yleinen ja luonnollinen viallisen alkion poisto, se ei ole verrattavissa raiskauksen kauheuteen, ei pahoinpitelyyn, ei edes siihen että jalka menee katkipoikki hiihtomäessä. Siitä toipuu fyysisesti 2 pv-viikossa, itselleni se on ollut luonnollinen osa elämän kiertokulkua. Kolme keskenmenoa, ja neljä lasta. Ainuttakaan keskenmenoa en ole voivotellut sen enempää kuin ilkeää vatsaflunssaa, (en sitä ensimmäistäkään) eivätkä ne ole antaneet ajattelemisen aihetta,(en ole muistellut niitä vuosipäivinä, enkä muulloinkaan/en muistele vatsatauteja enkä flunssiakaan) eikä traumoja tai epäilyksiä. Elämässä on aina riittänyt todellisia asioita murehdittavaksi/riemuttavaksi, ja keskenmenot eivät ole kuuluneet kumpaankaan ed mainittuun ryhmään.
keskenmeno on
luonnollinen juttu
665003
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 5 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 66
Vanhimmat
sitten pokkaa, ei voi muuta kun ihmetellä.
oletko ottanut huomioon, että kaikilla meillä jotka ovat kokeneet keskenmenon, useitakin jopa, ei ole sitä lasta laisinkaa?
Ehkä siksi suremme enemmän menetystämme, koska meilta on lapsi KUOLLUT!
Itse menetin kauan toivotun ja halutun lapseni, ja sitä kipua ja tuskaa en unohda milloinkaan.
Ja tietääkseni minulla on oikeus surra asiaa, vaikka koko loppuelämä.
En lähtisi vertaamaan sitä mihinkään mahatautiin, räkätautiin jne.
Mikä pakko on tulla tänne ja kääntää veistä haavassa.
Mene vaikka tonne abortit palstalle, siellä kantasi voitaisiin ymmärtää paremmin kuin täällä.
Olet kylmä ja ilkeä ihminen....
Oletko tullut ajatelleeksi että ehkä et vain osaa etkä pysty suremaan ja antamaan tunteille valtaa?
Olet kyllä oikeassa siinä että keskenmeno on yleensä luonnon oma keino poistaa viallinen alkio josta ei olisi eläjäksi. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö keskenmenon saaneella äidillä olisi oikeutta surra menetystä, koska monesti taustalla on pitkä, toivoton yritys ja keskenmenon jälkeen joutuu taas aloittamaan kaiken alusta. Luulen että se on se suurin syy, miksi monet keskenmenon saaneet surevat ja tuntevat olonsa lohduttomaksi ja toivottoman tyhjäksi. Ja se heille sallittakoon, vaikka teitä suuria sankarittaria maailmasta löytyisikin. Jokainen käsitelköön asiat miten haluaa, sinä et sure, joku suree pohjattomasti.
Äläkä unohda, että on myös meitä, joilta on mennyt kesken täysin terve, jo ihmisen näköiseksi kasvanut lapsi jonka olemme joutuneet kuolleena synnyttämään ja johon oli jo ehtinyt muodostua kiinteä side. Se lapsi oli elävä olento mahassani eikä siitä yksikään lääkäri eikä patologi löytänyt mitään vikaa, silti meni kesken. Joten älä tule sanomaan että keskenmeno on luonnollinen juttu!! Se oli onneton sattuma jolle ei ymmärrystä löydy.
Traumoja siitä jää ja kyllä helvetissä oma keskenmenoni oli verrattavissa raiskauksen kauheuteen ja toipuminen jatkuu vieläkin, sekä fyysisesti että psyykkisesti, vaikka sun mukaan siitä pitäisi parantua muutamassa päivässä.
Kaikella kunnioituksella, pidä yleistävät mielipiteesi itselläsi ja keskity elämään onnellista perhe-elämää kun se kerran on sinulle jo suotu. Älä väännä veistä haavassa meillä jotka suremme.
Olen samaa mieltä kanssasi,
oma lapseni kuoli myös.
Tuo ensimmäinen kirjoitus sai
veren kiehumaan,
koska rakastan omaa lastani vieläkin
vaikkei koskaan hengissä selvinnytkään.
Lapsi tulee kuitenkin olemaan
aina osa minua, kipeänä, mutta kauniina kohtana.
Eikä surutyöstä tosiaan pääse
yhdellä viikolla,
tapauksestani on nyt 4kk ja olen vieläkin
ihan alkuasteella...
Mutta ajan kanssa ehkä helpottaa,
mutta koskaan en unohda.
asian noinkin ottaa, suotakoot se sinulle. Mutta et voi kyllä muiden puolesta verrata onnettomuuksien "kauheusastetta". Jollekkin kenties se jalan murtuminen on pahempi kuin keskenmeno. Toinen taas suree keskenmenoa enemmän. Ymmärrän asian kumminkin päin, mutta en voisi mennä sanomaan, että koska itse en ole surrut keskenmenoa ei kenenkään muunkaan pidä surra.
Miksi ihmeessä tulet tänne palstalle? Jos sinulla kerta on usea merkityksetön km. takanasi, niin mitä sitä enää jauhamaan. Oli ja meni. Kyllä, keskenmeno on luonnollinen asia ja karsii usein elinkelvottomat yksilöt. Jos kuitenkin noin "Linkolamaisesti" ajattelee, niin kyllähän on lapsiakin jotka ovat kuolleet johonkin "luonnon suomaan" sairauteen. Pitäisikö sitä silloinkin vain kohauttaa olkia ja todeta, että näinhän se luonto asian on tahtonut menevän?
Jokainen ihminen kokee asiat eri tavalla. Hyvä jos sinä et stressaa "turhista" asioista. Mitä siis teet keskenmenon kokeneiden vertaistukipalstalla? Luulisi ettei edes kiinnosta.Taidat kaikesta päätellen olla aika Veemäinen tyyppi.
Niin se on kuolemakin luonnollinen osa elämän kiertokulkua ja silti sitä surraan.
Hienoahan se varmasti on jos purjehtii läpi elämän surematta, miettimättä ja epäilemättä mitään, antaa porskuttaa vaan ja ottaa vastaan mitä tulee. Itselläni on tapana miettiä ja kyseenalaistaa asioita vähän enemmän.
tuolla alkuperäisellä, tässä minun kommenttini hänelle...
sinä olet sairas ihminen.ei voi muuta sanoa. tulin palstalle hakemaan lohdutusta kanssakokijoilta ja eteeni pamahtaa sinun sairas ja kylmä viestisi.itse itken itseni uneen ja herään siihen että itken,joten keskenmeno ei todellakaan ole vain luonnollinen juttu saati sitten verrattavissa flunssaan. olen pahoillani sinun puolesta,sillä sinulla ei ole tervettä tunne-elämää ja toivon että haet apua ongelmaasi.lastesikin takia toivon että haet apua!!
muille surijoille,koittakaa jaksaa.nyt minäkin tiedän mitä on todellinen menetys.ja kuinka helvetisti se sattuu!!!
olen onnellinen sinun, ja sinun terveen tunne-elämäsi puolesta,
että olet kykeneväinen itkemään vuorokaudesta toiseen elinkelvottoman sikiösi tähden...
Voi taivahan talikynttilät !
Ilmeisesti tämä palsta on tarkoitettu vaan hyyyhyyyy-vinkumiselle menetetyistä sikiöistä. Olen kanssasi 100% samaa mieltä,
vaikka edelleen lapseton.
Ihme draamakuningattaria täällä ! Voi heidän miesparkojaan. ... .. . ..
en tunne itseäni miksikään draamakuningattareksi, vaikka keskenmenoani surenkin. Ja tosiaan, voi meidän miesparkaa, kun hänkin suree keskenmennyttä raskauttani...
tätä palstaa lukiessa, että missä pumpulissa nämä ihmiset ovat kasvaneet kun alkuraskauden luonnollista keskenmenoa surraan kuin läheisen ihmisen kuolemaa...Siis jotain suhteellisuuden tajua! Elämässä kannattaa varautua pettymyksiin, ei siitä muuten tule mitään.
