Milloin olit sinut itsesi kanssa?

"a)

Niin, milloin tunsit olevasi sinut lesboutesi kanssa? Vai oletko aina ollut? Oletko tuntenut jo lapsena että olet erilainen? Että sinussa on jotain vikaa? Tunsitko häpeää? "

En ole koskaan tuntenut olevani sinut lesbouteni kanssa. Sataisi lumi lesbouden päälle. Kyllä minä olen jo lapsesta asti tuntenut olevani erilainen vaikka se erilaisuus kiteytyi lesboudeksi vasta myöhemmin.

"Entä onnellisuutta, vapautta? Nuorena, aikuisena, milloin, vai et vieläkään? "

Yhdessä lesbosuhteessa olin kerran onnellinen kuukauden. Kaipaan samanlaista taas.

Minä olen kauhean kateellinen niille, jotka ovat sinut lesboutensa kanssa ja tulevat reippaasti ulos kaapista. Kävin kesällä katsomassa kuvia Lasipalatsissa.

"b) Oletko ulkona kaapista? Oliko kertominen vaikeaa ja miten sen teit? Ketkä tietävät? Oletatko että jotkut päättelevät, vaistoavat tai arvaavat? "

En ole ulkona kaapista. Minusta on levitelty juoruja vasten minun tahtoani tälläkin palstalla. Minusta heterot jotenkin vaistoavat sen. Kaverin mukaan lesbot taas vaistoavat etten minä ole sinut lesbouden kanssa. Kun sekä heterot että näkyvin osa lesboista ovat jotenkin jyrkän tuomitsevia, minä olen vetäytynyt jotenkin kuoreeni. Tämä on niin kuin heidän Nallensa, heidän Z-lehtensä, heidän Pridensä. Minulle ei ole mitään.

Toisaalta ihmiset jotka ovat avoimia lesbouden kanssa ja pistivät kuvansa lasipalatsiin niin nillä on hirveän vaikea ymmärtää minunkaltaisiani tai suvaitsemattomia.

Enpä tiedä, kaksinumeroinen luku vuosia olen näitä asioita pohdiskellut ja pitkään ollut esillä hlbt-nettikuviossa, silti en ole päässyt alkua pitemmälle. Mutta huonomminkin voisi olla.

a)
Jälkiviisaana huomaan, että jo ala-asteikäisenä pidin eräästä luokallani olleesta tytöstä niin paljon, että se taisi olla ihastumista eikä tavallista ystävyyden hakemista. Enkä erityisesti huomiota tai ystävyyttä häneltä saanutkaan. Lapsena olin lapsi. Rakkautta, seksiä, sukupuolten välisiä eroja tms. en mietiskellyt.

Tiedostin lapsena/nuorena myös olevani erilainen siinä mielessä että suurinosa tyttöjenjutuista (meikit, vaatteet, vauvat ovat söpöjä, leikitään kotia yms.) eivät minua kiinnostaneet. Autot, moottoripyörät, sotaleikit, puissa kiipeily yms. oli enemmän mieleeni. En tuntenut tosin olevani mitenkään viallinen, hieman erilainen vain.

Yläaste ikäisenä aavistelin jo suuntautuneeni lesbouteen, mutta sanoja/käsitteitä ei oikein ollut. Siihen aikaan(70-80-luku) ei tv:ssä, lehdissä tai missään homoja ollut. Asia oli täysin vaiettu joten tietoa oli vaikea saada ja identiteettiä luoda. Nykyään ovat asiat paremmin.

17 vuotiaana suutelin tytön kanssa ja sain varmuuden asiasta. Poikien suutelut ja kähminnät olivat olleet miltään tuntumattomia tai hieman vastenmielisiä kokemuksia. En siis koskaan pakottanut itseäni sen intiimimpään kanssakäymiseen miesten kanssa, vaikka en vielä täysin lesbona osannut/uskaltanut elääkään. Sänkyyn menin ensimmäisen oikean tyttöystäväni kanssa muistaakseni 21 tai 22 vuotiaana.

b)
Olen osittain kaapissa. Sukulaisille en ole kertonut. Jotkut taitavat aavistaa asian. Eihän mulla ole miehiä nurkissa pyörinyt, ei tosin paljon naisiakaan.

Lesbo ja homo tuttavia on paljon, heidän kanssaan saan olla täysin vapaasti oma itseni. Pari hyvää naispuolista heteroystävää tietävät asiasta. Heille kertominen oli aika helppoa ja ottivat asian ihan hyvin. Eräs jopa sanoi arvanneensa, että olen lesbo. Työelämässä olen aina ollut täysin kaapissa.

Iältäni olen nyt hieman yli neljänkymmenen.

Ihan hyvä kysely. Sääli, että niin monet vastanneista kärvistelevät ja kärsivät. Omat vastaukseni:

a)Tunnen oloni hyväksi ja omaksi bissenä, jo yli neljä vuotta kestäneessä suhteessa tyttöystäväni kanssa. Seurustelun alkuvaiheessa en vielä osannut aina suhtautua itseeni ja meihin parina luontevalla tavalla

Sen sijaan en ole koskaan kärsinyt ajatuksesta että olen bisse. Tytöt/naiset on kiinnostaneet lapsesta asti, teini-ikäisestä astin olen mieltänyt itseni bisseksi (ja miettinyt silloin ja taas nyt, että ehkä olen sittenkin lesbo, toisaalta nämä leimat ja karsinat ei kovasti kiinnosta, sama se on miksi kutsutaan, kunhan saa elää kuten haluaa).

