Oikeasti, ja vielä että Nanna putosi, mutta Sintti pysyi kyydissä? Siskohan on cowboy!”
Tintti yritti mulkaista Vekeä mahdollisimman ilkeästi. Sintti oli Veken käyttämistä haukkumanimistä ärsyttävimpiä. Veken sanojen mukaan nimi ei viitannut pelkästään siihen, että Tintti oli pieni, vaan myös siihen, että hän muistutti varsinkin suuttuessaan pientä sätkivää kalaa.
”No niin, cowboyt”, isä sanoi nopeasti huomatessaan tappelun olevan lähellä, ”te myöhästytte pian koulusta!”
Tämä sai kolmikon liikkeelle ja hiljensi Veken. Tintti olisi kuitenkin voinut vannoa, että Veke virnisteli hänelle koko ajan hänen selkänsä takana.
Nanna ei tullut kouluun sinä päivänä eikä vastannut tekstiviesteihin. Tintistä oli surkeaa istua tunneilla yksin, varsinkin, kun väsytti ja ulkona satoi. Tintti haukotteli puolet ajasta aamupäivän tunneilla eikä muistanut niistä jälkeenpäin mitään.
Ruokailun jälkeen Nannasta ei vieläkään
ollut kuulunut mitään, ja Tintti alkoi huolestua. Olikohan hänen jalkansa tosiaan murtunut? Mutta miksei hän ilmoittanut mitään? Ainahan Nanna kertoi Tintille kaiken, ja heti ensimmäisenä, ja eilenkin he olivat olleet metsässä yhdessä, tietenkin Nannan pitäisi kertoa. Ei kai hän ollut suuttunut Tintille? Mutta mistä muka? Nanna saattoi kyllä suuttua aika helpostikin. Tai sitten... Entä jos hänelle oli sattunut jotain pahempaa? Tintti alkoi pureskella kynsiään. Viimeinen tunti kahdestatoista yhteen oli pelkkää piinaa. Tintti ei pystynyt odottamaan enää hetkeäkään, hänen oli saatava tietää, mitä oli tekeillä.
Sade ei ollut hälvennyt koulupäivän aikana. Tintti oli pyöräillyt koululle aamulla, koska oli ollut vähällä myöhästyä, mutta oli ottanut sateenvarjon mukaansa ja ajatellut taluttavansa pyörän takaisin. Nyt hän ei kuitenkaan jaksanut välittää kastumisesta tai koko typerästä sateesta. Hän jätti sateenvarjon reppuun, nousi pyörän selkään ja polki Kontioille ennätysajassa.
Irina tuli avaamaan oven. Hänellä oli tummat silmänaluset, ja hänen luonnonkiharat tummat hiuksensa olivat pahasti takussa. Kaiken kaikkiaan hän näytti surkealta. Tinttiä kadutti eilinen niin paljon, että hän olisi voinut itkeä.
”Onko Nanna...”
”Nanna on kunnossa, kiitos vain. Jalka kipsissä.”
Tintti ei saanut selvää, oliko Irina vihainen hänelle vai vain väsynyt. Entä jos Irina ajatteli, että kaikki oli Tintin syytä? Että Tintti oli pakottanut Nannan lähtemään?
”Kuule Tintti...”
Irina huokaisi ja katsoi nyt Tinttiä ystävällisesti, mutta surullisesti.
”Olen tosi pahoillani koko jutusta. Mutta... Nanna ei nyt jaksa nähdä ketään.”
”Mutta...”
”Varmasti voitte tavata vähän myöhemmin. Nanna tulee jo huomenna kouluun.”
Tintti nyökkäsi onnettomana ja mumisi jotain hyvästiksi ennen kuin lähti.
Pyöräillessään takaisin Tintti oli entistäkin enemmän sekaisin. Mitä tuo nyt oikein tarkoitti? Eikö Nanna tosiaan halunnut nähdä häntä? Vai oliko Irina vain päättänyt niin? Ei huvittanut ollenkaan mennä hoitamaan eläimiä. Ei huvittanut yhtään mikään.
Marko oli herännyt aamulla tuntien itsensä sairaaksi. Joka paikkaa jomotti, ja huuli oli turvonnut. Ihme kyllä hän oli sentään herännyt sängystä eikä lattialta. Hänen levottomat unensa tuntuivat nyt etäisiltä ja harmittomilta, mutta sen sijaan ajatukset Elinasta alkoivat häiritä häntä heti hänen avattuaan silmänsä. Vatsassa muljahteli kun hän ajatteli, että hänen täytyisi mennä kouluun. Elina ja hänen uudet kaverinsa olivat varmaan kertoneet jo koko koululle, miten Marko oli jätetty hölmönä seisomaan aukion keskelle. Markoa nolotti enemmän kuin suretti, mutta surettikin kyllä paljon.
