Tulin töistä. Itkin eteisessä tunnin.
Nyt ei tunnu enää pahalta, kun join pullon viiniä ja otin rauhottavia. Tää on väärin ja vaarallista kai mutta en vaan jaksa kantaa tätä kaikkea.
Ymmärrän ettei kukaan ympäriltä halua tai pysty ottamaan vastaan pahaa oloa edes sen verran että sanoisin mulla olevan paha olla. Siksi hymyilen kaikki päivät koulussa ja töissä. Musta tykätään tosi paljon. Olen sellainen rento seuramies joka hoitaa työnsä ja potilaat tykkää. Oikeasti mun rintaan sattuu joka helvetin hetki kun pysähdyn. Päätin etten enää kerro muutakuin ammattilaisille masennuksesta. En jaksa sitä että mun pitäisi kantaa itseensä pettyneitä läheisiä jotka ei pystykään parantamaan mua.
Osaan hymyillä ja olla mukava kaikilla.
Jokainen helvetin hymy päättyy nykyään siihen että meinaa tulla itku. On helpompi elää teeskennellen että kaikki on hyvin, itkeä sitten yksin. Ottaa viiniä ja lääkettä. Menen eteenpäin. En aio antaa periksi. Lapseni joka täytti äsken 8 vuotta on ainut miksi aamulla sängystä nousta. Ei se edes voi asua mun luona.
Nyt ei tunnu enää pahalta, kun join pullon viiniä ja otin rauhottavia. Tää on väärin ja vaarallista kai mutta en vaan jaksa kantaa tätä kaikkea.
Ymmärrän ettei kukaan ympäriltä halua tai pysty ottamaan vastaan pahaa oloa edes sen verran että sanoisin mulla olevan paha olla. Siksi hymyilen kaikki päivät koulussa ja töissä. Musta tykätään tosi paljon. Olen sellainen rento seuramies joka hoitaa työnsä ja potilaat tykkää. Oikeasti mun rintaan sattuu joka helvetin hetki kun pysähdyn. Päätin etten enää kerro muutakuin ammattilaisille masennuksesta. En jaksa sitä että mun pitäisi kantaa itseensä pettyneitä läheisiä jotka ei pystykään parantamaan mua.
Osaan hymyillä ja olla mukava kaikilla.
Jokainen helvetin hymy päättyy nykyään siihen että meinaa tulla itku. On helpompi elää teeskennellen että kaikki on hyvin, itkeä sitten yksin. Ottaa viiniä ja lääkettä. Menen eteenpäin. En aio antaa periksi. Lapseni joka täytti äsken 8 vuotta on ainut miksi aamulla sängystä nousta. Ei se edes voi asua mun luona.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Mitä mahdat työksesi potilaitten keskuudessa tehdä, jos kuitenkin opiskelet samaan aikaan..
Olipa se mitä hyvänsä, tiedät itsekin että olet aika finaalissa ja tarvitset apua pikimmiten. Viini lääkkeet, mitenkään moralisoimatta, eivät ongelmaasi ratkaise. Ne voivat tuoda sen hetken helpotuksen, mutta pidemmän tähtäimen jaksamiseen tarvitset ammattiapua ja jos oikein ymmärsin, sitä olet hakenut/hakemassa.
Polityötä ilmaiseksi opiskelujen puitteissa ja rinnalla muita alan töitä. Kukaan ei asioiden oikeaa tolaa tielä.
En kykene enää ajattelemaan viikon kuukauden tai vuoden päähän. Jaksan tämän illan näin. Huomenna ehkä toisin.
Ammattiapu joo. Ilmaiset avut on tässä koluttu. Yksityisellä olisi vielä varmaan jotain, mutta pitäisi tehdä enemmän töitä että saisi maksettua omavastuut jotka on yli 30 e kerta.
Vittumaista on se että tiedän hoitokuviot tarkkaan koska kerron niistä usein potilaille. Samoille jotka kertovat osaston hoitajalle miten mukava ja reipas, aurinkoinen hoitaja teillä on.