Nuorena koin itseni erilaiseksi (mutta kukapa ei?), mutta ei se minua ahdistanut sen enemmän kuin nyt teini-ikä yleensä. En usko, että erilaisuuden tunne silloin (tai nytkään) liittyi tai liittyy seksuaalisuuteeni, vaan ihan muihin luonteenpiirteisiini ja kokemuksiini.

Kohta olen kolmekymppinen, ja siis muutaman vuoden on ollut hyvä ja vapautunut olo "lesbona" (tai siis naissuhteessa).


b) Juu, tulin kaapista kaikille keistä välitän silloin, kun aloin seurustella nykyisen tyttöystäväni kanssa. Sitä ennen olin jutellut aiheesta joidenkien ystävieni kanssa. Nykyään kaikki sukulaiseni, ystäväni, ja suurin osa työkavereista tietää. Kertomispolitiikkani varsinaisen "ulostulemisen" jälkeen on ollut, että en tiedota, mutta en salaile, eikä minua haittaa, jos asia tulee esiin. Vaikka en ole esim töissä kertonut kuin kavereilleni, tuskinpa muiltakaan on jäänyt huomaamatta tyttöystävän kanssa käsi kädessä kävely yms julkiset hellyydenososoitukset bileissä jne.

Summa summarum, minulle seksuaalinen suuntautuminen on yksi keskeinen ominaisuus muiden joukossa, ei siitä tarvitse vouhkata. Mutta elämä on paljon onnellisempaa muutenkin, jos on suht sinut itsensä kanssa, seksuaalisuus mukaan lukien. Minusta lesbous (tai bisseys) on ihan yhtä normaalia kuin heterouskin, miksi siis piilotella sitä? Asenneongelmaisia (siis ahdasmielisiä, toisten kyttääjiä, haukkujia, tuijottajia jne) on aina ollut ja tulee aina olemaan, mutta miksi tehdä muiden ongelmista minun ongelmani?


Oletko ulkona kaapista? Oliko kertominen vaikeaa ja miten sen teit? Ketkä tietävät? Oletatko että jotkut päättelevät, vaistoavat tai arvaavat?

En tuntenut olevani erilainen lapsena, nuorena oli poikaystäviäkin, kotona kasvatettiin erittäin tiukasti, enkä oikeen koskaan kulkenut missään. Varhaisnuoruudessa leikittiin "lääkärileikkejä" mikä on vissiin ihan normaalia, mutta jälkikäteen ajatellen aina tyttöjen kesken.

Huomasin haluavani naisia joskun 17-vuotiaana. Mutta silloin vielä ajattelin, että se on joku sivujuonne, että miehen kanssa kuitenkin eläisin. Olin pitkässä suhteessa miehen kanssa täysi-ikäisestä. Koko ajan tiesin jo sitten, että eniten nautin läheisyydestä naisen kanssa. Mutta vasta kun ensimmäisen kerran rakastuin ja seurustelin naisen kanssa viime vuonna, tuli kuvioihin kaikki se henkinen puoli. Eli huomasin haluavani elää vain naisen kanssa kaikin puolin.

Miesten kosketus oli jo jonkin aikaa tuntunut vaikealta enne sitä. Muutenkin on aina tuntunut siltä, että tehdään nyt kun kerran kuuluu...

Olen hyvin sinut itseni kanssa ja on vaikeaa ymmärtää, että joillekin ihmisille tämä on aivan kauhea juttu, tulee helposti oltua liian avoin.

Olen ulkona kaapista ystäville (vapaa-ehtoisesti) ja kavereille minusta on juoruttu. Suurin osa on ollut erittäin ok asian kanssa.Parhaimman miespuolisen ystäväni menetin. Parilla tutulla on selkeitä inhon tunteita, mutta he eivät olleet läheisiä ennekään. Miespuolisilla on ollut vaikeampaa kuin naisilla.
Perheelleni ja sukulaisille olen kaapissa yhtä siskoa ja veljeä lukuunottamatta. Tuntuu hyvin vaikealta, että kertoisin vanhemmilleni, vaikka mieli tekeekin. Tämän hetkisessä työpaikassa suurin osa tietää. Suhtautuvat sitten miten suhtautuvat, lähimmät ainakin hyvin.

a. Tiesin jo lapsena olevani jollain tapaa "kierossa". Silti oon seurustellu myös miespuolisten kanssa, ehkä siinä uskossa, että se muuttais mut *simsalabim* heteroks xD

Taidan edelleen tuntea syyllisyyttä "erilaisuudestani", koskapa en jaksa edes ajatella mahdollisuutta, että olisin läheisissä tekemisissä kenenkään ihmisen kanssa tällä hetkellä...

b. Osittain. Osa tutuista tietää, osa varmaan ainakin epäilee ja ne, jotka uskoo edelleen siihen, että maailmassa on vain ja ainoastaan mies-nainen-pareja, saa mun puolesta elää siinä uskossa. En julista lesbouttani, mutten myöskään kiellä, jos joku sattuu suoraan kysymään.