Tietenkin asia on vähän toinen, jos vauva on ehtinyt kasvaa masussa jo kuukausia - tätä nyt ehkä voikin (mutta ei ole mikään pakko!) surra jo vähän pidempään.
Nimim. 2 keskenmenoa takana. Parin päivän babybluesilla olen aina selvinnyt. Fyysinen kipu on mielestäni paljon pahempaa kuin henkinen.
mutta totta puhuen, kuulostat aika kylmältä ihmiseltä. Minullakin kolme lasta, mutta ikinä en myöskään unohda tätä neljättä jonka ei annettu koskaan syntyä ja kehittyä, vaan kaikki päättyi keskenmenoon. Minulle tämäkin, vaikka alkio vasta olikin, oli oikea ihmisen alku, jota odotin kovasti ja jota olisin halunnut rakastaa ja kasvattaa. Rakastinkin sitä heti kun sain tietää odottavani, ja tulen omalla tavallani rakastamaankin loppuelämäni.
Tapahtuneen kanssa pystyn kyllä elämään, mutta syntymätöntä lastani en unohda koskaan.
Ei rationaalisuus ja järjellä ajatteleminen ole merkki mielenterveys ongelmista. Jokaisen lapsen hankintaa suunnittelevan on ymmärrettävä, että iso osa raskauksista menee kesken.
Kopioitu perhesuunnittelu sivuilta: Suurin osa keskenmenoista tapahtuu hyvin varhain. On arvioitu että noin 50-60% hedelmöityksistä päättyy keskenmenoon ennen kuin raskautta on edes todettu. Todetuista raskauksista keskeytyy n. 12-15 %.
on sitä SILTI OIKEUS SURRA!!!!!!!!!!!!!!
On totta että raskauskia menee paljon kesken, mutta silti sitä on oikeus surra?
ja ketä se morkkaajia haittaa, jos me suremme että olemme menettäneet lapsemme, tai vaikka nyt sen lapsen alun?
surun käsittelu on myös tervettä j siihen voi hakea apua, jos ei pysty jatkamaan elämää, mutta se suru on osa elämää ja siihen meillä kaikilla on oikeus.
Onneksi lähellä on ihmisä jotka ymmärtää...
Olen aloittajan kanssa melko samaa mieltä, vaikken elävää lasta olekaan saanut, ettei sikiöitä pidä ruveta suremaan. Yli puolet tulee keskenmenona ulos. Itsellä useita peräkkäin. Voi olla, ettei yksikään mene koskaan loppuun, mutta en sillä pilaa elämääni, että alkaisin surra.
suremasta, ei ainakaan alkuperäinen, lue hänen tekstinsä uudelleen jos et ole tajunnut pointtia.
ja mene vaikka tuonne abortti-palstalle, jossa mikä tahansa sonta tuntuu olevan hyväksyttyä. Älä tule pilaamaan muita palstoja. Se, että sinä et osaa surra, on tietysti ikävää, mutta anna muiden, terveet tunteet omaavien, olla rauhassa.
Voisiko joku, vaikka ketjun aloittaja, kertoa mikä tän viestiketjun tarkoitus on? Mihin aloittaja pyrki tulemalla tänne kertomaan miten helppoa keskenmenosta ylipääsemisen pitäisi olla? Ketä tuo viesti palvelee kun ei meitä keskenmenon kokeneita ja vielä toipuvia ainakaan? Ja jos itse on keskenmenostaan niin hyvin yli päässyt niin miksi sitten pyörii keskenmenopalstalla? Sehän vain kertoo, että keskenmeno pyörii aloittajallakin mielessä.
Vai oliko tarkoitus vain vittuilla? Kävikö odotuspalstalla kettuilu tylsäksi ja päätit sitten vaihtaa maisemia tänne missä ihmiset ovat arimmillaan ja heikoimmillaan? Lyötyähän on tunnetusti helppo lyödä ja veitsikin on haavassa jo valmiiksi.
Tehkää hyvät ihmiset palvelus, älkääkä vastatko enää tähän ketjuun. Keskenmeno on monelle ihmiselle aikuisten oikeasti surullinen ja kipeä asia eikä sillä tee mieli leikkiä eikä siitä kukaan halua riidellä kun asia jo muutenkin tuottaa mielipahaa sinällään. Antakaa tämän ketjun olla ja jos tällä palstalla olisi hyvä seriffi niin poistaisi tämän turhan ketjun.
Ollaan me aikuisempia, me jotka tiedämme oikeasti miltä tuntuu tuntea. Vaikka sitten surua ja kaipausta ja katkeruutta, me kuitenkin tiedämme mitä tunteet ovat. Kaikki eivät tiedä.
eiköhän tämä vänkääminen pitäisi lopettaa. Jokainen surkoot tai älkööt. En ole ap:n kanssa samaa mieltä, mutta täällä saa sanoa mielipiteensä. Jos sinua ärsyttää ap.-kirjoittaja, olisi tosiaankin parempi olla antamatta vastakaikua.
Sama kuin toinen sanoisi, että "omena on hyvää" ja toinen että "omena on pahaa". Eikä kumpikaan kääntäisi mielipidettään suuntaan eikä toiseen. kumpikin vain jatkaisi vänkäämistä.
Minusta suurin ongelma on siinä, että nykyään ihmiset eivät hahmota miten hilkulla raskaus monesti on. Sitä ei pidetä " arpajaisina, joissa vain joka toinen voittaa", vaan ihmiset ajattelevat automaattisesti kuuluvansa "voittajiin".
Esiäitimme eivät pitäneet raskauden onnistumista itsestäänselvyytenä vaan lapsen selviäminen syntymään asti oli iloinen ihme.
Tottakai keskenmenoa saa surra ja pitääkin surra. Iso osa surusta vaan tuntuu tulevan sen takia, ettei tajuta suhtautua raskauteen kuin niihin arpajaisiin, joissa vain puolet voittaa. Pitäisi enemmän luottaa siihen, että mikä tapahtuu se tapahtuu ja luonto hoitaa asiat kuten parhaaksi näkee.
Toisaalta olen kyllä samaa mieltä siitä ettei yhtäkään raskautta saa pitää itsestäänselvyytenä ja sen oon kyllä oppinut itse kantapään kautta. Mutta älkää nyt kuitenkaan yleistäkö niin paljoa. Luonto hoitaa paljon asioita mutta ei jokainen keskenmeno ole luonnon keino poistaa epäonnistuneet yksilöt. Minun poikani oli terve ja täydellinen, hänen kuolemallaan ei luonnolla ollut mitään tekemistä. Se oli vaan paska mäihä, kuten sanotaan. Arpajaiset joissa minä en voittanut vaikka pääsin melkein finaaliin asti.
Eihän mun pitäny enää kirjottaa tähän ketjuun. :D
että jokaisella keskenmenneellä sikiöllä/lapsella oli tarkoituskin lähteä. ei tulla tähän maailmaan vaikka kuinka äiti surisi lastaan.
eli uskon että jokaisella keskenmenolla on jokin tarkotus/merkitys. ninkuin ylipäänsä jokaisen ihmisen kuolemalla. Jumala on suunnitellut meidän elämän jo ennen kuin oltiin äidin kohdussa..
kaikella on jokin tarkoitus.
-keskenmenon kokenut ja suruni surrut-
Kirjoitin vain asiasta sillälailla jolla minä siihen suhtaudun, en ottanut kantaa siihen, etteikö keskenmenoa olisi oikeutta surra, tottakai on, kukin tehköön tavallaan. (mielestäni se vain ei ole hyväksi kyseisen ihmisen terveydelle, eikä hänen läheisilleen jatko elämän kannalta.)
Ehkäpä toivoin että jokunen ihminen heräisi huomaamaan itsessään sen suuren (ja jopa sairaan) katkeruuden, joka mm purkautui noissa vastausviesteissä niin että alennuttiin jopa nimittelemään ja parjaamaan yhden mielipiteen vuoksi täysin tuntematonta ihmistä.