Paskaaks tässä.
jossa ihmisen täytyy osata peittää omat negatiiviset tunteet. Eikös Teillä kuitenkin ole
työnohjausta tai palavereita, joissa keskusteltaisiin itsekunkun jaksamisesta yms.
(kun hoitajat on niin ylikuormitettuja?)
Rankkaahan se on kun pitää sekä opiskella, että käydä töissä. Olen kyllä itsekin huomannut miten
ihmiset kaikkoaa jos ryhtyy jotain pahaa oloaan Heille purkamaan. Varmaankin sen takia, että pelkäävät jotta syntyy jonkimonen riippusuu-suhde?
Eikös opiskelijoilla ole oma terveydenhuolto,jonka kautta apua saisit?
niin äkkiä "hanskat tiskiin". Sinä olet jo avaimet kädessä, kun kirjoitat tänne ja ilmaiset nuo kaksi persoonaa, joilla elellä huitelet. Vaan älä jatka enää! Valitse se aito persoona, meni syteen tai saveen. Asetu omaksi pahoinvoivaksi itseksesi. Ymmärrän, että paine on kova opiskeluista, töistä, tulevaisuudesta. Mutta tällä menolla sinusta ei ole mitään jäljellä just noihin, mihin (luonnollisestikin!) pyrit. - Tässä jo hyviä ajatuksia tullut, yhdyn niihin. Käännä nyt kaikki kivet, jottas löydät jonkun lääkäri-ihmisen, josta aloitat niin, että tiedät sen olevan turvallista. Kyllä siis muakin ottaa aivoon, kun olen ollut hommissa terveydenhuollossa ja nyt kun vanhempana itse yhä enempi tarviin apuja, niin, böööö, "tuttuja" kaikkialla. Se on semmoinen nöyrtymisen paikka myös. Ajatelkoot, mitä lystäävät. Sitä paitsi kaikilla, siellä terveydenhuollossakin, on ihan samat "salaisuudet". Jos pintaa raaputtaisit, niin, kuten tiedät, työtovereistasi löytäisit muita lopussa olevia ja pelkääviä. Ymmärrän kaheasti tuon, että on ns. pakko olla hyvä työssä, mikä sinulla tarkoittaa 'hyvää tyyppiä persoonana' ja sitten sinusta tulee hyvää palautetta. Toisaalta tämä on tähän asti toiminut hyvänä selviytymiskeinona, mutta henk.koht. elämääsi tarvitset apua, senpäs tiedätkin jo.
Minulle tuli semmoinen mainio ajatus avuksesi, että jospa tietoisesti kuvittelet, että olet näyttelijän ammatissa (onhan heilläKIN joskus sisäisesti kamalaa ja ovat väsyneitä!). Sitten kun menet työpaikalle niin ajattelet, että joo nyt mun teatteriroolisuoritukseni on tässä taas edessä ja suoritat sen. Voit hymyillä ehkä vähemmän tai jostain muuta kohtaa helpottaa pinnistelyäsi, mutta muutoin ole näyttelijä estradilla, joka samalla tekee työnsä hyvin. Sinulla se etu, että et unohda vuorosanoja, sillä niitä ei ole sillai tarkasti; se mitä sinulla on, osaat ne rutiinisti. Näin pääset helpommalla kuin oikeasti huonossa kunnossa, jaksamisensa äärirajoilla oleva näyttelijä ammatissaan. - Samalla kun selviydyt näin töistäsi ja opiskelustasi, niin alat tosiaan panostaa todelliseen yksityiseen MINÄÄSI. Halloo, kuka olet ja mitä tahdot? Mi ten, muuten voit? Jatkan tähän puoleen panostamista vähentäen samalla itsesi kuiville lääkkeestä ja viinasta, you know!
Näen, ystäväiseni, että sulla on mahdollista hyvin nyt päästä eteenpäin. Kunhan ekaks' löydät lääkärin ja ehkäpä saat vähän saikkua, olisi hyvä. Kävelylenkkejä tarviit sekä kaiva mahdolliset ystävät esiin! Meidän virtuaali-kanssakulkijoiden lisäksi hankitkan virallisen live-ihmisen tukemaan ja ohjaamaan sinua todella. Et ohjausta tarvi siksi, että olisit avuton ja huono, mutta olet PIIPUSSA nyt, nääs! Piipusta pois, mars! Ja kaikki keinot käyttöön. - Ilmoittele.