a)nuorena, kun seurustelu tuli kuvioihin, ei minulla käynyt edes mielessä seurustella naisen kanssa, asuin niin pienellä kylälä jossa ei ollut varmaan yhtään lesboa(ainakaan ulkona kaapista). miesten kanssa siis olin(muutaman naisen kans suutelin), seksistä miesten kanssa en pitänyt lainkaan, luulin sen vain olevan kokemattomuuttani ja nuoruuttani, joten kokeilin lisää, mutta silti seksistä en saanut mitään fiilksiä, vain tunne tasoista välittämistä joidenkin kanssa. luulin olevani ujo tms. en halunnut miesten näkevän mua alasti, en halunnut seksiä, lopulta en edes halunnut muhun koskettavan, jolloin jo luulin olevani masentunut..
mutta sitten tuli se nainen, jonka tapasin, rakastuin heti, elämä oli niin ihanaa ja onnellista, olin 17 vuotta

b)heti kun löysin tämän naiseni kerroin kaikille ystäville, sukulaisille, kavereille, hyvä etten lehteen laittanu ilmoitusta:D kaikki hyväksyivät heti, kaikki vaan sanoivat että tämän takia siis nuoruuteni meni päin peetä, nyt voin olla oma itseni eikä tarvitse "sekoilla" ja näinhän se on, nyt olen onnellisempi kuin koskaan:)
rakastan ja saan rakkautta enemmän kuin koskaan, ja seksikin luistaa;)

Kiva kun ootte vastanneet. :))

Ei tämä helppoa ole aina ollut eikä ole aina vieläkään, itseni olen tavallaan hyväksynyt jo kauan mutta en vain uskaltanut olla oma itseni ennen kuin kolmenkympin kynnyksellä. Niinpä on tullut seurusteltua monenkin pojan kanssa. Yritti ettei vaan erotu joukosta.

Mutta ei se tuntunut miltään, ihan oikeasti ei. Fyysisesti etenkään, luulin että mussa on vikaa kun en tunne nautintoa. Vähänpä tiesin silloin, kun ekan naiseni kanssa olin niin huh huh. Wauwauwau

Pikkulikkana jo ihastuin tyttöihin ja teininä olin kamalan rakastunut ystävättäreeni monta vuotta. Ei hän sitä tiennyt, kai....

Kaapissa on helpompi olla, en varmaan jaksaisi olla mikään silmätikku vieläkään. Mutta kuiteskin samaan aikaan olen tosi ylpeä kun olen lesbo. No hei, naiset on vaan niin ihania, eikö?

Nyt on oma kulta ja hyvä olla. Mutta on kyllä ollut monesti tosi vaikeeta etenkin nuorempana.

Kun joidenkin ihmisten mielestä kun sitä oli jotenkin epänormaali jos oli homo niin itsekin ajatteli että onneks noi ei tiedä.

Vaihteeksi mielenkiintoinen ketju! Vastaan mielellani ja toivottavasti monet muutkin viela intoutuvat vastaamaan :)
a) En osaa sanoa, milloin varsinaisesti tajusin/hyvaksyin lesbouteni. Ensisuudelmani oli 13-vuotiaana toisen tyton kanssa, mutta silloin olin liian nuori asian hyvaksymaan ja sita seurasi monien vuosien kieltaminen. Jalkeenpain ajateltuna keittiopsykologialla voi ajatella, etta huono itsetuntoni ja ajatus, etta minun pitaa olla kenen tahansa pojan kanssa, jolle kelpaan, oli varmaan osa tata itsensakieltamisprosessia. Joskus 18 ikavuoden tienoilla, ollessani ensimmaisessa pitemmassa seurustelusuhteessa miehen kanssa, aloin hiljalleen hyvaksya seksuaaliset ajatukset naisia kohtaan ja ajatella olevani bi. Vasta 22-vuotiaana, kohdattuani ensimmasen naisen johon rakastuin, tajusin hiljalleen, ettei kiinnostukseni taidakaan kohdistua miehiin ollenkaan. Mielellani en mitaan lokeroa rakenna ymparilleni, mutta lesboksi itseni miellan, koska moneen vuoteen en ole osannut ajatella miesta osana elamaani. Prosessi on ollut hidas, mutta nyt 26-vuotiaaana voin sanoa olevani minut itseni kanssa. Melko lailla vapaa ja onnellinen olen ollut nykyisen tyttoystavani kanssa koko ajan, mutta erityisesti kaapista ulos tulon jalkeen, josta lisaa seuraavassa vastauksessa...

