Olen 30v, burn-outin "uhri". Diagnosoimattoman sellaisen, koska kun uupumus iski, olin hieman yli 20v, enkä siis voinut kuvitellakaan, että kyse voisi olla burn-outista. No, nyt tiedän.
Mutta silloin en sitä tiennyt ja painoin vain töitä kaksin verroin enemmän. Seurauksena kroppa hajosi.
Olen nyt ollut työelämästä pois viitisen vuotta. Kroppa alkaisi olemaan siinä kunnossa, että töihin saattaisi päästä tämän vuoden aikana.
Ongelma on, että nuppi ei ole kunnossa vieläkään. Ja tiedän, että en ole oppinut tätä asiaa vieläkään, eli uusi burn-out odottelee kulman takana. En ole siis oppinut, ettei työn takia kannata menettää terveyttään. Kuvittelen edelleenkin olevani "superwoman".
Eli mitä minä teen?!? Miten ihmeessä saan tämän asian kallooni? Miten ylipäänsä saa nuppinsa siihen kuntoon, että ikinä enää kestää minkäänlaista painetta?
Kiitos etukäteen vastauksista! Vertaistukea kaivataan.
Mutta silloin en sitä tiennyt ja painoin vain töitä kaksin verroin enemmän. Seurauksena kroppa hajosi.
Olen nyt ollut työelämästä pois viitisen vuotta. Kroppa alkaisi olemaan siinä kunnossa, että töihin saattaisi päästä tämän vuoden aikana.
Ongelma on, että nuppi ei ole kunnossa vieläkään. Ja tiedän, että en ole oppinut tätä asiaa vieläkään, eli uusi burn-out odottelee kulman takana. En ole siis oppinut, ettei työn takia kannata menettää terveyttään. Kuvittelen edelleenkin olevani "superwoman".
Eli mitä minä teen?!? Miten ihmeessä saan tämän asian kallooni? Miten ylipäänsä saa nuppinsa siihen kuntoon, että ikinä enää kestää minkäänlaista painetta?
Kiitos etukäteen vastauksista! Vertaistukea kaivataan.
Vastaukset 22
Vanhimmat
mä olen kohta 30v, samoin rapsahti burn-out. alkoi parinkymmenen ikävuoden vaiheilla mutta vauhtia vaan, lisää töitä, lisää vastuuta lisää koulua.. "nuorena jaksaa.."
ja nyt olen maannut 5kk sairaslomilla. Mulle diagnosoitiin kyllä burnoutin myötä vakava depressio, psykosomaattiset ja somaattiset paniikkihäiriöt, ja nykyään erittäin sosiaalisesta ihmisestä tuli piiloon vetäytyvä. En uskalla tavata juuri ketään..
TOSIN lääkitys ja psykoterapia on jeesannut.
pelkään samoin että kun tästä toipuu ni olenko oppinut mitään vai vai...
ps..aina sanotaan että rutiinit on terveydeksi mutta no.. itelläni on vain kaksi rutiinia:
-illalla kello 10 unilääke ja nukkumaan (paitsi leffaillat)
-aamukahvi ainakin tunti aikaa lueskella ja muuta kivaa
Olipa ihanaa kuulla, että joku toinenkin! Tietenkään tätä ei toivoisi pahimmalle vihamiehelleenkään, mutta kun on yksin paininut asian kanssa vuositolkulla, niin ihana kuulla, etten ole ainoa :) .
Mutta siis nyt se on ongelma, koska vihdoin olen uupumuksen alkanut itselleni myöntää, mutta edelleen se on niin rankka ja kipeä aihe, etten pysty lekureille siitä kertomaan. Pelkään että murrun aivan totaalisesti, jos vain aloitankin.
En tiedä mitä tehdä. Paineet on sietämättömät. Se superwoman mussa kirkuu, että "juu töihin, heti töihin", ja se uupunut tyyppi kirkuu ihan yhtä kovaa että "ei, ei, ei, ei, ei kykene, ei pysty..."
Ton olen huomannut myös, että rutiinit on oltava. Muuten sekoaa pää. Eikä muista yhtikäs mitään. Kaikki asiat on tehtävä samalla aikataululla joka päivä, muuten ei saa mitään aikaiseksi. Maistuu välillä vähän puulta, mutta muutakaan en ole keksinyt.
Voimia sinulle Kappaskappas, jatketaan taistelua!
Varokaas nyt suorittajatyypit, ettei sitten tule kohta stressi niistä "rutiineista"...!
Ettekö voisi vain keskittyä OLEMAAN...? Siis vaikka ihan vartti päivässä näin ensi alkuun..?
vastata toisille. Miksi ylipäänsä käyt näillä sivuilla. Nämä sivut ovat keskustelua varten, eikä sen pitäisi ketään häiritä.
No oletpas sievä esimerkki suomalaisesta työhulluudesta ja työn ylikorostamisesta!