Kyllä minä kunnioitan muiden ihmisten mielipiteitä vaikka ne poikkaisivat omistani kuinka rajusti, eivät ne herätä minussa mitään tunnekuohuja sinällään. Minusta ihmiset ovat erilaisia ja heillä on oikeus erilaisiin mielipiteisiin, ja siksi kai tälläiset "tee palvelus, mee pois" - viestit kuuluvatkin minulla täysin ei noteerattavien ryhmään. Juttelemassahan täällä ollaan, ainakin minä haluan todellakin kuulla muiden ääniä, enkä kuunnella vain omaani.
..että vaikka sinä olet keskenmenoistasi selvinnyt niin sankarillisesti, niin meistä moni ei ole, meille monelle se on vielä todella läheinen, arka ja kipeä aihe ja vähemmästäkin saa tunteet kuohumaan ja katkeruuden pintaan? Turha tulla puhumaan tälle palstalle tuollaisia asioita kun ihmiset ovat juuri saaneet keskenmenoja, ja sitten lopuksi ihmetellä että "mitenkäs te nyt noin kuohahditte, mä vaan sanoin mielipiteeni". Meillä on oikeus katkeruuteen, omasta mielestämme. Ketään se katkeruus ei hyödytä mutta se osaltaan kuuluu tähän prosessiin, toisilla voimakkaampana, toisilla lievempänä. Toiset ei katkeruutta itsessään tunnista, minä tunnistan. Minä menetin pienoikaiseni, kannoin vatsassani lasta ja viimeisinä päivinä tiesin että lapsi tekee kuolemaa, aika käy vähiin, soitin lapselle unimusiikkia vatsan läpi vain toivoakseni, että lapseni kuulisi jotain ja tietäisi että äiti on lähellä niinä viimeisinä hetkinä. Mun poika oli mulle olemassa 100%:sti vaikka en ollut häntä koskaan nähnyt muutakuin ultralaitteen välityksellä. Mun poika oli mulle kaikki ja mä yritin taistella, tein parhaani, että pieni enkelini olisi saanut elämän, mutta toisin kävi. Joten jos joku tulee mua syyttämään siitä että mä oon katkera ja pitäis yrittää vaan jatkaa elämää ja olla sitkeä sissi ja että suru on haitaksi mun terveydelle, niin mä kyllä olen eri mieltä vahvasti. Elämä jatkuu totta kai, mutta se suru on jatkuvasti mukana, kipeänä muistona sydämessä. Ei se halvaannuta eikä lamaannuta, mutta se pistää mielen vakavaksi aika ajoin ja panee miettimään asioiden tärkeysjärjestystä. Suru on prosessi, joka pitää vain käydä läpi ja kun se on käsitelty loppuun niin sitten asia saa olla. Sen jälkeen ei ole tarvetta tulla keskustelupalstalle syyllistämään surevia keskenmenon saaneita.
Mun lapsi oli mulle kaikki kaikessa, lapseni pelastamiseksi mä kärsisin vaikka loppuelämän. Lapseni menetyksen vuoksi mä kärsin vielä sitäkin enemmän. Ja jos suru on sairautta, niin kaikki me sairastumme siihen joskus.
Mieti miltä tuntuisi, jos olisit menettänyt lapsesi, ja joku tulisi osoittelemaan sinua sormella että idiootti olet kun itket. Luonto vain hoiti tehtävänsä. Voisin vaikka vannoa että se herättäisi sinussa katkeruutta ja vihaa ja saisi tunteesi kuohahtamaan. Vai voitko väittää että elämä jatkuisi ilman katkeruutta ja surua?
samaa mieltä ap kirjoittajan kanssa. Älkää nyt vetäkö herneitä nenään, mutta muutaman viikon ikäinen alkio ei ole mikään enkelivauva ja silloin sellaisesta on turha jauhaa. Kieltämättä tulee pikkuisen draaman maku.
Kuitenkaan itse km:n kokeneena en silti osannut suhtautua asiaan kuin vatsatautiin, vatsataudin alkamiseen kun ei mitään suuria tunteita liity. Kyllä minä itkin ja olin pettynyt, mutta "äidin-pikku-enkeli"- ajatuksia en viljellyt, koska eihän sellainen 9 viikon ikäinen alkio ole todella kuin solupallo (ja joojoo, tähän on turha huutaa että sillä on jo kädet ja ripset ym ym.)Eli ehkä ymmärsitte kielikuvan?
Jätetään nämä enkeli jutut heille, joilla on oikeasti kuollut elävä vauva ja traumoja varmasti on enemmän.Kuten bumble kirjoitti, uskon että on hirveä tilanne, kun täysin terve, vatsassa potkiva vauva vain otetaan pois, se ei ole täysin luonnollista.
Siinä ap. kirjoittaja on kyllä oikeassa, että suurin osa km:sta on luonnollisia ja niitä ei kannata jäädä märehtimään sen kauemmaksi.
Samaa mieltä siinä että luonto tosiaan joskus hoitaa pois ne elinkelvottomat. Mutta monelle varhainenkin keskenmeno on siitä huolimatta todella arka paikka, esim. jos yritystä ja hedelmöityshoitoja on takana pitkään ja alkanut raskaus on ollut suuri ilon aihe ja helpotus. Joten mun mielestä ap olisi voinut miettiä kahteen kertaan mihin tulee mielipiteensä ilmaisemaan, ja millä sanamuodoilla. Täällä ihmiset joka tapauksessa on surullisia eikä uusi raskaus ole kaikille itsestään selvyys, se voi toisille olla jopa rahallisesti ongelmallinen tilanne kun hoidot kuitenkin maksavat maltaita.
Ei kukaan voi sanoa toiselle, miten keskenmeno pitäisi käsitellä. Jokainen ottakoon sen kuten parhaaksi katsoo ja jos joku märehtii asioita vähemmän niin good for her. Mutta ei voi tulla myöskään syyllistämään toisia siitä että surkaa vähemmän, nauttikaa elämästä enemmän. Siitä tulee vain lähinnä mieleen että ehkä alkuperäinen kokee itse olevansa jotenkin vaillinainen kun ei osaa surra, ja onkin kääntänyt sen päässään niin että ME olemme niitä vajaita ja onnettomia ja sairaita jotka suremme ja hän on normaali.
selvennykseksi vielä...Kuten sanoin, minä itkin km:ani, olin pettynyt ja tuskaantunut. Tietysti tilanne on vielä pahempi, jos lasta on yritetty kauan jnejne Kuitenkin esim. rv 9 se enkelivauva on alkio, ei vauva.
Oli raskauden yrityksen kesto mikä tahansa, niin uskon, että jokainen valitsisin mielummin esim. km:n viikolla 7, kuin 37, jolloin alkio on muuttunut jo sikiöksi ja siitä edelleen vauvaksi.
Serkultani on kuollut 2 vauvaa, toinen viikolla 36 ja toinen 6 päivän ikäisenä. Mielestäni tilannetta ei vaan mitenkään voi verrata kahteen alkuraskauden keskenmenoon. Anteeksi jos joku nyt loukkaantuu.
..mutta eiköhän se nyt mene pilkunviilaamiseksi jos joku toinen alkaa sanelemaan, miltä viikolta lähtien alkiota saa keskustelupalstalla kutsua vauvaksi tai enkeliksi.. Oikeesti, ei sen pitäisi kenenkään reisiä hinkata jos joku täällä haluaa menetystään kuvailla vähän dramaattisemmin sanakääntein. Pääasia että saa tunteensa purettua ja sitä vartenhan tämä palsta on ja me täällä toinen toistamme varten. Sanavalinnat on toisarvoinen juttu keskenmenon tapahtuessa...
samaa mieltä Bumble-B:n kanssa siitä, että jokaisella on oikeus surra keskenmenoaan juuri sillä tavalla kun itse haluaa, ilman, että joku täällä kommentoiva sitä väheksyy. Itselläni keskenmeno viikoilla 7 ja todellakin tiedän ettei se toki vielä "oikea" vauva ollut, mutta mielessäni kannoin ja vaalin jo sitä pientä ihmistä joksi se olisi kasvanut jos olisi saanut olla mukana valmiiksi vauvaksi asti.Minua ainakin lohduttaa,olematta yhtään dramaattinen, että voin ajatella tuon vauvanalun olevan nyt tuolla jossain suojelusenkelinä minulle ja toivottavasti jonain päivänä myös tulevalle vauvalleni.
dramatisoijien sanojen valinnalla ei tarvitse olla väliä, MUTTA alkuperäinen harkitkoon sanansa tarkkaan!!!!
eikö kukaan huomaa kuinka sairas epäsuhta?
tätä kai se ap oli tarkoittanutkin.
t. minä. (pieni sivullinen)
Ensinnäkään en ole selvinnyt keskenmenostani sankarillisesti, vaan ihan normaalisti, koska luonto vain hoiti tehtävänsä. Sankarillinen=jotain todella ihmeellisen hyvää, ja minusta aivan väärä sana tähän paikkaan.