b) Ystavien suhteen tulin kaapista lahes samantien naisen kanssa seurustelun aloitettuani, ja poikkeuksetta kaikki ovat asian hyvaksyneet ilman mitaan kyseenalaistamista. Veljet ovat myos asiasta olleet tietoisia, kuka kauemmin, kuka vahemman aikaa. Ainoan mielestani todella merkittavan askeleen otin suunnilleen puoli vuotta sitten, kun lykattyani asiaa lahes 4 vuotta kerroin suhteestani vanhemmilleni. Asiaa selkeyttaakseni mainitsen, etta vanhempani ovat yli 60-vuotiaita, koko ikansa maaseudulla pienessa kylassa asuneita ihmisia, joilta ei ehka taustansa puolesta voisi odottaa kaikkein avarakatseisinta asennetta. Ja he olivat kerta kaikkiaan ihania! Ok, voi pitaa hiukan huvittavana, etta he ikaan kuin puolustelivat asiaa _minulle_ tyyliin "eihan tallainen asia ihmista mitenkaan huononna" ja "eri asia jos olisit joku huumeidenkayttaja tai rikollinen", mutta siis pointtina on, etta he olivat todella myonteisia. Ainoat ikavat puolet, mita he asiassa nakivat, oli etta olen niin pitkaan asiaa peitellyt, ja mita aitini totesi "tuntuu vain, etta jaat jotenkin paitsi monista elaman hyvista asioista", milla han luultavasti tarkoitti perheen perustamista. Se ei todellakaan ole minulle/meille ajankohtaista, mutta sehan ei mitenkaan ole mahdotonta, tavalla tai toisella.
Kaapista ulos tulon jalkeen elama on ollut NIIN paljon helpompaa. Vielakaan vanhempien kanssa ei asiasta mitenkaan paljoa puhuta, mutta ainakin he aina kysyvat mita tyttoystavalleni kuuluu, kun olemme yhteyksissa.

Off-Topic: Ihmisten ulostulotarinoista kiinnostuneille on olemassa suhteellisen uusi kirjakin, Marja_Leena Parkkisen Ulos Kaapista. Luin sen pari vuotta sitten ja ostin nyt itselleni oman kopion, jonka aion antaa vanhemmilleni seuraavan kerran kun kayn Suomessa. Mukana on seka surullisia etta iloisia tarinoita, itkin lahes jokaista tarinaa lukiessani joko liikutuksesta tai surusta. Suosittelen kaikille, joita asia mietityttaa.

Sinut olen ollut itseni kanssa niin kauan kuin muistan eli aina. Mulla on hyvä itsetunto.

Kaapista en ole tullut ulos enkä tulekaan, ennen kuin löydän mulle sopivan tyttöystävän.

Yks kundi pörrää ympärillä tuskissaan ja ihmettelee kuuluvasti, mikä hänessä mättää. Sanoin, ettei yhtään mikään, mutten nyt vaan ole kiinnostunut.

Vapaita tyttöjä ja naisia on "pilvin pimein".

a) Tiesin olevani erilainen kun olin ylä-asteessa. Mulla oli pari poikaystävää mutten tuntenut niiden kanssa mitään. En tajunnut silloin miksi. Olin nuorena tosi poikamainen, leikin autojen veljeni kanssa ja pidin sotaleikistä. Mulla oli aika paljon poika kavereita. Tiesin ehkä kun olin noin 18 vuotias että olin lesbo. Miehien kanssa (seksi) ei sujunut. Eikä mitään poikaystäviä on ollut. Tunnet vasta nyt vapautta ja olen onnellinen. Vasta 10 vuotta myöhemmin.

b) En ole ulos kaapista mun vanhemmille ja suurin osa kavereille ja sukulaisille. Vaan muutamat kaverit tietävät! Ne joka tietävät suhtautuu tähän asian ihan hyvin. Vaikein on kertoa äidille ja parhaalle kavereille! Joudun kohta tulla ulos kaapista koska olen löytänyt tyttöystävän. Vaikea enää pitää sitä salana. Pelottavaa!

a) 24-vuotiaana kun ensimmäistä kertaa todella rakastuin naiseen. Olihan lesboudesta ollut merkkejä jo aiemminkin, mutta jotenkin olin ne vaan onnistunut torjumaan. Rakastumiseni sitten avasi silmäni, koska niin vahvaa tunnetta en ollut ketään miestä kohtaan kokenut. Se selitti monia asioita menneisyydestä. Kuukauden verran oli aika myrskyistä aikaa, jolloin tunteeni vaihtelivat laidasta laitaan: onnea, vapauden tunnetta, syyllisyyttä, ihmettelyä että miten tässä näin kävi, kun olin kuitenkin seurustellut ennen vain miesten kanssa. Aika nopeasti kuitenkin itseni hyväksyin, että olen lesbo, eikä siinä ole mitään ihmettelemistä. Minä vaan satun olemaan sellainen ja se on ihan ok.

b) Olen kertonut ystävilleni, töissä kolmelle sellaiselle työkaverille joiden kanssa olen eniten tekemisissä, veljelle ja yhdelle tädille joka on muutenkin uskottuni. Vanhemmat ja muut sukulaiset eivät tiedä, enkä toistaiseksi ole valmis kertomaan.

Näiden kaappikysymysten yhteydessä olisi hyvä muistaa, että ei kaapistatulo lopu koskaan vaan se on elinikäinen prosessi. Uusia tuttavuuksia tulee kuitenkin elämään jatkuvasti ja jokaisen kohdalla joutuu miettimään, että kertoako tuolle vai ei. Edelleen se minua jännittää, kun päätän jollekulle kertoa, joka kerta.

Välillä olen ja välillä en

A) Olen aina ollut jotenkin omituinen, mutta en tiennyt ennen kypsää aikuisikää, mikä "riivasi" tai "mikä myös riivasi". Näin jälkeen päin ajatellen juttu on ihan selvä.