Tänään oli hyvä päivä.
Työkaverini kertoi miehensä kuolemasta ja itki kansliassa avoimesti. Joku varmaan koki tilanteen ahdistavana, mutta minusta se oli kaunista ja rohkeaa (ei niitä saippiksia). Tuli mieleen että siinäpä tavoite: uskaltaa itkeä töissä.
Hassua on että otit tuon näyttelemisen esimerkiksi.
Olen näytellyt harrastajateattereissa aika paljon, aikaisemmin. Osaksi siksi että se on hauskaa mutta kyllä siinä paljon terapeuttista on myös ollut. Parhaimpana roolina ja terapeuttisena oli yksi missä sain itkeä ja huutaa lavalla. Lopulta "sain kuolla" keskelle lavaa. Valot sammuivat. Yleisö taputti. Sain mukavasti palautetta siitä miten olin onnistunut tuomaan nuorena miehenä vanhan miehen elämänangstin. Ja musta kun tuntui että olin itsenä esillä.
Masennuksesta..... Olen lääkäreillä, psykiatrilla, mielenterveys-sairaanhoitajilla, kriisityöntekijöillä, psykologeilla (huomaa monikot) käynyt. Tuntuu ettei näkyvää tai kestävää parannusta ole tullut masennuslääkkeistä eikä keskustelusta. Edes pitkistä keskustelusuhteista.
Luulen että tämän alavireisyyden kanssa joudun vain elämään.
On mulla yksi harrastus johon pakotan itseni aina kun on vapaa ilta. Fyysinen rääkki jossa joudun keskittymään onnistuakseni. Se tekee hyvää ja on kuin lomalle pääsisi omasta päästä.
Ehkä semmoinen kauhuntasapaino pitää liikkeellä.
Ajattelen paljon ja tunnen paljon. Näyttää vain sille että ihmiset ympärillä eivät kestä sitä jos näkevät ja kuulevat. On kaikille helpompaa olla se virallinen minä, eikä aito.
Piipussa?
Joo. Tiedätkö sanonnan "kuljen höyryillä"?
Bensa on loppu mutta höyryä on vielä tankissa.
Hehheh. Kyllä olen kesäksi suunnitellut minulle sopivan lomamatkan. Hyvää ruokaa ja juomaa ja ei-suorittamista. Kaverin kanssa lähdetään, jos vaan saan suostuteltua.
Tulin töistä, melkein juoksin kotiin, kun en enää meinannut pystyä pidättelemään itkua. Sitten makasin kylppärin lattialla ja itkin. Masennus on ja hirveä ahdistus melkein joka päivä. Olen yliopiston käynyt, mutta en osaa mitään, enkä ole missään hyvä. Teen hanttihommaa, johon ei tarvita mitään koulutusta, mutta en ole siinäkään hyvä. Kehuja saan vain ulkonäöstäni (olen nainen), mutta koska olen ujo, en tunne kuuluvani koskaan mihinkään eikä minusta varmaan pidetä missään. Tunnen aina olevani ulkopuolinen, kun en keksi koskaan hauskoja kommentteja, paitsi jälkikäteen. Ammatillinen itsetunto on mennyt kokonaan, olen kaikessa huono. Saan varmaan säälistä tehdä osa-aikatyötä nykyisessä paikassa. Lääkityksenä on remeron, mutta käytän sitä vain nukkumiseen muutaman kerran viikossa. Joskus otan oxaminin jännitykseen ja hermostuneisuuteen. Pelkään lihovani lääkkeistä, koska olen hoikka ja vartaloani kehutaan, se on ainoa asia, josta saa kehuja. Ja lähipiirini on iloinen vastoinkäymisistäni, en kerta kaikkiaan voi antaa heille vielä sitäkin ilon aihetta, että lihon. Sekavaa tekstiä, saipahan purettua pahaa oloa.