Toiseksikin en minä teidän kuohahtamistannne mitenkään ihmettele, saahan sitä ihminen kuohua, turhastakin. Hyvää se ei vaan itselleen tee. Positiivinen ajattelu tekee hyvää. sekä itselle että lähipiirille. Mitenkään en ole puuttunut oikeuteenne olla katkeria, olkaa vaan. ihan vapaasti, olen vain sanonut ettei se auta teitä.
Se syö naista. Elämä olisi helpompaa jos osaisi laskea irti katkeruudesta.
Minun täytyy kai kertoa teille kolikon kääntöpuoli. Kun törmäsin yhteen työtoveriini joka oli tehnyt hiljahkoin abortin (vasten tahtoaan) Sattumalta minulla oli esikoinen (3v silloin) matkassa, jouduimme hetken tulemaan toimeen samassa tilassa, ja hän purki koko pahan olonsa tiuskimalla lapselle...
lapsi oli täysin syytön tilanteeseen, selitin lapselle jälkeenpäin, miksi hän jäi niin tylyn kohtelun uhriksi, mutta samalla heräsi kyllä ajatus siitä että kuinka paljon ja kelle kaikille sitä katkeruutta kannattaisi viljellä......kuinka paljon sillä satuttaa myötäeläjiä.
En ole koskaan tuominnut sitä että ihminen suree menetystään, enkä pilkannut.
Mutta esimerkiksi kaikki se mitä olen saanut vastaukseksi täällä, on sisältänyt herjoja ja ala-arvoista tekstiä. Niinpä todellakin toki olen pahoillani kirjoittajien pahan olon puolesta, tiedän että elämän täytyy olla rankkaa jos on jo menettänyt ymmärryksensä kohtuudesta, ja on katkera koko maailmaa kohtaan.
Minun mielipiteeni on vain mielipide ilman maatakaatavia tunnekuohuja, minä elän eteenpäin, en taaksepäin, ja näin hyvän olon saavuttaneena, suosittelisin sitä muillekkin.
ihmisiä vajaiksi ja sairaiksi. Sinä teet sen.
Katso peiliin.
..olisit vaikka aloitusviestissäsi kirjoittanut tuon tarinan niin keskustelu olisi voinut pysyä asiallisella tasolla ja olisit voinut saada aikaan pohdintaa, että miksi ihminen käyttäytyy niinkuin tuntemasi nainen. Mutta kun et kertonut, vaan lähdit liikkelle antamalla ymmärtää että me teemme väärin kun suremme ja että meissä on jotain vikaa kun olemme katkeria (sanoit että se on jopa sairasta) niin mitä muuta voit odottaa kuin ison älähdyksen? Katkera saa olla, kyse on vain siitä, kuka osaa pitää katkeruuden sisällään ja kuka purkaa sen viattomiin sivullisiin. Älä meitä syytä siitä, jos tuttavasi purki tunteensa lapseesi.
Toiseksi väitit että keskenmenosta toipuu fyysisesti parissa päivässä-viikossa. Sekin on ihan pelkkää bullshittiä ja vähättelyä. Mun toipuminen jatkuu aina vaan vaikka keskenmeno oli jo marraskuussa, fyysiset kivut, kuukautiskierron ja hormonitoiminnan häiriöt jne. Ja usealla varhaisemmankin keskenmenon kokeneella ongelmat voivat jatkua pitkään. Ja mitä pitempään fyysinen puoli reistailee, sitä kauemmin kestää toipuminen psyykkisesti. Kun kroppa huutaa, itkee ja muistuttaa jatkuvasti tapahtuneesta, miten voisi vain unohtaa ja jatkaa elämää? Kun jokaikinen kipu ja pistos muistuttaa sairaalan kauheuksista ja kuolleena syntyneestä pojasta, miten voisin unohtaa?
En silti ole kertaakaan purkanut ahdistustani muihin. Itkenyt olen ja mielestäni saan sen tehdä. Mutta en ole syyllinen siihen, että sun lapsi sai huonoa kohtelua abortin tehneeltä naiselta. Älä kiellä meitä suremasta sen vuoksi, että sun olisi parempi olla. Koska siitähän tämä kaikki alkunsa sai. Sun tunteista ja siitä, että sun lapsi sai huonoa kohtelua. Jokainen kantakoon oman taakkansa. Pura pettymyksen tunteesi naiseen, joka ne tunteet sinulle aiheutti. Me täällä olemme viattomia sivullisia ja meillä on oikeus suruumme.
..sanoi, että suru ei ole terveydelle hyväksi (=se tekee meistä sairaita) ja että katkeruutemme myös on sairasta. Eikö se jo sano aika paljon?
Minä väittäisin että surematta jättäminen on paljon haitallisempaa kuin surun läpikäyminen. Uskokaa tai älkää niin tuo suruprosessikin on ihan tutkijoiden tutkima juttu ja sen eri vaiheet on tarkkaan selvitetty ja mikä merkitys milläkin vaiheella on. Se ei ole mikään kaava, mitä pitää orjallisesti noudattaa. Yleensä se vain on jotain, mikä ihmismielessä tapahtuu automaattisesti, tietyssä järjestyksessä jnejnejne. Ja jos surun yrittää itseltään kieltää ja ajatella naminamihalihalipusipusi positiivisia juttuja, niin voipa olla että sen minkä taakseen jättää niin edestään löytää. Sitä minä ainakin pelkään enemmän, kuin tätä nykyistä sydämessä kaihertavaa lämmintä kaipausta.
ja sitä minä nimenomaan halusin välttää.
Et edes halua ymmärtää mitä sanon ja vääntelet sanomisiani ihan erilaisiksi kun ne alunperin ovat.
A) koita ymmärtää en ole kieltänyt ketään suremasta, a i n o a s t a a n sanonut sen olevan haitallista liioitellussa mittakaavassa surijalle itselleen ja tämän läheisille (ja tämä ei mene Sulle jakeluun; Ei, vaikka kuinka sanoisi.)
B) sanot ettet kertaakaan ole purkanut ahsistustasi muihin; jota on todella vaikeaa uskoa, koska parhaillaan teet niin.
C)Olet surustasi niin sekaisin että kehoitat minua purkamaan tunteitani jotakin henkilöä kohtaan, (mikä olisi juuri sellaista ala-arvoista käytöstä, johon sinä syyllistyt koko ajan)
Onneksi minulla ei ole tarvetta moiseen, eikä antipatioita kyseiseen naiseen millään muotoa, ymmärsin hänen suruaan, vaikka sairaana pidinkin sitä. Hän sentään pääsi siitä sitten kohtuu ajassa kunnialla yli, ja jatkoi elämäänsä.
D) et ole viaton, etkä sivullinen koska jaksat negatiivisesti koko ajan kommentoida, ja kieltää minulta oikeuteni minun mielipiteeseeni.
E) Suruusi sanon että senkus suret, sen sanoin jo aluksikin. Edelleen se on epäterveellistä jatko elämällesi.