B) Osittain. Puoliso (mies) ja osa ystävistä tietää. Ja jotkut arvaavat. Puolisolle olen kertonut asiasta jo vuosia sitten, ilmeisesti jo suhteemme alkuaikoina, mutta jossain vaiheessa unohdin kertoneeni (oli niin paljon muuta tärkeämpää) ja stressasin ja tunsin syyllisyyttä. Asia tuli uudelleen puheeksi jokin aika sitten ja kyllähän tuo näytti hyvin tietävän. Ja sujuuhan tämä näinkin.

a)
nyt kolmevitosena olen sinut itseni kanssa ollut jo pari vuotta, enkä haluaisi ollakaan mitään muuta nyt. tiesin jo hyvin nuorena olevani erilainen vasta kolmenkympin kieppeillä kävin keskustelut kuka olen itseni kanssa.
Pelko oli se sana jota tunsin sanasta lesbo että niitä on vain suurkaupungeissa no joo..
vapaa tunnen olevani vaikka monia kipeitä ratkaisuja jouduin tekemään ja huomaamann elämäntyylistäni, menetin paljon ja sain tilalle vähän mutta silti koin enemmän kuin jos olisin ollut sellainen normihetero.

b)
olen osittain ulkona,elän omaa elämääni mutten halua kertoa tai julistaa mitenkään.
Kertominen oli negatiivistä kaikista suunnista ja nykyisin kerron vain uusille tuttavuuksille itsestäni.
Muutama entinen tuttu kai vaistoaa mutten ole jatkanut mitenkään keskusteluja tähän suuntaan.

A) En tiedä tulenko koskaan oleman sinut lesbouteni kanssa. Koen siitä jatkuvaa häpeää ja ahdistusta edelleen ja ikää on nyt 28. Itse sisimmässäni toki hyväksyn itseni, mutta koska tiedän että suuri osa ihmisistä ei voi hyväksyä kamppailen asian kanssa itsekin.

Olen hyvässä parisuhteessa naisen kanssa, joka taas on täysin sinut itsensä kanssa, eikä aina ymmärrä miksi asia on minulle niin vaikea. Minä olen sellainen huono itsetuntoinen muutenkin, joten oma lesbouteni ei ole niitä helpoimpia asioita itselleni käsitellä. Mietin siis jatkuvasti, mitä muut minusta ajattelee, koska olen poikkeava.

Lapsena jo tunsin, etten ole niinkuin muut ja teini-iässä sitten huomasin, että tytöt kiinnostavat. Ja tunsin häpeää, todella paljon, enemmän kuin nykyään. Olen kuitenkin onnellinen nyk. suhteestani, mutta heti kun alan pohtia muiden mietteitä homoseksuaaleista ahdistun valtavasti. Koska tottahan se on, että meille löytyy niin paljon vastustajia vieläkin.

b) Kaikille lähimmille ihmisille olen ulkona kaapista ja muutamille koulukavereile, koska valehtelu heille tuntui sietämättömältä. Kertominen oli todella vaikeaa, mutta kaikki uskovaista mummoani lukuunottamatta suhtautuivat hyvin, joskin hämmentyneesti. Mummooni välit katkesivat asian vuoksi, koska hänen mielestään olen mieleltäni sairas, kun pidän naisista.

Uskoisin, että monet vaistoavat asian minusta, koska olen avoin ja helposti luettavissa oleva ihminen. Muuten ulkoisesta olemuksestani tuskin kukaan päättelee, koska olen ihan "tavallisen näköinen nainen".

Kunpa löytäisinkin jonkun helpotuksen tähän ahdistukseen. Olen välillä niin katkera siitä, miksi en voi olla hetero ja elää helpompaa elämää. Mutta omasta asenteesta kai sen on lähdettävä, kunpa vaan osaisin muuttua...

a) Lapsena tunsin itseni erilaiseksi, mutta se ei johtunut siitä että olisin tyttölapsena ollut erilainen -leikin nukeilla ja olin ns tyttömäinen- mutta "joku juttu" ei natsannut. En osaa vieläkään selittää sitä. Ihastuin tyttöihin jo nuorena, mutta en tajunnut asiaa. Hassua, se ei edes ollut vaihtoehto kun en tiennyt asiasta mitään! Vasta lukioiässä pohdin että tästä voisi olla kysymys, mutta päätinkin sulkea koko asian pois.. se oli vuosia "möykkynä sisällä" koska halusin olla "normaali". En kuinkaan ollut. Miesten kanssa "suhteet" tyssäsivät lyhyeen ja olivat puoleltani platonisia koska en tuntenut seksuaalista kiinnostusta heihin. Olin turhautunut ja eksyksissä. Ihastumiset naisiin kielsin itseltäni systemaattisesti. Vasta 27-vuotiaana uskalsin myöntää itselleni että olen lesbo. Ihastuin niin syvästi naiseen, ettei jäänyt mitään epäselvyyksiä. Aluksi aihe oli vaikea koska olin sitä salannut niin pitkään jopa itseltäni, mutta pikkuhiljaa uskalsin alkaa elää asian kanssa. Ja tunne oli äärimmäisen VAPAUTTAVA. Olin kokonainen, eikä tarvinnut inhota itseään :) Tuntui siltä että aloin elää!

b)Olen ulkona :) Ystävilleni kerroin heti, sisaruksilleni myös. Vanhemmille kertominen pelotti eniten ja siksi myös annoin asian odottaa pidempään. Kaikki kuinkin meni hyvin! Avopuolisoni on tervetullut vanhempieni luokse. Kyllä he olisivat toivoneet että saisin "normaalin, onnellisen elämän" johon kuuluisi mies ja perhe... mutta normaali ja onnellinen elämä minulla on naisenkin kanssa!!! Ja tosiaan, ei lapsetkaan ole poissuljettu asia ;)