kuvattu tuntosi, ihan helposti ymmärsin, mitä sullekin kuuluu. Oon sua vanhempi naisimmeinen ja kovasti tuli semmoinen äidillinen olo, että haluisin kovasti halia sinua. Haastatella ja kuunnella sua lisää haluaisin ja mahdollisesti tukeakin. Koen sut kivana. Hmmm, ammatillinen ja siis rooli-itsetuntosi tällä maapallolla hukassa, kamala tunne. Itse olen varmaan pysyvästikin ahdistus-lama-tyyppi, mutta kaikki tuo kokemus minunkin elämästä löytyy. - Mitä tehdä? Jospa määrätietoisesti alat etsiä asoita eli mennä päin niitä asioita, jotka pala palalta nostaisivat itsetuntoasia ja -käsitystäsi. Sinulla varmaan on taitoja ja voimavaroja, voih' ku löytäisit niitä. Oletkin jo selvillä, että puolustusmekanisminasi toimii ulkonäkö (hyvä, pidä huoli siitä vain, esim. ettet liho... ymmärrän kuviosi itseni kautta) ja toisaalta seuraavaksi ehdottaisin sinulle, että otat KÄYTTÖÖN toiseksi itseäsi auttavaksi, puolustavaksi keinoksi ÄLYSI. Keksi sille käyttöä ratkaista nyt itse itsesi eteen tätä vyyhteä. Analysoi, kysele ja etsi. Kokeile, mihin suuntaan lähdet. Ihmissuhdeneuvontaa ehkä tarvitset ja/tai ainakin läheisyyttä ja ihmisiä, joiden seassa voisit olla rennosti oma itsesi, tai siis alkaa opetella sitä. Varmaan olet hyvä tyyppi, ei täällä palloile ketään, joka ei jotakin OSAISI tehdä, joka palkan eestä tai muuten vain. On sulla kykyjä ja taitoja, etsi ne handuusi vain; itsesi iloksi ja ehkä myöhyemmin myös leipätyöksesi. Onhan se kovin yleistä, ettei ihminen tee ollenkaan sitä, mihin on koulutusta tai tutkintoa, tiedät miten hassujakin juttuja voi olla; mikä ammatti kullakin alunperin saattaakin olla. - Ollet nuori vielä, joten menepä myös työvoimaan keskustelemaan ja kyselemään mihin rakoon sinua kannattaisi sijoitella tulevaa työvoimaPULAA ajatellen. Mene sieltä kautta ns. vahvuuksienetsintäkurssille ja sillei. Myös, ala lukea joitakin kirjoja, jotka ohjaavat psykologisesti ja mielellään myös hengellisesti sinua ongelmissasi. Siitä on kovasti apua, tiedän itse.
- Anna kuulua vielä itsestäsi. Peli ei ole menetetty. Jokos tulit sieltä kylppäristä, ethän enää makaa siellä? Mene ihan sängyn päälle, olet sen arvoinen; lämmin, pehmeä sänky ja sitten rakentavia ajatuksia sinulloe toivon! (t. sama, joka kirj. just' ennen sinun kirjoitusta)
En haluaisi kehua tai kääntää veistä haavassa. Sanot että olet kaikessa huono. Mä saan paljon palautetta että olen niin hyvä. Potilaat tykkää, hoitajat tykkää, laitosapulaiset tykkää, opettajat... äh.
Olen kehittänyt perseennuolemisesta taiteen.
Tänään oli uusi potilas. Kertoivat että on todella vaikea eikä ota mitään vastaan. Vittuilee vaan kaikille. Menin ja hoidin homman kotiin. Tiesin miten käsittelen sellaista ja sain taas hyvää palautetta. On hassua miten helppoa se minulle on, mutta miten typerältä se tuntuu. Opettajilta saa helposti lisäaikaa deadlineihin. Miten päin vain.
Sitten kun pitäisi olla oikea ihminen, joka uskaltaa kertoa miltä tuntuu oikeasti. Tai miten pelottaa tai mitä vaan "oikeaa" niin mikään ei onnistu. Kerroin tyttöystävälleni, hänen kysyessään, että on minulla masennuskausi menossa mutta pärjään sen kanssa. Hän meni paniikkiin. Itkun seasta yritti terapoida.