Koulussa Marko vältteli kaikkien katseita ja sulkeutui välituntisin vessaan tai kävi kylällä. Vaikka hän piti katseensa maassa, Elina ei silti jättänyt häntä rauhaan. Marko kuuli hänen nauravan helmeilevää nauruaan tai vitsailevan yhdeksäsluokkalaisten poikien kanssa. Hän tunsi tytön hiusten tuoksun nenässään, kun tämä käveli ohi, ja näki silloin tällöin sivusilmällä vilauksen hänen pienistä jaloistaan ja kapeista sääristään, joita hän usein piti ristissä seisoessaan.
Marko oli suunnattoman helpottunut päästessään pois koulusta. Kun tunti loppui viittä vaille kolme, hän oli kolmelta jo kaukana keskustan laidalla. Sitten hän alkoikin hidastaa vauhtiaan. Mihin hänellä muka oli niin kiire? Mitä tekemistä hänellä kotonakaan olisi? Kaikenlaiset kysymykset pyörivät Markon päässä, eikä ajattelemisesta tullut mitään.
Marko ei juuri katsellut ympärilleen kävellessään. Hän ei kääntänyt päätään edes Rinnekioskia ohittaessaan eikä huomannut Vekeä ja J.K.:ta, jotka istuivat sateelta suojassa kioskikopissa syöden ranskalaisia ja jäätelöä.
Veken tiistai oli ollut harvinaisen tylsä. Koulussa ei ollut tapahtunut mitään mielenkiintoista, kuten ei edellisenäkään päivänä Hiiren fysiikantunnin jälkeen. Uudet luokkakaverit vaikuttivat aika nössöiltä. Suurin osa oli sivukylien porukkaa, eivätkä he yrittäneetkään tutustua keneenkään ja katsoivat Vekeä kieroon, kun tämä yritti tehdä tuttavuutta. Henkka oli sitä mieltä, että yläasteella kuuluikin olla hieman hiljainen ja koppava, ei ujo, mutta itsenäinen ja cool. Sellainen omalaatuinen jätkä, joka kulki pipo silmillä jos oli hoppari tai sitten nahkatakki liehuen jos oli hevari. Piti näyttää siltä, että touhusi jotain omia bisneksiään ja liikkui koulun ulkopuolella ihan omissa porukoissaan. Veke ei käsittänyt sellaista. Hänen täytyisi haravoida myös rinnakkaisluokat ja etsiä hauskoja ja avoimia tyyppejä.
Kaikki uudet opettajat kutsuivat Vekeä nimellä Veikko, vaikka hän oli alleviivannut oppilastietolomakkeeseensa Veken ja kirjoittanut oikean nimensä vain pienellä sulkeisiin. Joka ainoan tunnin alussa hänen täytyi vakuuttaa opettajalle, ettei todellakaan aikonut vastata nimeen Veikko. Historianopettaja, Annikki-täti, oli pahin. Ensimmäisen tunnin alussa tiistai-iltapäivänä Annikki-täti oli jauhanut viisi minuuttia siitä, kuinka oli aina kutsunut Vekeä Veikoksi ja kuinka Veikko oli hieno perinteinen suomalainen nimi, jota täytyisi kunnioittaa. Sitten hän oli vielä seuraavat viisi minuuttia selittänyt, kuinka tosiaan oli aina kutsunut rakasta sisarentyttärenpoikaansa Veikoksi, silloinkin kun tämä oli ollut pieni vauva ja puhallellut sylkikuplia ja niin edelleen. Sivukylien nössöt olivat katsoneet Vekeä silmät ammollaan pullonpohjalasiensa takaa ja takapenkin minihametytöt olivat kikattaneet. Vekestä alkoi tuntua, että hän oli joutunut kaikkein surkeimmalle luokalle koko koulussa.
Kolmen jälkeen Veke oli pyöräillyt kaatosateessa suoraan rinnekioskille, tunkeutunut läpimärkänä sisälle ja heittänyt kuraisen reppunsa tiskin alle. J.K. oli odottanut hänen tuloaan ja paistanut valmiiksi kasan ranskalaisia sekä ottanut hieman jäätelöä sulamaan. Veken ei tarvinnut mainita poikkeuksellisen epäonnistunutta koulupäiväänsä. J.K. sanoi, että sadepäivinä kaiken oli tapana mennä huonosti, ja että hän oli aavistanutkin Veken kaipaavan jonkin sortin piristystä. Yhdestä asiasta J.K. ja Veke olivat samaa mieltä: hyvä ruoka auttoi aina. Kun Marko käveli kioskin ohi rinnettä ylöspäin, Veke oli juuri tunkenut suuhunsa valtavan läjän pehmenneessä vaniljajäätelössä dipattuja ranskalaisia.