Jotkut ihmiset arvailevat, mutta myös hetero-olettamuksia on paljon. En jaksa nykyään korjailla jos joku olettaa minut heteroksi... ei jaksa vaivautua.

a) Onko lesbouden tiedostaminen ja sen kanssa sinut oleminen sama asia? Minun mielestäni ei ole, sillä jälkimmäinen pitää sisällään itsensä hyväksymisen ja arvostamisen sellaisena kuin on. Myönsin itselleni olevani lesbo n. 16-vuotiaana. Olin tiedostanut asian jo aiemmin, mutta silloin varsinaisesti myönsin itselleni olevani lesbo. Lähes täydellisen sinut olen ollut lesbouteni kanssa ehkä jostain 25-vuotiaasta alkaen eli kuutisen vuotta; ulkomaailman erittäin positiivinen suhtautuminen lesbouteeni sai minut lopulta tajuamaan ettei asiassa mitään kamalaa tai hävettävää ollutkaan. Itselleni lesbous on aina ollut positiivinen asia, vaikka kuvittelinkin sen toisten ihmisten silmissä olevan jotain hävettävää.

b) Itselleni merkittävä askel kaapista ulos tulemisessa oli se, kun vähän yli parikymppisenä nimeni komeili kuvan kera parissakin lehdessä asian tiimoilta - kenellä tahansa oli mahdollisuus nähdä mustaa valkoisella siitä, että olen lesbo. Avoimuuteni ansiosta identiteettini voimistui niin paljon, että lopulta lesboudesta tuli minulle täysin normaali ja arkipäiväinen asia. Lähestulkoon kaikki ihmiset, joiden kanssa olen tekemisissä, tietävät lesboudestani. Perheelle ja sukulaisille on kerrottu 10 vuotta sitten. Julkisuuden ansiosta entisessä työpaikassa suurin osa tiesi. Nykyisessä työpaikassani (=koulu) suurin osa oppilaista varmaan tietää (osalle kerroin suoraan kun asia tuli puheeksi ja uskoakseni tieto on levinnyt) kuten myös työkaverit, joista osalle olen kertonut suoraan, osalle maininnut järjestökytköksistä ja loput arvannevat heteronormatiivisuutta ja sukupuolirooleja kritisoivien kommenttieni perusteella. Nykyään lesbouteni julki tuominen on minulle jo rutiinia; kun sen on sata kertaa tehnyt, sadas ensimmäinen kerta ei enää tunnu missään.

En ole vieläkään. Eihän minussa ole vikana kuin että vain naiset sytyttävät x).
En tunne häpeää.

Olen ulkona kaapista. Melkein kaikki tietävät, loput tietävät jos tulee tarve.

a) En ole koskaan ajatellut asiaa, ilmeisesti teininä unohdin lokeroimisen kokonaan kun 15-vuotiaana ensimmäisen kerran ihastuin tyttöön. En pitänyt sitä mitenkään epänormaalina, enkä koskaan pitänyt itseäni outona.

Onnellinen ja vapaa olin siis aina, koska en missään vaiheessa käynyt minkäälaista taistelua itseni kanssa. Luotin siihen, että mikä tuntuu hyvältä on oikein.

b) En ole koskaan ollut kaapissa. Korjailla saan tosin vähän väliä, koska suurin osa ihmisistä olettavat minun olevan hetero.

a) Olen lapsesta asti ollut erilainen, omalaatuinen persoonani. Se johti mm. koulukiusaamiseen yms, mutta vasta nyt alan ymmärtää, miten erilainen todella olen. Koko ikäni olen ollut poikatyttö, mutta leikkinyt sekä nukeilla, että He-Manneilla riippuen leikkikaverista. Kiipeillyt puissa, juossut metsissä, käynyt hevostalleilla. Mutta koskaan en ole oikein "sopinut sakkiin". Ja nyt vasta hiljattain muistin joskus ala-asteiässä tykänneeni yhdestä naisten dödö-mainoksesta ja tajusin miksi; kaunis nainen hikikarpalot otsalla, tiukka peppu..

Koulukiusattuna oleminen mursi itsetuntoani ja aloin hävetä erilaisuuttani, vaikken vielä tiennyt, mistä oli kyse. Lapsen maailma on julma ja erilaisuus "vaistotaan"..

Joitakin vuosia sitten ihastuin ensimmäisen kerran naiseen ja aloin miettiä asiaa, mutta vasta hyvän ystävän kaapista tulo auttoi minua löytämään itseni. Nyt, tässä persoonassani, minulla on parempi olla, kuin on vuosiin ollutkaan. Olen erilainen, mutten häpeä sitä enää.

Vuosia yritin miesten kanssa seurustella ja seksiäkin oli, mutta aina jotain puuttui. Nyt ymmärrän miksi. Mutta silti tuntuu pahalta hylätä lapsuuden haaveet valkoisesta morsiuspuvusta, miehestä, lapsista ja normiperheestä, vaikken todellisuudessa olekaan ikinä nähnyt itseäni tulevaisuudessa perheenäitinä miehen kanssa. Yhteiskunnan normikasvatus ja -aivopesu on toiminut kohdallani hyvin.

b) Aloin puhua ajatuksistani aluksi vain muutamalle ystävälle, mutta nyt olen jo kertonu kaikille. Ystäville kertominen on ollut helppoa, sillä minulle ystävät ovat YSTÄVIÄ, eivät vain tuttuja; heidän kanssaan puhutaan asioista. Ja he hyväksyvät minut sellaisena kuin olen.