Lue nyt uudestaan ensimmäinen viestisi ja mieti sitten mitä sanot ja miten yrität puhua itsesi kuiville noista ajattelemattomuuksissasi lausumistasi mielipiteistä. Et halua vetää tätä henkilötasolle. Mitä sitten luulit kun tulit tänne keskenmenopalstalle esittämään mielipiteitäsi? Että kehenkään ei satu? Että kukaan ei loukkaannu?
Toiseksi, et ole kieltänyt suremasta mutta viestisi antoi ymmärtää että meidän pitäisi tuntea olomme syyllisiksi ja huonoiksi, koska suremme. Koska SINÄ olet selvinnyt kaikista murehtimatta, et ole jäänyt keskenmenoja pohtimaan, ne ovat olleet sulle kuin mikä tahansa flunssa.. Meille muille tuli olo että hei, onks meissä nyt jotain vikaa kun tuo yksi sanoo noin ja joka paikassa muuten on sanottu että surkaa surunne kunnolla loppuun, älkää yrittäkö sitä torjua tai piilotella.
Kolmanneksi, totta helvetissä mä olen surusta sekaisin ja niin on täälä moni muukin. Siinä ei ole mitään väärää emmekä halua sitä piilotella, päinvastoin, me olemme täällä hakemassa tukea, emme tuomiota.
Neljänneksi, elämä jatkuu surusta huolimatta. Sitä sinä et ilmeisesti ymmärtänyt, että on olemassa myös jotain siltä täydellisen unohtamisen, ja täydellisen lamaantumisen väliltä. Suurin osa keskenmenon saaneista pystyy surusta huolimatta elämään elämää eteenpäin ja nauttimaan arkipäivistä ja pienistä asioista kuten minä tänään menkkojen alkamisesta.
Enkä ollenkaan ajattelemattomuuttani, vaan juuri päin vastoin. Olen vain eri mieltä kanssasi. Sitä näyttää olevan vaikeata sulattaa. (että muilla on muunlaisia mielipiteitä). Mutta hyvä että se on antanut ajattelemisen aihetta, ehkä siitä jää jotain kytemään. Aikakin se on näyttänyt tulleen tarpeeseen, (suuresta mölystä päätelleen)
Mitä tuohon tuomitsemiseesi sitten, niin minähän en sitä tee, itse väännät sanojani joka suuntaan, =teet sen aivan itse, se tuntuu kumpuavan syvältä itsestäsi aivan luontaisesti. Hittoako minä kenenkään tuomitsemisesta saisin? ei sitten kiinnosta pätkääkään... ainoastaan mielipiteeni esitin, ihan ilman tuomioita suuntaan tai toiseen.
Toisin sanoin, Onko se minun vikani jos Sinulla on ongelma juuri tämän asian kanssa? tuntuu todellakin olevan minun vikani että sinä et ole toipunut keskenmenostasi.
En oikein ymmärtänyt, mikä sun kirjoituksessa liittyi aiemmin kirjoittamaani. Päätit vain taas syytellä mua etkä vastannut mihinkään, mitä olin kirjoittanut.
"Mitä tuohon tuomitsemiseesi sitten, niin minähän en sitä tee" Jälleen kerran, lue ensimmäinen viestisi ja mieti, kuka tuomitsee kenet. Tulet keskenmenopalstalle esittämään mielipiteitä siitä että keskenmenon pitäisi olla helppo juttu, ja sitten jos ja kun se suurimmalle osalle ei ole helppo juttu, niin meidän pitäisi ajatella olevamme sairaita kun emme pääse siitä yhtä helposti yli kuin sinä.
"Toisin sanoin, Onko se minun vikani jos Sinulla on ongelma juuri tämän asian kanssa? tuntuu todellakin olevan minun vikani että sinä et ole toipunut keskenmenostasi" Olenko väittänyt että se on sinun vikasi? Kerro missä? Tuo lause oli taas jotain ihan sun itse keksimää. Loppuuko vastaväitteet kohta kun pitää keksiä niitä päästä?
"Märehdi vaan suruasi ympäriinsä, ja levitä katkeria tulikiven katkuisia ajatuksiasi vihastasi, surustasi vaikkapa loputtomiin..." Olenko sitä tehnyt? En ole purkanut ahdistustani kehenkään läheisiini, en edes viitsi itkeä heidän nähtensä kun en halua aiheuttaa muille pahaa oloa, vaan kärsin yksin ja haen täältä vertaistukea. Sitten tulee sinunlaisiasi jotka sanovat ettei edes ole tervettä käydä tätä surua läpi. Enkä mä pura nyt omaa ahdistustani suhun, mä lähinnä yritän puolustaa muita kun ei muut jaksa vängätä yhtä kauaa kuin minä.
Ja kyllä, vedän henkeä jatkuvasti, sanoisinko muutaman sekunnin välein, kiitos vain. En eläisi jos en hengittäisi. Ja katson maailmaa ihan avoimin, uusin silmin ja luotan tulevaisuuteen, siihen että kuukauden päästä pääsemme muuttamaan omaan uuteen kotiin, saan rakastaa omaa pientä perhettäni, saan vielä yrittää uutta lasta.. Ei mulla ole mitään valittamista, elämässä menee hyvin. Mutta suren silti kuollutta poikaani ja siihen minulla on oikeus eikä sen pitäisi olla yhtään sairasta eikä haitata ketään toista. Ei edes sinua.
"En ole purkanut ahdistustani kehenkään läheisiini, en edes viitsi itkeä heidän nähtensä kun en halua aiheuttaa muille pahaa oloa."
Ei näin. Sinulla on oikeus surra muuallakin kuin keskustelupalstan virtuaali-ihmisten kanssa. Nyt alkaisi olla syytä purkaa tunteita ihan oikeillekin ihmisille, jos et luota läheisiisi tässä asiassa niin soita neuvolaan/terveyskeskukseen ja sano että nyt tuntuu pahalta ja pitäisi päästä purkamaan tunteita.
"..kärsin yksin ja haen täältä vertaistukea."
Äidilläni oli tapana sanoa että kärsimällä ei kirkkaampaa kruunua saa. Jos oikeasti tuntuu siltä että kärsit niin pitää tunnustaa itselleen että ei pärjää asian kanssa.
"..mä lähinnä yritän puolustaa muita kun ei muut jaksa vängätä yhtä kauaa kuin minä. "
Pliis, anna tämänkin kertoa sinulle jotain. En tarkoita tätä osoittelevasti tai pahalla vaan tuli ihan vilpitön huolestuminen vieraan ihmisen puolesta. Ole kiltti ja anna itsellesi lupa myöntää että nyt tuntuu liian rankalta. Suruun on lupa hakea helpotusta ja apua, sen kanssa ei tarvitse pärjätä yksin. Jos tuntuu siltä että sureminen nielaisee kokonaan niin pitää yrittää räpiköidä pintaan. Usko minua, olen seurannut hyvin läheltä 4- ja 7-vuotiaat lapsensa menettäneen äidin selviämistä.
Tsaah.. Tottakai mä oon asiasta keskustellut ihan irl, en koe siihen enää tarvetta. Enkä koe enää tarpeelliseksi edes vatvoa omaa murhettani täällä, vai oletko nähnyt minun itkevän suruani täällä? Lähinnä olen ollut kiukustunut siitä ettei kroppa palaudu normaaliksi millään ja sitä olen täällä viime aikoina kirjoitellut. Ja syy miksi nyt älähdin tästä, oli juuri se, etten minä ole ainoa joka on keskenmenoaan surrut, vaan täällä on monia muitakin joita alkuperäinen viesti satutti. Tämä ei ole mun henkilökohtainen ristiretki, tämä on vain pieni taisteluhuuto kaikkien niiden puolesta joilla on vaikeampaa päästä keskenmenon yli. Koska toisilla nyt vain on yksinkertaisesti vaikeampaa kuin toisilla, eikä sitä missään lakikirjassa kielletä. Eikä se silti ole mielestäni sairasta. Jokainen toipuu omaan tahtiinsa, jopa minä.