”Mitäs tämä nyt on”, J.K. sanoi nyökäten Markoon päin samalla, kun ripotteli hieman lisää suolaa ranskalaisten päälle.
”Veli laahustaa kylmässä sateessa, ja toinen mässyttää herkkuja sisällä eikä edes tervehdi.”
Vekellä meni hetki ennen kuin sai ranskalaiset pureskeltua edes välttävästi ja nielaistua.
”En minä pystynyt sanomaan sille mitään, kun oli suu täynnä ruokaa.”
”Suu täynnä ruokaa ei ole ennen estänyt sinua puhumasta”, J.K. sanoi.
J.K. ei saarnannut eikä puhunut vakavasti, kunhan vähän huomautteli. Hänestä oli outoa, että Vekellä oli melko etäiset välit sisaruksiinsa, vaikka kaveerasi niin hyvin kaikkien muiden kanssa.
”Ei Marko näe eikä kuule mitään, kun se kävelee tuolla tavalla. Turha sille huutaakaan. Hermostuu vielä”, Veke sanoi ja alkoi pyörittää paria uutta ranskalaista jäätelömönjässä.
J.K. kohautti olkapäitään.
”Ettei sillä vain olisi tavallistakin enemmän murheita? Aamullakin se meni tästä ohi vasta yhdeksän aikoihin, eikä edes kiirehtinyt, melkeinpä hidasteli...”
Veke nosti katseensa jäätelökupista ja katsoi harmaalle tielle, jossa ei näkynyt enää vilahdustakaan Markosta. Jos Markolla oli tavallista enemmän murheita, ei Veke niistä kuitenkaan saisi tietää. Veke ei ollut mikään ajatustenlukija, eivätkä Markon huolet häntä kummemmin kiinnostaneetkaan. Marko eli omaa elämäänsä ja Veke omaansa, ja niin oli parasta. Jos he puhuivat jostain tai tekivät jotain yhdessä, he alkoivat todennäköisesti vain tapella, koska olivat aina eri mieltä joka asiasta. Marko ei ottanut Vekeä tosissaan. Jostain syystä Tintti ja Marko tulivat kohtuullisen hyvin toimeen, vaikka Tintti nyt ainakin oli sellainen, ettei häntä voinut ottaa ollenkaan vakavasti. Tintti oli ihan kakara.
Äiti ja isä olivat joskus selittäneet, että olivat halunneet sisarusten syntyvän lähekkäin, jotta näillä olisi seuraa toisistaan. He sanoivat, että vaikka perheessä olisi viisi lasta, nämä tuskin kuitenkaan leikkisivät keskenään, jos olivat liian eri-ikäisiä. Marko, Veke ja Tintti olivatkin kyllä leikkineet yhdessä, kun olivat olleet pieniä. Tintti oli ollut hyvää vauhtia kehittymässä kunnon poikatytöksi, kunnes Nanna oli astunut kuvioihin ja tehnyt hänestä barbeilla leikkivän, hevosia hyysäävän pikkuprinsessan. Marko oli aika pitkään pyörinyt samoissa porukoissa kuin Veke, mutta lopulta veljeksistä oli tullut liian erilaisia. Äidin ja isän suunnitelma oli mennyt pahasti pieleen. Sisarukset olivat kyllä melkein saman ikäisiä, mutta kuitenkin aivan kuin eri planeetoilta.
--------------------
Seuraavana aamuna Tintti oli vähällä nukkua pommiin, eikä syyttä. Hän oli ollut sängyssä vain pari tuntia, kun Pippuri loikkasi hänen kasvoilleen ja herätti hänet. Hänestä tuntui, kuin hän olisi herännyt keskellä yötä, mutta kello näytti jo yli kahdeksaa. Tintti ei voinut uskoa sitä. Oli ihan hämärääkin. Vaivalloisesti hän nosti päätään ja vilkaisi ikkunasta ulos. Harmaa kaatosade. Se oli yksi niistä harvoista aamuista Tintti Haverisen elämässä, jolloin hän olisi halunnut jäädä sänkyyn.
Tintti pukeutui, vetäisi hiuksensa nopeasti kahdelle saparolle ja lähti hiipimään alakertaan. Hän toivoi voivansa livistää ulos kenenkään huomaamatta, mutta narisevat lankkuportaat paljastivat hänet.
”Tintti!” isä huudahti keittiöstä ja tuli käytävään voileipä kädessään.
”Mitä nuo ruokakipot tuolla ulkona ovat? Taasko sinä ruokit koko korttelin elukoita?”