Itse olen sitten varmaan aikamoinen "latino" sinuun verrattuna, mutta enpähän kärsi burn-outista ja diggaan töistäni, vaikka niitä ei olisikaan määrällisesti hirveästi.
Eli itse EN ole mikään "urajyrä rahaleipuri"...
Niin no tuo sinun ongelmasi...ja potentiaalinen ratkaisu siihen.
RENTOUTUSOHJE:
Opettele vain "OLEMAAN" - kyllä siihenkin tottuu, usko pois...;) (kysy vaikka muutamilta työttömiltä - tämä ei ole solvausta)
Sitten jotain rauhoittavaa musaa päälle, oikaiset itsesi sohvalle, toteat, että "nyt tyhennän pääni kaikista ajatuksista"...ja sitten vain OLET...keskityt korkeintaan musiikkiin.
sanintaa: Ei tarvitse olla täydellinen, riittää, kun on tarpeeksi hyvä.
Eli sulla taitaa oma minä olla se , joka vaatii ja vaatii aina enemmän, aina parempaa, mikään ei ole riittävästi tehtyä...
Mitä pitäis tehdä?
Kas, siinä pulma...
Jotkut ne takoo päätään puuhun, aina uudelleen ja uudelleen, törmäten samaan ongelmaan, oppimatta itse säätelemään omaa panostaan.
Sun on opittava olemaan kohtuullisempi elämässä. Myös työelämässä.
Se vaatii lujaa itsetuntoa, joka sulla taitaa olla hakusessa. Siis ala kohentaa sitä ensimmäisenä!
Kohtele hyvin itseäsi, arvosta itseäsi, silloin on helpompaa asettaa rajoja joka paikassa. Opettele sanomaan EI.
Minä olen selvinnyt tuosta suorittamisen vimmasta ja kiltin tytön syndroomasta, aikaa otti ja opettelemista, mutta täytyy sanoa elämänlaadun parantuneen.
Kerron itsestäni, mutta jos tunnistat itsesi, niin käytä hyväksesi. Töissä minulle sopi kaikki, kun joku toi jotain pöydälleni, niin sanoin joo jätä siihen vaan minä teen. Yksityiselämässä olin oikea yleishyvä, otetaan nyt vaikka esimerkiksi veroilmoitukset (silloin kun niitä tehtiin), kaikki kävivät meillä teettämässä omansa ja minä keitin vielä kahvit päälle. Kaikki soittivat omat murheensa minulle, mutta kukaan ei kysynyt kuinka minä voin.
Sitten oli pakko ruveta miettimään, miksi minut uuvutetaan ja kas kummaa vika löytyi aivan omasta itsestä.
Ei sellaista enkeliä ole olemassakaan, joka ei käyttäisi toista hyväksi, jos toinen aina hymyssäsuin sanoo joo joo kyllä mä.
Yksi työkaverikin sanoi, että nyt on paljon mukavampaa kysyä apua, kun tietää että vastaat voimiesi mukaan. Kukaan lähipiirissäkään ei ole sanonut, että sinusta on tullut kummallinen, itsekäs...
Itsellä tämä varmaan johtui miellyttämisen tarpeesta, tarvetta tuntea itsensä tarpeelliseksi, pelosta menettää ystävät, jos sanoo ei.
Opettele ja opettele, se ei tapahdu viikossa, mutta kannattaa. Minusta ei tullut itsekästä, mutta jaksavana, iloisena ihmisenä minulla on nyt myös annettavaa omilla rajoituksillani.
Kiitokset mielipiteistänne.
Olen tässä tehnyt töitä tämän asian kanssa ja edistynytkin hieman. _Tällä hetkellä_ hallitsen suht'hyvin itseni. Mutta olen siis sairaslomalla edelleen. Ja pelottaa jo etukäteen, kun palaan työelämään, että itsensä hallitseminen lentää taivaan tuuliin samalla oven avauksella. Siksi kyselenkin vinkkejä, että miten saisin pidettyä asiat hallinnassa?
Itseni tuntien se on täysin mahdollista, että palaan entiseen toimintamalliin. Myönnän olevani työnarkomaani. Pidän yksinkertaisesti työn tekemisestä. Mutta pakkoko se on silti mennä siinä asiassa yli?!
Tuo minun uupuminen johtui monen asian summasta. Oli alkoholismia lähipiirissä, pahoinpitelyitä, työpaikkakiusaamista jne vuosien ajan. Mutta jostain syystä se "henkilöityy" mielessäni työn tekemiseen. Kai sen takia, koska työ oli se viimeinen pisara kropan hajoamisen myötä.
Kiitos, "vaatii uskallusta", aina auttaa, kun kuulee toisen ihmisen tarinan.
HYVÄHYVÄ "ei osaa"!! :)
TODELLA hyvä että tunnistat jo itsehallintaa!