Minä selviän omaan tahtiini, tuttavasi joka oli menettänyt lapsensa selviää omaan tahtiinsa, terveisiä ja voimia vain hänelle. Älä vertaa meitä, anna minun surra suruni ja jos suru minut nielee, nielköön. Minä kuitenkin itse tiedän parhaiten missä mennään. :)
Ahdistuksen purkaminen läheisiin ja keskustelu läheisten kanssa on kaksi ihan eri asiaa.
Sinulla on kova halu tulla tuomituksi, ketään muita vaan ei tuomaroi kuin Sinä itse.
Ja sitten väität että olen keksinyt kirjoittamani tekstit omasta päästäni, joo-o ihan totta, omia mielipiteitäni nimittäin todellakin kirjoittelen.
(En kaivele niitä mistään kirjasta, niinkö sinä teet?) Ja hyvä havainto, päästähän ne ajatukset tulevat. näin on.
Totta kirjoitit vielä tuosta vänkäämisen jaksamisestakin, kyllä. Sinä jaksat vängätä. Ja sehän on tervettä, eikö?
Mutta huomasitko, että muutkin kuin minä olemme olleet yhtä mieltä siitä että olisit ammattiavun tarpeessa? Se ei ole häpeä.
Minäkään en ole ollut yksin näine tälläisine erilailsine ajatuksineni, vaan jokunenkin on myös ymmärtänyt minua, jopa tunnustanut että myös minullakin on oikeus omaan mielipiteeseeni.
Ja vielä tuhannen kerran: kukaan ei ole estänyt sinua suremasta, sure vaan. Sure oikein olantakaa.
Ammattiauttajat voisivat tarjota apua jos sitä osaisi nöyrtyä hakemaan.
Mutta en todella koe sitä ammattiapua tarpeelliseksi enää, alussa kyllä. Ja taas väitit mua jotenkin sairaaksi kun vänkään. :) Tai siis et sanonut suoraan mutta rivienvälistähän tässä kokoajan pitää lukea. :) No, tuo on sivuseikka enkä lähde siitä nyt riitelemään enää. Vänkään jos haluan, sitä mä teen arkielämässäkin jatkuvasti.
Tästä ketjusta on tullut lukuisia poistopyyntöjä/viestejä sähköpostiini.
En ole samaa mieltä aloittajan kanssa, mutta se ei ole peruste viestin poistolle.
osittain samaan mieltä aloittajan kanssa, ja rosiksen kanssa. Mielestäni on ok surra keskenmenoja, mutta toisaalta surusta pitäsi pystyä pääsemään ajan myötä yli. Ja tarkoitan nyt alkuviikkojen keskenmenoja, esim. Bumblen tapaus on mielestäni eri asia.
Itsellän takana kaksi keskenmenoa, ja olihan se h*elvetin rankkaa, on ne keskenmenot sitten kuinka luonnollisia hyvänsä. (Yhtään lasta ei meillä vielä ole) Muutaman viikon oli fiilikset aika down ja itku herkässä, varsinkin kun jälkitiputtelut jatkui ja jatkui. Mutta se ei ole mun mielestä normaalia, että näistä alkuraskauden keskenmenoista ei pääse lainkaan yli. Eli se, että esim. nämä lasketut ajat (mitkä olisivat olleet) aiheuttavat hirveän masennuksen.
Miksi mun tapaus on eri asia? Miksi mulla on suurempi oikeus surra kuin varhaisemman keskenmenon saaneilla? Siis joo, ymmärsin kyllä sun pointin ja olen samaa mieltä, että keskenmenoista pitää päästä yli ajan myötä. Mutta alkuperäisen pointtia en edelleenkään käsitä. Hän esitti asiat niin jyrkästi että siinä ei ole paljon tulkinnan varaa.
Jos nyt puhutaan vain alkuraskauden keskenmenoista, niin ihan sama vauvahan se on siellä masussa jo. Osan mielestä se on vain alkio, rykelmä soluja. Ja jos pystyy ajattelemaan niin, niin ehkä keskenmenosta ylipääseminen on helpompaa. Mutta se alkio on kuitenkin ihminen, ihmisen alku, ja toisilla on enemmän empatiakykyä mieltää tuo alkio todella ihmisen versoksi. Ja ne, joilla on suurempi kyky empatiaan, myös surevat tuon solurykelmän menetystä. Eikä siinä ole mitään sen suurempaa dramatiikkaa, ihmiset vain ovat sellaisia kuin ovat, ja heillä on ihan yhtä suuri oikeus surra omaa vauvanalkuaan, kuin mulla on oikeus surra omaa lastani joka oli jo ihmisen näköinen.
Kyllä mekin ajattelemme, että meillä on kaksi enkelivauvaa, vaikka keskenmenot tapahtuivat alussa. Henkilökohtaisesti MINUSTA TUNTUISI raskaammalta kokea keskenmeno siinä vaiheessa, kun pitäisi oikeasti synnyttää jo ihmisen näköiseksi kehittynyt vauva. Miten se, että minun mielestäni keskenmenosta on tervettä päästä yli, tarkoittaa sitä, että en kykene empatiaan?
Minusta niitä alkuraskaudenkin keskenmenoja saa ja pitää surra. Omituisempaa on se, jos ne eivät kosketa mitenkään. Ja kyllä, olisin mielelläni jättänyt nuo omat keskenmenot kokematta. Mutta se on minusta outoa, jos niistä ei kuukausien kuluessa pääse yli. Silloin olisi varhaan hyvä hakea apua joltain ammattilaiselta. En todellakaan ole sitä mieltä, että keskemeno olisi lievempi asia kuin esim. jalan katkeaminen. Mutta se, että elämä loppuu keskenmenoon, ei ole normaalia. Eikä niitä menetettyjä vauvoja mielestäni tarvitse unohtaa, mutta ei koko elämä voi jäädä pyörimään sen keskenmenon ympärillä.
Ja vielä kertauksena: mielestäni keskenmenoja saa surra, tapahtuivat ne missä vaiheessa raskautta tahansa.
Kuten sanoin, ymmärrän sun pointin ja olen samaa mieltä. En tarkoittanut että SINÄ et kykenisi empatiaan, vaan lähinnä alkuperäisen kirjoittajan jyrkkää kantaa kommentoin, sitä ettei keskenmenoja pitäisi surra paria päivää kauempaa. Jos niitä ei pysty suremaan, ei todennäköisesti pysty myöskään kokemaan empatiaa eikä hahmottamaan pientä solurykelmää ihmisen aluksi. Karkeasti sanottuna alkiohan se vain on, mutta ei mikä tahansa alkio, vaan IHMISEN alkio. Pelkästään sen tiedon pitäisi jo sykähdyttää odottavaa äitiä niin paljon, että kun sen pienen alkion menettää, ymmärtäisi menettäneensä IHMISEN.
Mutta kukin käsitelköön menetyksensä tavallaan ja jos alkuperäiselle on parempi olla surematta, se hänelle suotakoon.
Mutta kuten myöhemmistä viesteistä kävi ilmi, ei alkuperäinen kai tarkoittanut asiaansa niin jyrkästi mitä ensin antoi ymmärtää, vaan hän vain oli pettynyt tuttavansa käyttäytymiseen ja purki pettymyksensä meihin.
Että todellakaan en purkanut teihin tuntojani. huh.
Olipa taasen kivasti käännetty asia.
Enkä koskaan ole sanonut että keskenmenoa ei saisi surra kahtapäivää kauempaa. Sanoin että siitä voipi fyysisesti selvitä kahdessakin päivässä, (eiks te ollenkaan nää tässä eroa?)
Bumble nyt vaan on alkanut lukea tekstejäni kuin piru raamattua. (tahallaan)
Ja kaikki empatiakykykin on vain hänellä itsellään, (näköjään) sit* "Jos niitä ei pysty suremaan, ei todennäköisesti pysty myöskään kokemaan empatiaa eikä hahmottamaan pientä solurykelmää ihmisen aluksi."
Toinen sit* "Mutta kukin käsitelköön menetyksensä tavallaan ja jos alkuperäiselle on parempi olla surematta, se hänelle suotakoon."
-Niin tätähän et ole minulle lainkaan kirjoituksissasi suonut vaikka siis muuta kauniisti väitätkin.