Tuntuu että olen ollut liian kauan liian mukava ja helposti lähestyttävä tämän roolini kanssa. Todellista minää ei näytä kukaan pystyvän hyväksymään.
En halua pelastajaa ja parantajaa, vaan ihmisen joka hyväksyisi sen että minäkään en aina hymyile.
Hyvä oli kuulla sekä Aloittajan kuulumiset sekä muutenkin ketjussa uutta olevaa !
Alkuperälle tuli vielä mieleeni itseni kautta sanoa siitä, että ei se ole tavallaan raskasta, kun tajuaa niin paljon; näkee toisen läpi sillai täysin vaistomaisesti; ihan intuitiivisesti tietää miten milloinkin kannattaa olla... kun sinulla kyseessä ns. potilas, niin on helppo OLLA hänelle sopivalla tavalla ja olla näin turvallisen ja luotettavan tuntuinen. Mä en ihan usko että se sinänsä on näyttelemistä sinulta tai että se sinänsä sinua rasittaa, kun sehän tulee niin itsestään. Minulla on ihan sama juttu! Olen joskus ihan änkyränä, kun näen ja tajuan liikaa toisista ihmisista; tulee joskus ihan vaivautunut olo. Olen itse ajatellut, että mulla on ns. 'tiedonsanojen lahja' ylhäältä (tätä ei keneenkän tätä lukevan ole pakko uskoa, mutta jotkut tietävät mitä se tarkoittaa...) ja senpä kanssa tarvitaan viisautta. Miten milloinkin olla ihmisen kanssa? Voiko ihmiselle miten ja milloin pamauttaa, mitä milloinkin kokee ja näkee hänessä? Minusta se on kiusallisinta silloin, kun esin. tajuan että ystävä tai työtoveri juonii, ei ole rehellinen siinä, mitä sanoo ja miten toimii? Joskus ei itsekään tajua, sillä häntä alitajunta ohjaa, olemaan esimerkiksi kiero. Mä taas tajuan sen ja olen mielessäni vihainen, mutta jos sanoisin, tulisi riita; loukkaisi häntä kovin. Siis, tiedän, että ymmärrät muutoinkin, on myös aikamoista taituruutta vaativaa elämää elää tämmöisen herkkyyden (lahjan!) kanssa. Kun lahjaa tietoisesti ja älykkäästi käyttää, niin pystyy kauheasti auttamaan ihmisiä. Vähintään he raihoittuvat ja saavat joksikin aikaa (kauttani!?) selkeyttä. - Sinulla siitä on tulossa ammatti, ei hullumpaa! Mutta tarvitset itse nyt itsellesi opastusta tämän lahjan käytössä. Miten sitä sopivasti käytetään ?!
Minä, joka olen nainen, kun kuljen kaupungissa kadulla ja jokin seko-seko-tyyppi, päihde- ja/tai mielenterveyssotkussa eläväinen, tulee tykö ns. häiritsemään, vaikkapa aggressiivisesti tai muutoin mahdollisimman törkeästi, you know, niin mä vaan olen, mietin, kuuntelen ja vähän ajan päästä tuo ihminen on heti muuttunut, rauhoittunut ja saamme ehkä jotain ihan muuta (hyvää!) keskustelua aikaiseksi. Minä en käsitä asiaa itse, mutta minä aina niinkuin näen tämän ihmisen sisään ja hänen ongelmavyyhteänsä ja jopa tautaansa niin paljon, että asennoidun häneen just sopivasti. En ponnistele lainkaan, semmoinen intuitiivinen vaisto kertoo. Sitten tuo toinen peilaa ja tajuaa herkästi, että mä tajuan, eikä hän enää ole yhtään aggressiivinen. Montakin miespuolistakin on alkanut lopuolta itkeä, jos on ollut aikaa pidemmin puhua. Yleensä bussi tulee keskeyttämään hyvät kohtaamiset. - Minulle tämä tekee elämästä mielenkiintoisen, se ei auta minua minun yksinäisyydessäni, mutta antaa paljon silti. Sinulla, aloittajalla tämä taito, lahja, psyykkisen rakanteen laji on lisäksi