huomasin äsken että minusta on tullut inhottava pirttihirmu!
vittuilen miehelleni joka päivä pienistä asioista.ja en enää osaa lähteä ulos minnekkään.jos kaverit pyytävät kahville,minulta löytyy aina selityksiä etten pääse,vaikka ihan hyvin pääsisin,kun mieheni on tullut kotiin töistä.kauppaankin on perhaan kansa vikea lähteä..voisi melkeen sanoa että "pelkään" ihmisiä!
poikani on nyt reilu 6kk ja ollaan vaan päivät pitkät kotona.kyllähän me välillä käydään kävelyllä.mutta kontakti ulkomaailmaan on melkeen mitätön!
mieheni on v.loppuna menossa laivareissulle työporukan kanssa.ja minä huusin hänelle että JOS LÄHDET NIIN JÄTÄN SUT! enhän minä nyt sitä tarkoita.mikä minun on?! en ole enne ollut tällainen.todella rankkaa kun olen muille kokoajan vihainen,poikani kanssa olen ainoastaan iloinen..onko enää normaaliin elämään paluuta?=/
vittuilen miehelleni joka päivä pienistä asioista.ja en enää osaa lähteä ulos minnekkään.jos kaverit pyytävät kahville,minulta löytyy aina selityksiä etten pääse,vaikka ihan hyvin pääsisin,kun mieheni on tullut kotiin töistä.kauppaankin on perhaan kansa vikea lähteä..voisi melkeen sanoa että "pelkään" ihmisiä!
poikani on nyt reilu 6kk ja ollaan vaan päivät pitkät kotona.kyllähän me välillä käydään kävelyllä.mutta kontakti ulkomaailmaan on melkeen mitätön!
mieheni on v.loppuna menossa laivareissulle työporukan kanssa.ja minä huusin hänelle että JOS LÄHDET NIIN JÄTÄN SUT! enhän minä nyt sitä tarkoita.mikä minun on?! en ole enne ollut tällainen.todella rankkaa kun olen muille kokoajan vihainen,poikani kanssa olen ainoastaan iloinen..onko enää normaaliin elämään paluuta?=/
Vastaukset 9
Vanhimmat
on liikkeellä... :-D vaikka päivät vauvan kanssa ovatkin ihania, niin samana toistuvat rutiinit ja aikuisseuran puute (siis aivoille virikkeitä!!!) pistävät kyllä välillä lujille! Toinen päivä parempi, toinen pahempi. Mutta me naiset ollaan niin kovasta puusta, että kestetään! :-D
Itsellä oli ensimmäisen jälkeen vähän samanlaisia tuntemuksia. Olin väsynyt, katkera ja yksinäinen. Kadehdin sitä, että mies meni töihin ja sai puhua ja olla muiden aikuisten kanssa. Mulla ei ollut muita äiti-kavereita. Olin jopa avioeron partaalla, kun tyttö oli puolivuotias.
Sitten näin neuvolan seinällä lapun, jossa kerrottiin äiti-vauva -kahvilasta. Meni pari viikkoa ja sitten uskaltauduin sinne. Tunsin itseni ulkopuoliseksi, mutta ajattelin sinnitellä.
Seuraavalla neuvolakäynnillä th kysyi olinko huomannut, että on olemassa avoin päiväkoti ja että odotustilan pöydällä on ohjelmalehtinen. Otin mukaani lehtisen ja tutustuin siihen. Huomasin, että siellä oli oma vauvojen aika, joka oli tarkoitettu alle 1-vuotiaiden äideille ja näiden vauvoille. Siellä oli laulu ja lorutilaisuus. Menin seuraavalla viikolla sinne. Siellä tutustuin muihin äiteihin ja sain muutakin toimintaa päiviin. Alkoi tulla uusia rutiineja ja uusia ystäviä, piristyin.
Nyt olen kotona toisen lapsen (10kk) kanssa. Isompi (nyt 5v) on 10 päivää kuusta perhepäivähoidossa. Käymme edelleen avoimessa päiväkodissa säännöllisesti. Käyn pienemmän kanssa vauvojen ajassa ja sitten osallistumme retkille ja tapahtumiin. Isompi käy avoimen järjestämässä jumpassa ja joka toinen viikko käyn yhdessä molempien lasten kanssa seikkailuradalla.
En enää ole katkera siitä, että mies tekee välillä pitkiäkin työpäiviä. Välillä hän joutuu tekemään myös reissuhommia. Nyt hän on reissussa kuudetta viikkoa. Tulee viikonlopuiksi kyllä kotiin. On se aika rankkaa hoitaa kotia ja lapsia yksin. Mutta siihenkin tottuu. Olen onnistunut järjestämään sosiaaliset kontaktit, joita tarvitsen selvitäkseni.
Muutoksen on kuitenkin ennen kaikkea lähdettävä itsestä. Pitää saada itseään niskasta kiinni ja takaisin elämään. Paluuta elämään ennen lapsia ei pääse millään. Enkä sitä haluaisikaan. En enää edes muista miten sain aikani kulumaan ennen lapsia.