Tintti katsoi isän ohi takaovelle ja muisti Pilven. Mihin se kissa oikein oli kadonnut?
”Tintti!” huudahti puolestaan äiti ja marssi paikalle kädet puuskassa. Äidin muisti pelasi selvästi terävämmin kuin isän, sillä hän kysyi:
”Mitä sinä täällä teet? Eikös sinun pitänyt olla Nannalla yötä?”
Tintti huokaisi. Hän päätti kertoa saman tien koko jutun. Nannan vanhemmat kuitenkin törmäisivät hänen omiinsa jossain vaiheessa, eikä hänen auttanut keksiä omia versioitaan tapahtuneesta. Hän selitti, kuinka oli lähtenyt Nannan kanssa yömaastoon ja kuinka ponit olivat lähteneet viemään heitä ja Nanna oli pudonnut. Limppu oli hajottanut suitsensa ja juossut talliin riehumaan ja kolistelemaan, niin että Reijo ja Irina olivat heränneet. Sen Tintti tosin jätti kertomatta, miten paniikissa nämä olivat olleet huomattuaan tyttöjen kadonneen ja löydettyään Limpun juoksentelemassa irrallaan hiestä märkänä.
Kun Tintti ja Nanna olivat lopulta ilmestyneet metsästä takaisin tallin pihalle, Nanna oli alkanut valittaa kipeää jalkaansa ja Irina ja Reijo olivat päättäneet lähteä viemään häntä kaupunkiin päivystykseen. Samalla Kontiot olivat sitten heittäneet Tintin ja Kenraalin kotiin. Se oli ollut lyhyt mutta hyvin vaivautunut matka.
Tintin ihmeeksi äiti ei suuttunutkaan tarinan loputtua, vaan hyökkäsi halaamaan häntä.
”Voi teitä pieniä hölmöjä! Mitä olisi voinut sattua!”
Isä vain seisoi typertyneen näköisenä keittiön oviaukolla. Veke, joka oli istunut olohuoneen sohvalla rouskuttaen vihreää omenaa ja kuunnellen Tintin kertomusta korvat höröllä, näytti olevan ihan innoissaan.
”Vau, oikea hevosseikkailu, ja vielä Ranta-Pylkkölän metsässä!”
Viereisellä sohvalla istuva Marko pyöritteli silmiään Veken hölmöilylle.
”Oikeasti, ja vielä että Nanna putosi, mutta Sintti pysyi kyydissä? Siskohan on cowboy!”
Tintti yritti mulkaista Vekeä mahdollisimman ilkeästi. Sintti oli Veken käyttämistä haukkumanimistä ärsyttävimpiä. Veken sanojen mukaan nimi ei viitannut pelkästään siihen, että Tintti oli pieni, vaan myös siihen, että hän muistutti varsinkin suuttuessaan pientä sätkivää kalaa.
”No niin, cowboyt”, isä sanoi nopeasti huomatessaan tappelun olevan lähellä, ”te myöhästytte pian koulusta!”
Tämä sai kolmikon liikkeelle ja hiljensi Veken. Tintti olisi kuitenkin voinut vannoa, että Veke virnisteli hänelle koko ajan hänen selkänsä takana.
Nanna ei tullut kouluun sinä päivänä eikä vastannut tekstiviesteihin. Tintistä oli surkeaa istua tunneilla yksin, varsinkin, kun väsytti ja ulkona satoi. Tintti haukotteli puolet ajasta aamupäivän tunneilla eikä muistanut niistä jälkeenpäin mitään.
Ruokailun jälkeen Nannasta ei vieläkään
ollut kuulunut mitään, ja Tintti alkoi huolestua. Olikohan hänen jalkansa tosiaan murtunut? Mutta miksei hän ilmoittanut mitään? Ainahan Nanna kertoi Tintille kaiken, ja heti ensimmäisenä, ja eilenkin he olivat olleet metsässä yhdessä, tietenkin Nannan pitäisi kertoa. Ei kai hän ollut suuttunut Tintille? Mutta mistä muka? Nanna saattoi kyllä suuttua aika helpostikin. Tai sitten... Entä jos hänelle oli sattunut jotain pahempaa? Tintti alkoi pureskella kynsiään. Viimeinen tunti kahdestatoista yhteen oli pelkkää piinaa. Tintti ei pystynyt odottamaan enää hetkeäkään, hänen oli saatava tietää, mitä oli tekeillä.
Sade ei ollut hälvennyt koulupäivän aikana. Tintti oli pyöräillyt koululle aamulla, koska oli ollut vähällä myöhästyä, mutta oli ottanut sateenvarjon mukaansa ja ajatellut taluttavansa pyörän takaisin. Nyt hän ei kuitenkaan jaksanut välittää kastumisesta tai koko typerästä sateesta. Hän jätti sateenvarjon reppuun, nousi pyörän selkään ja polki Kontioille ennätysajassa.