Jup, se on yksi mun huonoista puolista, vääntelen ihmisten sanomisia ja yritän saada asiat näyttämään ihan joltain muulta, sen myönnän. Mutta sitä en myönnä että vain minä olisin kykenevä tuntemaan empatiaa. Sen voi jokainen miettiä omassa pienessä päässään, millaiset empatiakyvyt omistaa, minä en ota siihen sen enempää kantaa kuin mitä tänne kirjoitettujen viestien sisällön perusteella voi päätellä.
Ja kyllä annan sinulle oikeuden käsitellä menetyksesi ihan niinkuin itse haluat, tai olla käsittelemättä, enhän se minä ollut joka alunperin tulin sinua moralisoimaan siitä kun et sure, vaan toisinpäin. Nyt ehkä moralisoin mutta kai minulla on siihen oikeus kun sinullakin on?
Jospa sovittaisiin niin että sinä jatkat naminamipusipusi-elämääsi kaikessa rauhassa ja annat meidän synkistellä sairaalloisesti niin kauan kuin meitä huvittaa? Jooko?
että jaksoit vetästä tälläsen mittavan ketjun vastaiskuna tuolle aloittajalle.Kullakin on toki oikeus käydä läpi asiansa millä lailla hyvänsä ,mutta toisten suremiseen ei pitäisi mennä puuttumaan.
Ihminen joka suhtautuu keskenmenoon kuin vatsatautiin,ei taida sitten pitää raskauttakaan sen ihmeellisempänä asiana kuin luonnon normaalina kiertokulkuna...
Mitäs ihmeeellistä uudessa elämässä on? Näitähän on syntynyt ja alulle laitettu kautta maailman??
Siinä tapauksessa jos elämän syntymisen ja säilymisen takia joutuu taistelemaan sydän verellä.Joillain voi suhtautuminen muuttua .
Ehkä ketjun aloittaja saa lapsensa alulle millon haluaa ilman taisteluita.Mitäs sitten jos menee kesken.Luonto hoitaa tehtävänsä ,ja laitetaanpa uusi solupallero alulle.
Voimia sinulle Bumble..
Me olemme menettänyt kaksi ihmisen alkua.Yhden olemme saaneet kotiin kantaa .Emmekä koskaan ,milloinkaan tule pitämään häntä itsestään selviönä..
Tottahan se on etten pidä raskautta sen ihmeellisempänä kuin luonnon normaalina kiertokulkuna, miksi pitäisin. Samoin en suhtaudu esim. kuolemaan traagisesti. Miksi se on paha asia?
koitan keskittää voimani työntekemiseen ja kanssaihmisieni huoltamiseen (=läheisteni) ja normaaliin arkiseen elämään, koitan olla vouhkaamatta turhista. Ja säilyttää positiivisen luonteeni.
Menetät paljon kun et osaa tuntea myös niitä negatiivisia tunteita. Niilläkin on tarkoituksensa, surulla ja kaipauksella. Ne auttavat ihmistä käsittelemään asioita, miettimään eri näkökulmia ja hyväksymään vaikeat asiat. Niistä saa myös voimaa ja tarmoa järjestää omat asiansa niin että olisi mahdollisimman hyvä olla.
Ja joo, nyt sä ajattelet kirjoittaa että "miksi hankkia voimaa surusta kun sitä voi saada ilosta ja positiivisuudesta". Siinäpä se, minä en tiedä miksi Jumala on meille antanut kyvyn surra. Sen tiedän, ettei ainakaan siksi että meidän pitäisi tuntea syyllisyyttä surustamme. Suru ei ole synti.
Eikä kukaan ole sanonut että kuolema on paha asia. Toisille se on helpotus ja kaikille se on väistämätön tosiasia. Mutta menetys aiheuttaa surua, se että menetät tärkeän ihmisen, se että jäät jälkeen, se ettet enää näe häntä koskaan etkä saa jutella hänen kanssaan vaikka niin paljon asioita olisi vielä ollut yhdessä koettavana. Sekö on iloinen asia sinun mielestäsi? Onhan se iloinen asia että oma elämä jatkuu, mutta eikö juuri se, että pitää nauttia elämästä kun se on meille suotu, kerro siitä että kuolema on loppujen lopuksi ikävä asia ja pelottaa meitä kaikkia ihan yhtä paljon.
..anna olla jo.
Teillä on molemmilla oikeus omaan mielipiteeseenne ja kumpikaan ei saa toisen päätä käännetyksi. Ei sinun tarvitse hakea surullesi hyväksyntää keskustelupalstalta, anna itsellesi lupa tuntea ihan mitä haluat ilman että se pitää hyväksyttää/oikeuttaa jotenkin.
Toivon sinulle paljon voimia suruusi ja eheytymiseen. Keskusteluavun hakemista kannattaa miettiä - selvästi sinulla on paljon sydämelläsi. Asiantuntijan kanssa puhuminen auttaa, he osaavat auttaa tunteiden purkamisessa eikä avun pyytäminen ole häpeä.
Tää on mulle hyvää ajankulua näin tylsinä työpäivinä kun koko viikon hommat tuli tehtyä jo eilisen aikana. :D Mä tykkään väitellä, mutta tylsää kun muut ottaa tämän näköjään paljon vakavammin ku minä.
Enkä mä täällä ole hyväksyntää hakemassa, mä olen pahimman suruni jo surrut enkä ole hakemassa oikeutusta itselleni, kunhan nyt alkas ottamaan päähän se että joku tulee sanomaan että jos suree pitkään niin on jotenkin sairas. Eihän se nyt ole mikään kovin looginen yhtälö joten oli pakko "huomauttaa" asiasta. :)
asiattomien viestejen poistopyyntöihinkin, ei tuo käytöksesi ole "huomauttamista"
..minä en ole pyytänyt asiattomien viestien poistoa. Sheriffi voi varmasti vahvistaa tämän tarvittaessa?
On ihan oikein, että kaikilla on mahdollisuus kertoa mielipiteensä ja siksi olen iloinen seriffin päätöksestä säilyttää viesti, vaikka itse eri mieltä asiasta onkin.
Mielellään luen muiden ihmisten erilaisia mielipiteitä, jotka poikkeaa omistani. Siitähän keskustelut syntyvät, kun erilaisia mielipiteitä tulee esille. Erilaisuus panee aina ajattelemaan ja ajattelu on terveellistä ihan jokaiselle.
Minusta on hienoa, että viesti arvioidaan vain siltä osin, rikkooko se palstan sääntöjä, ja jos ei riko, niin viesti pitää suvaita, vaikka itse olisi eri mieltä asiasisällön kanssa.
Kyllä, keskenmeno on luonnollinen asia mutta kaksi, kolme tai useampi peräkkäin ei ole enään luonnolista, silloin on useimmiten jotain vialla. Miten voit verrata keskenmenoa flunssaan? Lapsenalku poistuu kivuliaasti vaginan kautta= pientä nuhaa vai? Minulle kohtu on pyhä paikka, niinkuin on emätinkin, kaikki mikä sinne menee tai sieltä tulee on huolella valittu ja arka, henklökohtainen asia. Ja raskaus/alkio/sikiö on ihana ihme ja siunaus, ei mikään räkä joka valuu pois jos se on "viallinen". Oletkohan kenties hankkinut omat lapsesi koska yhteiskunta niin on sinulta kenties odottaut vai oletkohan oikeasti toivonut ja rakastaut lapsiasi alusta asti? Eräs kirjoittaja kirjoitti hyvin taannoin: "lasta rakastaa siitä päivätä asti kun se todetaan tervetulleeksi, kun ehkäisy jätetään pois ja aletaan odottamaan ilouutista". Jos kaikessa kyynisydessäsi voit hyvin niin olkoon niin, älä kuitenkaan tule tänne palstalle sitä julistamaan. Tämä palsta on täynnä ihmisiä jotka surevat menetettyä/menetettyjä lapsiaan, mene vaikka haukkumaan joku mummo hautaustoimistoon joka on menettänyt ystävänsä, se tapahtuisi ainakin kasvotusten eikä nimimerkin suojissa!