Voimia sinulle!
ihan hirveän itku raivo kohtauksen joka tietenkin kohdistui mieheeni ja hänen ylitöihin. Mies lähti kuudelta aamulla ja tuli kotiin kahdeksalta illalla... Täällä pyrytti niin paljon eilen ettei päästy ulos ollenkaan.
Lopulta pistin pojan ja itseni nukkumaan kun tajusin kuin kohtuuton olin.
Pitää vissiin tänään lähteä tonne ulos vaikka väkisin vaikka vähän pyryttääkin... meillä kanssa avoin päiväkoti. Pitäisi varmaan ottaa selvää milloin se on auki.
voisi melkeen sanoa että "pelkään" ihmisiä!
poikani on nyt reilu 6kk ja ollaan vaan päivät pitkät kotona.kyllähän me välillä käydään kävelyllä.mutta kontakti ulkomaailmaan on melkeen mitätön
Siis tuo on pahinta mitä tuore äiti tekee itselleen ja vauvalle. Ota nyt itseäsi niskasta kiinni ja lähde omien seinien ulkopuolle. Tapaat siellä muitakin ja huomaat että hei, tämä elämä jatkuu kyllä ihan niin kuin ennenkin. Haluatko sä lapsestakin ihmisiä pelkäävän erakon joka juoksee karkuun kun joku vieras puhuu?
Ala korjata sitä kontaktia ulkomaailmaan, siellä on kuule paljon muitakin samassa tilanteessa olevia äitejä! Ellette nyt ihan metsän keskellä asu.
että hyvä kun olet huomannut erakoituvasi.
Onneksi kohta tulee taas kesä ja luonnollisesti ollaan enemmän ulkosalla.
Kyllähän se niin on että mitä vanhemmaksi tulee sitä vaikeampi on tutustua uusiin ihmisiin mutta onneksi on se lapsi joka helpottaa asiaa.
Tsemppiä elämään ja päästähän se miehesikin vähän tuulettumaan. Kannattaa kanssa vähän selittää miehelle tilannettasi ehkä hänkin vielä alkaa tsemppaamaan sinua ihmisten ilmoille.
ap tietää itse mitä kirjoitti,ei tarvitse sitä kirjoittaa uudestaa..täällähän ap juuri myöntää tietävänsä että on ongelma.
ei ole silti oikein tuomita tuolla tavalla.en halua nyt aloittaa mitään "turhautuneitten äitien sotaa" mutta mielestäni olit ehkä hiukan tuomitseva.ethän edes tunne kyseistä henkilöä..ap tuskin haluaa että "hänen pojastaan tulee ihmisiä pelkäävä erakko",mieti nyt itsekkin..minulle ainakin olisi alkuperäiskirjoittajana tullut todella paha mieli..
voimia ap:lle.tiedät kuitenkin että "sinua vaivaa" tällainen erakkoisuus,se on aina askel eteenpäin,kuin myöntää=)
ei pääse mihinkään "ihmisten ilmoille",paitsi pihalle,ja siellähän me vietämmekin aikaa..enhän minä nyt halua olla sulkeutuneena seinien sisällä,enkä kyllä sitä olekaan.mutta kun mieheni käyttää autoamme työmatkoihinsa,ja täältä ei pääse julkisillä mihinkään.naapureitakaan ei ole paljon,ja nekin ovat vanhoja.kyllä meillä käy paljon ihmisiä aina välillä,muttakun itse pääsen niin harvoin minnekkään niin se on ajan mukana vaikeutunut..mikä on ainakin minun mielestäni itsestään selvää,että kun ei pääse paljon "ihmisten ilmoille" niin sitä ei sitten oikeen osaa ollakkaan..
ja minä sanoin että MINÄ melkeen pelkää nihmisiä,koska MINÄ en liiku heidän joukossa paljon,niissä tapauksissa mieheni ja poikani menevät kauppaan tai mummolaan.
eikä tässä kukaan ole juoksemassa ketään karkuun!!!!
mielelläni tapaisin muitakin äitejä,mutta miten sen teen kun en tunne ketään sellaista,ja niinkuin jo mainitsin,täältä on hankala mennä ilman autoa!
tosiaan,tiedän "ongelmastani" ja tietenkin haluan ja yritän jollain tavalla hoitaa asian kuntoon!
kiitos kuitenkin että olette vaivautuneet vastaamaan minulle! mukavaa talven jatkoa!
meillä sama juttu et melkein metsässä asutaan turun lähellä.
auto kyllä on mut ei paljon kavereita jotka olisivat myös päivät kotona.
mulla kaksi tyttöä 3.5v ja 6kk ja avokki tekee reissu hommia joten paljon on poissa kotoa.
ollaan asusteltu tääl muutama vuos mut jotenkin ei vaan saa kavereita täältä, pitäis varmaan mennä oikeen tyrkylle ;)
espoosta.olemme elämäni aikana muuttaneet todieela paljon,ja olen jopa käynyt 5 eri koulua muuttojemme takia,siksi on nuo kaverit vähän siellä täällä ympäri suomea..onhana kavereita,mutta niitäkin jotain 3kpl=/ yksi niistä onneksi on maailman paras kaveri=)