työväline. Eipä hullumpi juttu! Kyllä se hyvä palaute varmasti on ihan oikeaa ja asiasta, mielestäni sinä et onnistumisia saadessasi ole näytellyt ??!! Kyllä mun mielest tämä voi toimia yhdessä: henkilökohtainen tuska ja epäaitous ja sitten hyvä kyky kohdata muut ihmiset. Siinä vaan aina (aina!) on semmoinen ihmisuhdetasojuttu, että minä (=sinä) olet aina se vahvempi, isompi, tietävämpi, turvallisempi ! Se ei siitä muutu vaikka, minun tapauksessa, ihmissuhde kuinka vanhakin olisi. Tämä on minulle aiheuttanut sen, että koe koskaan saavani olla tyhmä, heikko, avuton, surkea, onneton yms. mitä oikeasti olen omassa kotona. Haluaisin, että mulla olisi tukea-antavia ihmisiä, mutta jotenkin en saa heitä. En vetoa heihin, kukaan ei oikein usko, että mitään tarvitsen... Tässä on ansa tulla niin kaikenvoivaan rooliin, että yksin jää kuin nalli kalliolle. Omalta osaltani en ole osannut tätä ratkaista, vaan kärsin kyllä: tuntuu, että jatkuvasti näyttelen kuitenkin vähän tai enemmän ja todellinen minä on semmoinen salainen ja pidän sitä piilossa. Vaikea minunkaan on luottaa kehenkään !! Se kai lähtee siitä, että lapsuudenperhetilanteessa ei ole lupaa olla ollut heikko, siitä on moitittu. En myöskään pysty itkemään, katteeksi käy kun ihmiset kertovat, kuinka tuli itku. On varmaan aika pahaksi minulle ja kropalleni, kun en itke koskaan, mihin se juttu sitten menee!?
Ymmärrän ristiriidan, jota alkuperäinen kokee elävänsä. Itse vanhempana henkilönä sanoisin, että siihen kyllä aikanaan tulee semmoista kultaista keskitietä, jolloin jaksaa. Olen oppinut analyyttisella tavalla tuntemaan itseäni ja psyyken sairaanloisuuttani ja sitten vain sumplin ja käytän, kuten tuolle jollekin jo kannustin myös, älyäni avukseni.
Sinä alkuperäinen olet ansainnut palautteen, jota TYÖSTÄSI saat, älä väheksy sitä, mutta älä myöskään tule ylpeäksi ! Elä sen varassa, upeaa tunte pystyvänsä. Sitten sinulla on haasteita ihan muualla tuon työpuolen tukiessa elämääsi. Ei hullumpi järjestelmä, eihän !? Sinulla on LAHJA ja lahjoja, sitten vahvistat semmoisia alueita, jotka voivat heikommin. - Koen suurta samanlaisuutta kanssasi, siksi sanon, näinkin VOI elää. Tämä on salatulla tavallaan tosi mielenkiintoista. Minua nauratti, että olet harrastanutkin näyttelemistä ja ollut siinäkin hyvä! Kerroit mainiosti asian! Olla liikkuva ja laaja persoonallisuus ei ole helppoa eikä olla parempia kuin muut, pois se!, mutta on hastavaa. - Sumplitaan. Heippa. Ja antakaa te molemmat "potilaat" tässä ketjussa vielä kuulua, jos mahdollista. (Anteeksi kirjoitusvirheeni, en jaksa lukea tätä läpi! Toivottavasti joku muutoin - jaksaa lukea, tuli vähä pitkästi...)
Jaksaisitko kirjoittaa minulle suoraan sähköpostiin? Haluaisin kuulla mietteitäsi lisää.
Elän itsekin parisuhteessa, joten en ole seuraa vonkaamassa. Tuttua on tuo, että ei voi näyttää muille, miltä todella tuntuu. Edes mieheni ei tunne minua kunnolla. Ei kai sen noin kuuluisi olla...
Minulla oli tosi masentava jakso vähän ajassa taakse päin. Nyt on helpompaa, mutta tuntuu, että tilanne voi kääntyä milloin vain taas huonompaan.
[email protected]
Laitoin sinulle mailia, lyhkäistä.