Irina tuli avaamaan oven. Hänellä oli tummat silmänaluset, ja hänen luonnonkiharat tummat hiuksensa olivat pahasti takussa. Kaiken kaikkiaan hän näytti surkealta. Tinttiä kadutti eilinen niin paljon, että hän olisi voinut itkeä.
”Onko Nanna...”
”Nanna on kunnossa, kiitos vain. Jalka kipsissä.”
Tintti ei saanut selvää, oliko Irina vihainen hänelle vai vain väsynyt. Entä jos Irina ajatteli, että kaikki oli Tintin syytä? Että Tintti oli pakottanut Nannan lähtemään?
”Kuule Tintti...”
Irina huokaisi ja katsoi nyt Tinttiä ystävällisesti, mutta surullisesti.
”Olen tosi pahoillani koko jutusta. Mutta... Nanna ei nyt jaksa nähdä ketään.”
”Mutta...”
”Varmasti voitte tavata vähän myöhemmin. Nanna tulee jo huomenna kouluun.”
Tintti nyökkäsi onnettomana ja mumisi jotain hyvästiksi ennen kuin lähti.
Pyöräillessään takaisin Tintti oli entistäkin enemmän sekaisin. Mitä tuo nyt oikein tarkoitti? Eikö Nanna tosiaan halunnut nähdä häntä? Vai oliko Irina vain päättänyt niin? Ei huvittanut ollenkaan mennä hoitamaan eläimiä. Ei huvittanut yhtään mikään.
Marko oli herännyt aamulla tuntien itsensä sairaaksi. Joka paikkaa jomotti, ja huuli oli turvonnut. Ihme kyllä hän oli sentään herännyt sängystä eikä lattialta. Hänen levottomat unensa tuntuivat nyt etäisiltä ja harmittomilta, mutta sen sijaan ajatukset Elinasta alkoivat häiritä häntä heti hänen avattuaan silmänsä. Vatsassa muljahteli kun hän ajatteli, että hänen täytyisi mennä kouluun. Elina ja hänen uudet kaverinsa olivat varmaan kertoneet jo koko koululle, miten Marko oli jätetty hölmönä seisomaan aukion keskelle. Markoa nolotti enemmän kuin suretti, mutta surettikin kyllä paljon.
Koulussa Marko vältteli kaikkien katseita ja sulkeutui välituntisin vessaan tai kävi kylällä. Vaikka hän piti katseensa maassa, Elina ei silti jättänyt häntä rauhaan. Marko kuuli hänen nauravan helmeilevää nauruaan tai vitsailevan yhdeksäsluokkalaisten poikien kanssa. Hän tunsi tytön hiusten tuoksun nenässään, kun tämä käveli ohi, ja näki silloin tällöin sivusilmällä vilauksen hänen pienistä jaloistaan ja kapeista sääristään, joita hän usein piti ristissä seisoessaan.
Marko oli suunnattoman helpottunut päästessään pois koulusta. Kun tunti loppui viittä vaille kolme, hän oli kolmelta jo kaukana keskustan laidalla. Sitten hän alkoikin hidastaa vauhtiaan. Mihin hänellä muka oli niin kiire? Mitä tekemistä hänellä kotonakaan olisi? Kaikenlaiset kysymykset pyörivät Markon päässä, eikä ajattelemisesta tullut mitään.
Marko ei juuri katsellut ympärilleen kävellessään. Hän ei kääntänyt päätään edes Rinnekioskia ohittaessaan eikä huomannut Vekeä ja J.K.:ta, jotka istuivat sateelta suojassa kioskikopissa syöden ranskalaisia ja jäätelöä.
Veken tiistai oli ollut harvinaisen tylsä. Koulussa ei ollut tapahtunut mitään mielenkiintoista, kuten ei edellisenäkään päivänä Hiiren fysiikantunnin jälkeen. Uudet luokkakaverit vaikuttivat aika nössöiltä. Suurin osa oli sivukylien porukkaa, eivätkä he yrittäneetkään tutustua keneenkään ja katsoivat Vekeä kieroon, kun tämä yritti tehdä tuttavuutta. Henkka oli sitä mieltä, että yläasteella kuuluikin olla hieman hiljainen ja koppava, ei ujo, mutta itsenäinen ja cool. Sellainen omalaatuinen jätkä, joka kulki pipo silmillä jos oli hoppari tai sitten nahkatakki liehuen jos oli hevari. Piti näyttää siltä, että touhusi jotain omia bisneksiään ja liikkui koulun ulkopuolella ihan omissa porukoissaan. Veke ei käsittänyt sellaista. Hänen täytyisi haravoida myös rinnakkaisluokat ja etsiä hauskoja ja avoimia tyyppejä.
