Pari sanaa yksinäisyydestä

kuin sinä, kai... :)

omalla tavallaan. Itse olen yksinäinen ja kaipaan seuraa, mutta nautin myös yksinolosta, omasta rauhasta ja hiljaisuudesta. Nuorena yksinäisyys on rankempaa, vanhemmiten sitä oppii hyväksymään tosiasiat, että todellista ystävyyttä ei löytyne koskaan? Kauheinta on lukea sellaisesta yksinäisyydestä ja ihmisen unohtamisesta, että
voi olla kuolleena asunnossaan viikkotolkulla, ennen kuin löydetään. Kyllä jokaisella pitäisi ja saisi olla edes joku joka huolehtisi, ettei noin onnettomasti kävisi. Luonteesta myös paljolti kiinni viihtyyko itsekseen tietysti vahvasta itsetunnosta.

Meitä ihmisiä on erilaisia hyvin paljon. Toisille yksinäisyys on taakka toisille helpotus.
Itse koen asian näin fraasin muodossa: Olen yksin mutta en ole yksinäinen.
Toisaalta on myös ihmisiä, jotka kokevat olevansa yksinäisiä, vaikka ympärillä olisi paljon ihmisiä.
Jotenkin ironiselta se tuntuu, mutta en haluaisi olla heidän "housuissaan".

nautin yksinolosta enkä koe olevani yksin vaikka tosiasiassa olisin. molemmat pitää paikkansa mun kohdalla.

mutta riippuu myös siitä muusta elämästä. Itse olen aina viihtynyt hyvin yksin, nautin kun saan touhuta asioita, lukea, kuunnella musiikkia jne.. mutta tätä nykyä mennyt hiukan överiksi, enkä enää nauti tästä jatkuvasta yksinäisyydestä. Minulla on perhe ja mies, mutta asumme vieraalla paikkakunnalla, olen vielä pienten lasten kanssa toistaiseksi kotona,joten kontaktit "ulkomaailmaan" minimaalisia, ystäviä täällä ei ole. Iltaisinkin koen mieheni rinnalla yksinäisyyttä, mies niin väsynyt pitkistä päivistä, ettei tunnu kiinnostusta löytyvän keskusteluun vaan tuijottaa suurinpiirtein vaan "koomassa" töllöö. Huh! Enpä olis uskonut vielä muutama vuosi sitten päätyväni tähän tilaan, minä vahva, suht` itsevarma,vakituisen työn ja ystäviä omannut elämänmyönteinen yksilö!