Tällainen ajatus pyörii päässäni melko taajaankin. Luultavasti se ei ole kovin tervettä, varsinkaan kun olen parantunut tai ainakin tällä hetkellä selvillä vesillä melko vakavasta sairaudesta. Jokaisen päivän pitäisi siis olla lahja, mutta ei ihan tunnu siltä tai ts. en ole osannut tehdä päiviäni lahjoiksi. Jos haluaa kuolla niin eiköhän se sairauskin tätä menoa iske taas kohta... Mitä tässä voi tehdä...
"Vihaan elämääni"
väsynyt
5451
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
kanssa,ja toivon,että saisin vielä jonkin aikaa elää.Toivottavasti osaat arvostaa elämääsi
Mitä sitten itse ajattelit tehdä kun "voitat" edes ekan erän? Jos sairautesi ei ole kertaluontoinen niin siinähän ravaat kontrolleissa sitten. Tuntuu vaan että mokomakin kokemus vie pohjan melkein kaikelta suunnittelulta kun kaikki voi olla jo hetkessä toisin. Mille ruveta ja miksi? Ja kannattaako mihinkään ruvetakaan, pare pysyä jonkinlaisissa palkkatöissä eikä ottaa mitään riskejä, ensi kuussa kun saatat ollakin jo sairaslomalla? Milläs niitä asuntovelkoja sitten maksellaan, lainaturvaakin saa TERVEET, voi pyhä jysäys sentään siinäpä varsinainen turva....prkl.
Joo kyllä minäkin sinun asemassasi osasin elää, ja osaisin varmaan vastakin jos taas siihen joutuisin. Tuo kommenttisi ei kylläkään minua auttanut yhtään, en tiedä auttoiko sinua itseäsi sitten?
Mutta just nyt sulla todella onkin muuta tekemistä kuin miettiä mitään tällaista. Todennäköisesti et osaa edes kuvitella. Parempia vointeja vaan ja kun selätät sairautesi niin älä sitten päädy tähän jamaan....
Eiks se oo tavallista, että esim. sydäninfarktin jälkeen tulee masennus?! Onhan se! Löysin tollasen linkin http://www.tohtori.fi/?page=8581646&id=4702536 Luulisi, että pitäisi jo rutiinisti tarjota psyykkistäkin apua vaikeasti sairaudesta kärsiville ja toipuneille. Hae ihmessä ammattiapua, vaikka terveyskeskus psykologin pakeilta.
Ja voimia sinulle!
Tarjosivat kyllä, en vaan sairauden päällä ollessa tarvinnut. Tämä tulee nyt jotenkin jälkijättöisenä. Luulen itsekin että sairaudesta johtuen saisin kyllä apua (sekään kun ei kai nykyisinä aikoina ole aina niin taattua) mutta miksi se kynnyskin on niin korkea sitten... Välillä tuntuu että olisi helpompi jatkaa näin eikä ruveta ronkkimaan asioita joiden ronkkiminen sattuu kuitenkin ja pahasti. Se on pelottavaa! Pelkään etten saa lopetettua ollenkaan jos annan oven raottua vähääkään... Taitaapi siellä sitten olla sitä tavaraa monien vuosien takaa...
Periaatteessa tiedän mitä pitäisi tehdä, noinhan neuvoisin itsekin varmasti. Miksi se itse tekeminen on niin vaikean takana...
Kiitos kuitenkin. Oikeastaan helpottaa kun saa edes vähän purettua...
Kiitos kiitoksista! Mullaki tuntu tosi korkeelta se eka kynnys. Mutta parempi hakea apua itselleen ennemmin kuin myöhemmin - tilanteesta riippuen tietty. Samahan se on somaattisissakin sairauksissa... Mielenterveyden kohdalla sitä vaan jotenkin sinnittelee ja ajattelee, että eihän sitä kehtaa, jos joku saa tietää jne. Tyhmäähän tollanen jossittelu on! Itsensä takiahan sitä apua pääasiassa haetaan eikä muiden.
Ja toi on tuttua, että sitä asiaa tuntuu olevan niin paljon. Kyllä ne asiat sitten jäsentyy ja ehtyy. Ja eihän sitä kokoajan voi olla Hangonkeksi-olotilassakaan :) Eiks me suomalaiset olla melankoliaan taipuvaisiakin?!