Kaikki uudet opettajat kutsuivat Vekeä nimellä Veikko, vaikka hän oli alleviivannut oppilastietolomakkeeseensa Veken ja kirjoittanut oikean nimensä vain pienellä sulkeisiin. Joka ainoan tunnin alussa hänen täytyi vakuuttaa opettajalle, ettei todellakaan aikonut vastata nimeen Veikko. Historianopettaja, Annikki-täti, oli pahin. Ensimmäisen tunnin alussa tiistai-iltapäivänä Annikki-täti oli jauhanut viisi minuuttia siitä, kuinka oli aina kutsunut Vekeä Veikoksi ja kuinka Veikko oli hieno perinteinen suomalainen nimi, jota täytyisi kunnioittaa. Sitten hän oli vielä seuraavat viisi minuuttia selittänyt, kuinka tosiaan oli aina kutsunut rakasta sisarentyttärenpoikaansa Veikoksi, silloinkin kun tämä oli ollut pieni vauva ja puhallellut sylkikuplia ja niin edelleen. Sivukylien nössöt olivat katsoneet Vekeä silmät ammollaan pullonpohjalasiensa takaa ja takapenkin minihametytöt olivat kikattaneet. Vekestä alkoi tuntua, että hän oli joutunut kaikkein surkeimmalle luokalle koko koulussa.
Kolmen jälkeen Veke oli pyöräillyt kaatosateessa suoraan rinnekioskille, tunkeutunut läpimärkänä sisälle ja heittänyt kuraisen reppunsa tiskin alle. J.K. oli odottanut hänen tuloaan ja paistanut valmiiksi kasan ranskalaisia sekä ottanut hieman jäätelöä sulamaan. Veken ei tarvinnut mainita poikkeuksellisen epäonnistunutta koulupäiväänsä. J.K. sanoi, että sadepäivinä kaiken oli tapana mennä huonosti, ja että hän oli aavistanutkin Veken kaipaavan jonkin sortin piristystä. Yhdestä asiasta J.K. ja Veke olivat samaa mieltä: hyvä ruoka auttoi aina. Kun Marko käveli kioskin ohi rinnettä ylöspäin, Veke oli juuri tunkenut suuhunsa valtavan läjän pehmenneessä vaniljajäätelössä dipattuja ranskalaisia.
”Mitäs tämä nyt on”, J.K. sanoi nyökäten Markoon päin samalla, kun ripotteli hieman lisää suolaa ranskalaisten päälle.
”Veli laahustaa kylmässä sateessa, ja toinen mässyttää herkkuja sisällä eikä edes tervehdi.”
Vekellä meni hetki ennen kuin sai ranskalaiset pureskeltua edes välttävästi ja nielaistua.
”En minä pystynyt sanomaan sille mitään, kun oli suu täynnä ruokaa.”
”Suu täynnä ruokaa ei ole ennen estänyt sinua puhumasta”, J.K. sanoi.
J.K. ei saarnannut eikä puhunut vakavasti, kunhan vähän huomautteli. Hänestä oli outoa, että Vekellä oli melko etäiset välit sisaruksiinsa, vaikka kaveerasi niin hyvin kaikkien muiden kanssa.
”Ei Marko näe eikä kuule mitään, kun se kävelee tuolla tavalla. Turha sille huutaakaan. Hermostuu vielä”, Veke sanoi ja alkoi pyörittää paria uutta ranskalaista jäätelömönjässä.
J.K. kohautti olkapäitään.
”Ettei sillä vain olisi tavallistakin enemmän murheita? Aamullakin se meni tästä ohi vasta yhdeksän aikoihin, eikä edes kiirehtinyt, melkeinpä hidasteli...”
Veke nosti katseensa jäätelökupista ja katsoi harmaalle tielle, jossa ei näkynyt enää vilahdustakaan Markosta. Jos Markolla oli tavallista enemmän murheita, ei Veke niistä kuitenkaan saisi tietää. Veke ei ollut mikään ajatustenlukija, eivätkä Markon huolet häntä kummemmin kiinnostaneetkaan. Marko eli omaa elämäänsä ja Veke omaansa, ja niin oli parasta. Jos he puhuivat jostain tai tekivät jotain yhdessä, he alkoivat todennäköisesti vain tapella, koska olivat aina eri mieltä joka asiasta. Marko ei ottanut Vekeä tosissaan. Jostain syystä Tintti ja Marko tulivat kohtuullisen hyvin toimeen, vaikka Tintti nyt ainakin oli sellainen, ettei häntä voinut ottaa ollenkaan vakavasti. Tintti oli ihan kakara.