Perheelle kertominen jännitti. Äiti ei meinaa ottaa asiaa todesta, vaikka minulla onkin nyt tyttöystäväkin. "Kyllä ne unohtuu, kun oikea mies löytyy.." Siskoni, jota aina pidin ahdasmielisenäkin konservatiivina, otti asian hyvin, vaikka hämmentynyt onkin.

Ulkopuolisille ihmisille, esim. työssä tapaamilleni en ole asiasta puhunut; ei sellaisista ole tapana puhua. Pienessä maalaiskunnassa en usko kaikkien ihmisten edes ymmärtävän/hyväksyvän asiaa. Mutta jos joku kysyy suoraan, kerron toki totuuden. Uskon, että osa ihmisistä vaistoaa erilaisuuteni ja varsinkin kadulla, arkivaatteissani, sen välillä näkee ulkoisesta olemuksestanikin.

Oho, tuli pidempi vuodatus, kuin oli tarkoituskaan. Jokatapauksessa; nyt olen löytänyt ihanan naisen, ymmärtänyt, mitä olen koko elämäni hakenut ja olen ONNELLINEN!

a)pitempään olin jo tyttöjä katellut mutta 17-vuotiaana olin asiasta täysin varma kun rakastuin korviani myöten erääseen naiseen. totaalinen myöntäminen itselle oli salaa melkeimpä helpotus kun ei enää tarvinnut harrastaa epämääräisiä "säätöjä" miesten kanssa. häpeää en todellakaan tunne,olen asiasta melkein ylpeä. mulla on jotain mitä ei ihan kaikilla olekaan. vaikka toisaalta en halua tuoda asiaa tuomalla julki. sellainen on vaan ärsyttävää,eihän heterotkaan mainosta heterouttaan.

b)kavereista tietää about kaikki,samoin töissä. kotona tietää sisko ja kaikki jotka aavistavat. osalle kavereista asia on ollut maailman luonnollisin asia,toiset taas vieraksuvat asiaa ja välimme ovat etääntyneet,surullista mutta niidempä on häpeä.

Etsin ehkä vieläkin itse omaa identiteettiäni, sillä vasta viime syksynä rakastuin ensimmäistä kertaa naiseen (29 vuotiaana). Olen aiemmin ollut vain miesten kanssa, pystyn kiihottumaan heistä, siis ainakin aiemmin, kerran saanut jopa ison o:n...

Pidin asiaa ensin hölmönä ihastuksena, ja yritin unohtaa asian, mutta päivittäisten tapaamisten ja juttutuokioiden seurauksena tunteeni voimistuivat kokoajan..ja se fyysinen puoli.. Ensi alkuun ajattelin että en voi kertoa kellekkään, sillä pelkäsin, että ystäväni suhtautuvat minuun erilailla tai hylkäävät minut kokonaan. Tämän naisen ansiosta uskaltauduin luottamaan tarpeeksi kertoakseni asiasta parille hyvälle ystävälle aluksi, ja minun ei tarvinnut pettyä :).

Nyt kuukausien myötä, varsinkin kun tunteisiini vastattiin (vaikka emme voi olla yhdessä millään tasolla), niin pystyn jo luontevasti heittämään "herjaa" asiasta, harjoittamaan pientä flirttiä ja en kiellä asiaa jos minulta kysytään. Tuntuu että elämä hymyilee vaikka kaipuu tätä naista kohtaan on kova..sain äskettäin ensisuudelmanikin...:) :) voih..

Luulen, että sukulaisille en asiasta kerro, ennekuin saan itselleni pysyvän suhteen, siihen voi mennä aikaa, sillä en harrasta irtosuhteita.. voi olla että osa arvaa, sillä miestä minulla ei ole ollut 3 vuoteen, ja olen muutenkin tämmöinen poikatyttö.. kukaan ei jaksa enää edes minulta kysyä, että koskas minä tuon poikaystäväni näytille..:) :)

A.

Olen aina ollut sinut lesbouteni kanssa. Ala-asteella, ehkä viidennellä, tajusin että voin rakastua myös naiseen (silloin tunsin olevani bisse). Ei minulla ollut sen kummempia käsitteitä asioille, mutta se tuntui järkevältä ja täysin luonnolliselta ajatukselta, jonka hyväksyin heti sen kummemmin asiaa vierastamatta. Minulle on aina ollut hyvin luonnollista hyväksyä ne tunteet, mitä sydämessäni tunnen.

Muistan kuinka mietin jopa sitä, millaiset naiset minua viehättävät. Ihailin naisia, ja jo ensimmäisiltä luokilta asti keräilin naisidoleitteni kuvia. Huoneeni seinät olivat täynnä esimerkiksi missien kuvia (jopa bikineissä ;) ).