..kuten on sekin että kaikki me täältä yksi kaunis päivä lähdetään. Silti kuollutta läheistä -vaikka olisikin vanha ihminen- on luonnollista surra ja ikävöidä. Myös sikiö/alkio on jo äidin ja usein isänkin mielikuvissa oma lapsi, pieni ihminen. Jokaisella on oikeus surra omaa menetystään, olipa se toisen mielestä miten vähäpätöinen asia tahansa. Sinulla on oikeus mielipiteeseesi, mutta on vaikea ymmärtää miksi tuot sen provokatiivisesti esille keskenmenon kokeneiden ja sitä syvästi surevien ihmisten keskustelupalstalla. Tämän palstan perimmäinen tarkoitus lienee vertaistuen antaminen ja sitä kautta voimien saaminen menetyksestä selviämiseen. Minullakin on ihania toivottuja helposti alulle saatuja lapsia ja yksi keskenmeno, jota en voi enkä aio koskaan unohtaa. Raskaat ja vaikeat asiat kuuluvat elämään siinä missä ihanatkin, ne on syytä käydä läpi itsenä kanssa tai ne jäävät vaikuttamaan tiedostamattomallakin tasolla käytökseen ja tunne-elämään. Itse jäin miettimään mitkä perimmäiset motiivisi ovatkaan kun laitoit kirjoituksesi juuri tälle palstalle.
Vielä kerran sanon, että kukaan ei ole estänyt ketään suremasta. Aina vaan vetoatte oikeuteenne surra, - ei sitä kukaan ole ollut pois ottamassa,
Tosin alkaa olla jo pikkuhiljaa säälittävää toistaa tämä kymmenettä kertaa...Surkaa hyvät ihmiset, surkaa silmät päästänne, ainoastaan, tervettähän se ei ole, ei teille eikä lähipiirillenne. Mutta toki tottahan se on, että kukin tavallaan, jokainenhan lyö omaa päätään seinään, ei sitä toiset voi estää.
Siispä, minäkin tavallani, olen valinnut sen että jatkan elämääni, enkä sure. Missäs minun oikeuteni tehdä niin on? Että turpa kiinni vaan? Hei etpä tullut ajatelleeksi että ehkäpä minäkin hain vertaistukea monista kaltaisistani reippaista ihmisistä, jotka ovat häntänsä pystyyn nostaneet, ja joidenka kommunikointi ei ole vailitusta.
Täällä palstalla jaetaan niin yksipuolista oikeutta mielipiteisiin, että katsoin pienen erilaisuuden rikastuttavan kommunikointia.
Ja kun se nyt sattuu olemaan mielipiteeni.
Miksi tulit kertomaan tänne, että sureminen on sairasta, eteenpäin jatkaminen ei, vaikka samalla myönnät että kumpikin tapa on ihan yhtä hyväksyttävää ja yksilöllistä? Ristiriitaista? Miksi tulit tänne antamaan ymmärtää, että sinun tapasi olisi parempi kuin meidän? Jos olisit tullut asenteella, että molemmat tavat on ihan ok mutta sinä nyt vain käsittelet asian näin, etkä olisi heti tyrmännyt surevia, niin olisit voinut saada hyväksyntää mielipiteellesi. Koska et kirjoittanut asiaasi niin, että se olisi kuulostanut yhden yksilön mielipiteeltä, vaan sait sen kuulostamaan tuomitsemiselta.
Miksi vain Sinulla on mielestäsi oikeus tulla tänne? Oletkohan käsittänyt nyt nämä oikeudet hiukka väärin? Kannattaisi vielä miettiä hieman, omistatko koko maailman vai et?
Minulla on oikeus omaan mielipiteeseen, ilman Sinun suostumistasi/hyväksyntää. Et ole ihan aikuinen jos et tätä tajua.
Sitäpaitsi minä olen saanut hyväksyntää; en vain Sinulta, -enkä Sinun hyväksyntääsi kaipaakkaan.
Monet muut ovat olleet kanssani samaa mieltä. Ja olen saanut heiltä vertaistukea, -kiitos siitä.
Jos kirjoitukseni kuulostaa korvissasi tuomitsemiselta, on vika vain korviesi välissä, ja siinä että koet itsekkin asian samalla tavalla siis kuin minä. Ja koet siitä sitten syyllisyyttä.
Minähän en ketään ole tuominnut, pois se minusta.
Kukin tekee sen ihan itse.
Parempaa ja tasapainoisempaa jatkoa Sinulle!
Miksi?
Hassua miten toisten ajatusten vaihdon seuraaminen voi selkiyttää omiakin ajatuksia. Minäkin olen kolme keskenmenoa käynyt läpi ja minulla on kolme lasta. Jokaista keskenmenoa olen itkenyt silmät turvoksiin. Aloinkin miettiä mitä oikeastaan olen itkenyt.
Ensimmäisellä kerralla (raskausviikko 13) itkin ihan oikeasti sitä pientä tyttöä, Nuppua, joka kaavittiin sisältäni kuolleena pois. Olihan tuo pieni itu jo lapseni, olinhan jopa nähnyt sen jo ultrassakin, ihan vauvan mallisena ja näköisenä. Tuon keskenmenon suru hiipui oikeastaan vasta kun parin vuoden kuluttua aloin odottaa seuraavan kerran. Itkin lasketun ajan päivän ja muut vastaavat. Ehkä vaikutusta oli myös lapsettomuushoidoilla, suru sai liian suuren vallan, kun epätoivo epäonnistuneista hoidoista kasvoi. Mutta kyllä minä vieläkin tavallaan ajattelen, että meidän Nuppu oli jo vauva ja päätyi enkeliksi. Ja vieläkin joskus käy mielessä ihan häivähdys pahaa mieltä, kun ajattelen, että koska minulle tehtiin kaavinta, en enkeliäni saanut nähdä, enkä tiedä mihin enkelini päätyi, roskien sekaan kaatopaikalleko?
Usean vuoden yrityksen jälkeen vihdoin sain maailmaan esikoiseni ja hänen sisaruksensa, kahdesta raskaudesta puolentoista vuoden sisään kolme lasta. Koska suuri perhe oli aina ollut meidän toive, neljättä lastakin ruvettiin hyvin pian yrittämään, mutta nyt usean vuoden yrityksen tuloksena on jälleen vain vuoden välein 2 keskenmenoa (raskausviikoilla 8 ja 6). Näitäkin keskenmenoja olen (Huom! mieheni kanssa!) itkenyt hartasti, mutta ehkä suru on nyt toisenlaista. Lähinnä itken sitä haavekuvaa, jonka olen heti raskauden alussa mieleeni muodostanut, meidän kuusihenkinen perheemme. Kun tuo kuva romuttuu, se sattuu. Ehkä olisi toisin, jos olisin tullut aina helposti raskaaksi, tietäisin että ei muuta kuin kuukauden kuluttua taas yritystä peliin ja pam uusi raskaus alulle. Nyt itken sitä epätietoisuutta, onko edessä kenties taas loputon yritys, ja lasten ikäeron kasvaminen suuremmaksi ja suuremmaksi, mahdollisesti joudun kohtaamaan sen tosiasian, ettei neljättä lasta meille ikinä edes anneta.
Mutta olenpa sitten itkenyt syystä tai toisesta on itkulla minulle ollut tärkeä merkitys. Kun olen itkuni itkenyt, on paraneminen voinut alkaa. Eikä se että itken keskenmenoja, tarkoita etten olisi onnellinen siitä mitä minulla on, kolme tervettä ihanaa lasta ja upea tunteva rakastava mies. Tiedän että on väärin edes vaatia elämältä enempää. Mutta ikuun ja suruun on silti jokaisella oikeus, ja pidemmän päälle itkulla on eheyttävä vaikutus. Jopa sairaalata sanottiin, että itku on itkettävä, jos surun kätkee jonnekin sisälleen se muodostaa sinne möykyn, joka pusertuu sieltä joskus myöhemmin ulos.