Äiti ja isä olivat joskus selittäneet, että olivat halunneet sisarusten syntyvän lähekkäin, jotta näillä olisi seuraa toisistaan. He sanoivat, että vaikka perheessä olisi viisi lasta, nämä tuskin kuitenkaan leikkisivät keskenään, jos olivat liian eri-ikäisiä. Marko, Veke ja Tintti olivatkin kyllä leikkineet yhdessä, kun olivat olleet pieniä. Tintti oli ollut hyvää vauhtia kehittymässä kunnon poikatytöksi, kunnes Nanna oli astunut kuvioihin ja tehnyt hänestä barbeilla leikkivän, hevosia hyysäävän pikkuprinsessan. Marko oli aika pitkään pyörinyt samoissa porukoissa kuin Veke, mutta lopulta veljeksistä oli tullut liian erilaisia. Äidin ja isän suunnitelma oli mennyt pahasti pieleen. Sisarukset olivat kyllä melkein saman ikäisiä, mutta kuitenkin aivan kuin eri planeetoilta.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Siis, edelleenkin, kirjoitat ihan sujuvasti. Editointia tämäkin teksti kaipaa. Tästä jäi kuitenkin minusta "se jokin", imu, puuttumaan, vaikka teksti ja tarina soljuu ihan mukavasti; sinulla on kertojan kykyjä, sitä kai ei voida kieltää. Ehkäpä nuorten heppa-romaanitkaan eivät ole omaa alaani, pahoitteluni siitä. Kehottaisin nyt keskittymään kunnolla yhteen projektiin ihan rauhassa ja kirjoittamaan sen niin hyvin, kuin suinkin kykenet. Se, että lähettelet tekstejä tänne, ei ratkaise lopullista pulmaasi: saada jotain julkaistuksi. Se vaatii oikean kustantajan innostumisen asiallesi. Sinuna jatkaisin ovien koputtelua. Kun teet yhden tarpeeksi hyvän kässärin, olet lähempänä, kuin uskotkaan.
"Se, että lähettelet tekstejä tänne, ei ratkaise lopullista pulmaasi: saada jotain julkaistuksi"
Tuo on kyllä niin totta... Ei pitäisi tuhlata aikaa tällä palstalla.
Mutta sellainen kysymys vielä, että pystyisitkö antamaan jonkun esimerkin tai idean, että miten tuota voisi editoida, tai mihin voisin esimerkiksi kiinnittää huomiota? Vaikka jonkun yksittäisen kohdan. Muokkaaminen tuntuu nyt tosi vaikealta, ja pelkään että muutan tekstin vain huonommaksi...
Tämä ei ole ainoa oikea ratkaisu, vaan sinun tulee nimenomaan kirjoittaa, kuten itse haluat. Se on sinun kertojan äänesi, jonka kuuluu hallita tekstiäsi, ei kenenkään muun.
Jos itse kirjoittaisin tuon, niin tekisen sen suurin piirtein näin (tosin tämäkin muuttuisi todennäköisesti vielä moneen kertaan):
Seuraavana aamuna Tintti oli vähällä nukkua pommiin, eikä syyttä. Hän oli ollut sängyssä vain muutaman tunnin, kun Pippuri loikkasi hänen kasvoilleen herättäen hänet. Tintti luuli heränneensä keskellä yötä, mutta kello näytti jo yli kahdeksaa. Hän ei voinut uskoa sitä. Vielä oli ihan hämärääkin. Tintti nosti vaivalloisesti päätään ja vilkaisi ulos ikkunasta - Harmaa kaatosade. Se oli yksi niistä harvoista aamuista Tintti Haverisen elämässä, jolloin tämä olisi mieluummin jäänyt sänkyyn.
Tintti pukeutui, veti hiukset nopeasti kahdelle saparolle ja hiipi alakertaan. Hän toivoi voivansa livistää ulos kenenkään huomaamatta, mutta narisevat lankkuportaat paljastivat hänet.
- Tintti!, isä huudahti keittiöstä ja tuli käytävään voileipä kädessään.
- Mitä nuo ruokakipot tuolla ulkona ovat? Taasko sinä ruokit koko korttelin elukoita?
Tintti katsoi isänsä ohi takaovelle ja muisti Pilven. Mihin se kissa oikein oli kadonnut?
- Tintti!, äitikin huudahti ja marssi paikalle kädet puuskassa. Äidin muisti pelasi selvästi terävämmin kuin isän.
- Mitä sinä täällä teet? Eikös sinun pitänyt olla Nannalla yötä?