En tuntenut minkäänlaista häpeää tai tarvetta salata asiaa, mutta en myöskään kertonut siitä kenellekään. Yksi ala-asteen parhaimmista kavereistani asiasta kyllä vihjaili, ilmeisesti juuri sen vuoksi että keräilin naisten kuvia. :) Asia ei ollut minulle tavallaan mitenkään ajankohtainen, sillä esimerkiksi seurustelu tuntui hyvin kaukaiselta ja vieraalta ajatukselta.

Ensimmäistä kertaa ihastuin tosissani tyttöön kahdeksannella. Lukiossa aloin ajatella olevani lesbo, vaikka väliin mahtuikin yksi ihastuminen mieheen. En ole koskaan seurustellut kuin naisten kanssa. En ole myöskään koskaan joutunut käymään asiasta mitään taistelua itseni kanssa, tai kamppailemaan minkäänlaisten negatiivisten tuntemusten kanssa.

B.

Todellista vapautta aloin tuntemaan toisessa seurustelusuhteessani, jonka myötä tulin ulos kaapista. Tuntui upealta saada näyttää tunteensa ja olla ja elää vapaasti (aikaisemmassa suhteessani naisystäväni ei suostunut tulemaan ulos kaapista). Siitä saakka olenkin elänyt rakkauttani salaamatta.

Lähelläni olevat ihmiset, ystäväni, kaverini, tuttavani, koulu-, työ- ja harrastuskaverini tietävät kaikki lesboudestani. Kertominen tuntui aluksi vaikealta, varsinkin läheisimmille ystäville. Monille, etenkin kaukana asuville, kirjoitin. Paria lukuunottamatta kaikki suhtautuivat asiaan alusta saakka todella hyvin. Jotkut ilmaisivat, että ihmettelivät miksen ollut kertonut aikaisemmin.

Liikun avoimesti naisystäväni kanssa. Monille ihmisille asia on selvinnyt pienessä kaupungissa liikkuessa: kaupassa, opiskeluiden parissa, harrastuksissa, kulttuuritapahtumissa... Seurassa esittelen naisystäväni reilusti naisystäväkseni, mikä ei lukuisten positiivisten vastaanottojen jälkeen enää pahemmin jännitä minua. Silti uuden ihmisen suhtautuminen on usein arvoitus. Kuitenkin se on minulle helpoin tapa kertoa asiasta.

Sisarukseni ovat suhtautuneet asiaan todella hyvin, ja siskoni sanookin aina tienneensä minun olevan lesbo. Vanhempani eivät sen sijaan ole ottaneet uutista niin hyvin vastaan. Sukulaisetkaan eivät tiedä lesboudestani - mikäli he kysyvät, vastaan kyllä. Sukuni on kuitenkin melko uskonnollista, minkä vuoksi olen katsonut parhaimmaksi vaieta asiasta. Mitään en ole sinänsä joutunut salaamaan, sillä asun kaukana kotipaikkakunnaltani eivätkä sukulaisetkaan koskaan utele asioistani.

Minulle valkeni asia jo n. 11-12 vuotiaana.
Ihastuin samalla luokalla olevaan tyttöön ja se oli minulle yhtä kärsimystä.Ajattelin,että olen ainoa "sellainen"tyttö maailmassa.Yritin etsiä kirjastosta tietoa lesboudesta mutta enhän sieltä mitään löytänyt enkä kehdannut kysyäkään.
Vahingossa löysin James Baldwinin romaaneita joita luin ahmimalla,muut tytöt lukivat Tiina-kirjoja.
Pitihän sitä yrittää olla kuin muut ja koetin seurustella parinkin pojan kanssa mutta eihän siitä tullut mitään.Yhtä tuskaa.
Aikaa kului ja joskus kaksikymppisenä löysin sattumalta tyttöystävän joskin suhde ei ollut tyydyttävä eikä pitkä.
Kenellekään en uskaltanut puhua yhtään mitään ja sitten menin jopa kihloihin pojan kanssa ajatellen,että kyllä se tästä suttaantuu.
No eihän se onnistunut ja jatkoin epätoivoista elämääni.
Jos joku nyt tulisi sanomaan minulle,että lesbous on tietoinen valinta,voisin vaikka tintata,kyllä se nuoruus oli yhtä helvettiä etten usko kenenkään valitsevan sitä tietoisesti.
Sitten kuin itsestään(olisikohan kohtalo hieman armahtanut ja johdattanut)löysin kaltaisiani ja pääsin kokemaan sen miten kaikki tuntui oikealta ja normaalilta seurustellessani tytön kanssa.
Mutta meni vielä vuosia ennenkuin uskalsin kertoa kenellekään ulkopuoliselle.
Sitten asia muuttui pikkuhiljaa sellaiseksi,että en sitä salaillut mutta en nyt sitä kuuluttanut joka kadun kulmassa.
Tänäpäivänä sukulaiset ja tuttavat tietävät ja varsinkin täti ja kaverit eivät pidä lesbouttani sen ihmeellisempänä kuin heterona olemista.
Mutta kivinen ja pitkä tie on ollut.
Onneksi nykyajan nuorilla tämä on jo vähän helpompaa.
Nyt takana on 20 vuotinen liitto joka päättyi n. vuosi sitten ja näin keski-ikäsenä tuntuu,että on jäänyt kuin nalli kalliolle.
Kaipa tämä on vain ikäkriisi.Tai tuntuu joskus,että koko elämäni on ollut yhtä kriisiä.
Mutta häntä pystyyn,kyllä aurinko vielä paistaa.