Tintti huokaisi. Hän päätti kertoa saman tien koko jutun. Nannankin vanhemmat saisivat jossain vaiheessa kuulla koko totuuden. Tintin ei auttanut keksiä omaa versiotaan tapahtuneesta. Hän kertoi vanhemmilleen, kuinka oli lähtenyt Nannan kanssa yömaastoon ja kuinka ponit olivat lähteneet viemään heitä. Nanna oli pudonnut ponin selästä. Limppu oli hajottanut suitsensa ja juossut talliin riehumaan ja kolistelemaan, niin että Reijo ja Irina olivat heränneet. Tintti jätti kertomatta sen, kuinka hädissään nämä olivat olleet huomattuaan tyttöjen kadonneen ja löydettyään Limpun juoksentelemassa irrallaan hiestä märkänä.
Tintin ja Nannan ilmestyttyä lopulta metsästä takaisin tallille, Nanna oli alkanut valittaa kipeää jalkaansa. Irina ja Reijo olivat päättäneet lähteä viemään häntä kaupunkiin päivystykseen. Samalla Kontiot olivat kyydinneet Tintin ja Kenraalin kotiin. Se oli ollut lyhyt ja hyvin hiljainen matka.
Tintin ihmeeksi äiti ei suuttunutkaan tarinan loputtua, vaan hyökkäsi halaamaan häntä.
- Voi teitä pieniä hölmöjä! Mitä tahansa olisi voinut sattua!
Isä seisoi typertyneen näköisenä keittiön oviaukossa. Veke istui olohuoneen sohvalla rouskuttaen vihreää omenaa ja kuunteli Tintin kertomusta korvat höröllä. Tämä näytti olevan sattuneesta ihan innoissaan.
- Vau, oikea hevosseikkailu ja vielä Ranta-Pylkkölän metsässä!
Viereisellä sohvalla istuva Marko pyöritteli silmiään Veken hölmöilylle.
- Siis ihan oikeasti - Ja vielä se, että Nanna putosi, mutta Sintti pysyi kyydissä! Siskohan on todellinen cowboy! poika jatkoi ilkkumistaan.
eli EI kahta välimerkkiä peräkkäin, kuten yllä olevissa repliikeissä. Pilkut pois huutomerkkien takaa.
Joitakin asioita, joita seuraisin:
-sanatoiston välttäminen ja synonyymien etsiminen.
-repliikkien kirjoittaminen repliikkiviivalla lainausmerkkien sijaan.
-epäselvien sekä vaikeasti luettavien / ymmärrettävien lauseiden pilkkominen osiin ja niiden yksinkertaistaminen.
-itsestäänselvyyksien ja selittämisen välttäminen.
Vaikea tätä asiaa on näin keskustelupalstan välityksellä käsitellä, mutta toivottavasti näistä vinkeistä on sinulle hyötyä. Jos tarinasi on vetävä ja kantaa loppuun asti, lopullinen viimeistely tehdään yhdessä kustannustoimittajan kanssa. Ensin täytyy kuitenkin kirjoittaa se hyvä tarina. Anna mennä vaan, äläkä stressaa liikaa. Kirjoita ajatuksella, mutta loimuavat luovuuden lieskat silmissäsi.
Tämä on ilmeisesti pätkä jostakin suuremmasta, ja ymmärsinkö oikein, että tähän liittyy vielä scifiä?
Tekstinä sujuvanoloista. En ole lukenut juurikaan nykyisiä nuortenkirjoja, mutta eivät ne kait tästä paljoa poikkea arkipäivänkuvauksissa. Ilmeisesti aika tarkkaan pitää niissä kaikki kertoa.(Myönnän, että pitäisi lukaista muutama nuorisokirjakin, jotta tietäisin paremmin.)
Jos scifiä kirjoitat, niin anna sitten mennä vapaasti ja vauhdilla yläilmoihin, toisiin sfääreihin kertakaikkiaan niissä kohdissa.
Ja hyvä tulee.
Kirjoittamisiin.
kiitos sinullekin kommenteista tähän ja edelliseen.:) Nämä ovat siis molemmat osa kokonaisuutta, sellasta fantasia-avaruusseikkailuhässäkkää. Nyt kun näitä alkupään tekstejä katsoo niin huoh, on kyllä muokkaamista ja tekemistä vielä... Kun tästäkään pätkästä en nyt tiedä, onko se kokonaisuuden kannalta edes tarpeellinen. Oikeestaan ensimmäiset 10 lukua on sellasta kaaosta, että ne pitäis järjestää ihan uusiks ja miettii että mitähän tässä nyt oikeastaan edes tapahtuu.
Masentavaa heittää pois tekstiä, jonka on vaivalla kirjoittanut... Mutta kai niin täytyy ottaa tää kaikki harjoittelun kannalta.
Jep, kirjoittamisiin!