Mulla se on vasta alkutekijöissä, mutta hyvässä vauhdissa. Jouduin muuttamaan toiselle paikkakunnalle, mökille, joksikin aikaa kun oma paikkakunta alkoi todella ahdistaa. Nyt voi anonyyminä kävellä ja kierrellä ilman että tulee paniikkikohtauksia ihmisten ilmoilla.
Minun lähipiirissä ei ole alko tai muita ongelmia mutta firma, kiltteys ja "varpaillaan olo" on kuluttanut liian loppuun.. tai pikemminkin oma suhtaumiseni niihin on kuluttanut mut.
vinkkejä:
mulle todella terapeuttista ja helpottavaa on pikkuhiljaa auttanut asioiden järjesteleminen.
Aikaisemmin vain tehtiin hommat, heitettiin paperit nippuun, kamat nurkkaan ja seuraavaan juttuun kimppuun.
Nyt näinä viimeisinä viikkoina olen alkanut laittaa papereita järjestykseen..ja kaikkea! Oman vaatekaapinkin laitan joku päivä. :)
JA mietis, että kolme päivää sitten menin varastooni, jonne työkaverit vaan toi mun tavarat 5kk sitten kun en enää pystynyt edes hakemaan niitä! ja nyt siis menin, katselin sitä sekasotkua ja vain muutaman tunnin kerrallaan olen alkanut siivoamaan jne.
Toinen mun juttu on pidättyväisyys ja puolustautuminen, eli defenssit.
Niin usein tekee mieli auttaa ja tukea ja vaikka mitä yhtä jos toista. Olla mukana joka puolella. RAKASTAN auttamista! Mutta nyt pakotan itseni olemaan puuttumatta asioihin. Olemaan välinpitämättömämpi. siis hyvällä tavalla. Se, että on aina valmis auttamaan jne kertoo usein epätasapainoisesta henkilöstä.
Itsekkyys.. tuntuu pahalta sanalta muttamutta.. se on oikein käytettynä tehokas apu.
eli asiat järjestykseen ja puolustusmekanismit käyttöön. siinä MULLE ensiapu. tällähetkellä.
Hei, sitähän mun piti vielä kirjoittaa kun sanoit että "et uskalla lääkäriin.."
Kävin 3,5 vuotta sitten lääkärissä. Olin jo vuoden sitä ennen kärsinyt unettomuudesta ja sisu ei antanut periksi mennä. kyllä jo silloin "vaistosin" että jotain on pielessä mutta uskottelin itselleni ja lopulta lääkärille että kärsin vain "lievästä unettomuudesta". "liikuntaa ja lämminta maitoa"-tyylisesti lääkäri passitti pois.
2vuotta sitten olin muun takia lääkärissä ja ohimennen sanoin että "taidan vähän olla uupunut tai jotain..en saa nukuttua" JA tyyliin SAMASSA lauseessa sanoin vain että "pitäisi vaan terveellisemmin elää, kyllä se siitä".. HULLUA, mutta en halunnut myöntää mitään. Tunnustaa olevani heikko. Vuosi sitten SAMA homma!!! Lääkäriin ja sanoin että en saa nukuttua ja ELETTYÄ ilman alkoholiryyppyä, muutama kalja kun illalla tulee kotiin ja sitten nukkumaan.Vasta sitten rauhoittuu mieli.
Lääkäri sanoi että jätä alkoholi pois ja tässä Ataraxia. (auttaa nukkumiseen) "lievä" unilääke vaikkei unilääke se olekaan.
Vasta nyt syyskuussa sanoin lääkärille, (joka sattui olemaan hyvä, asiantunteva lääkäri) että mulla on jokin vialla. (en taaskaan uskaltanut itse sanoa suoraan) Ja sitten lääkäri alkoi kyselemään ja siitä se lähti. Siinä vaiheessa vaan annoin tulla suht avoimesti. Sitten useita lääkäri käyntejä, psykoterapia on ollut jokaviikkoista, lääkityksiä. RASKAINTA on ollut uskaltaa tunnustaa itselleen olevansa "väsynyt", tuntuu että olen joku mielisairas psykopaatti kun joutuu käymään psykologilla, Hävetti myöntää lähipiirille olevansa tässä tilanteessa.. Minähän olen se "superman".. En enää. Enkä tule olemaan. NYT on lupa olla heikko. Virallisesti ja kaikkien ystävienikin edessä. Mutta me nousemme vai mitä "ei osaa"? :) !!
..ehkä sun nimim. olisi syytä vaihtaa esim..
"mä vielä osaan!"
Mukavaa päivää kaikille!!
Yksi vinkki vielä.. Jos ystäväpiirissäsi on lapsiperheitä, 3,4,5vuotiaita niin oleskele vaikkapa tunti sellaisen lapsen kanssa ulkona. Seuraa, juttele, koe miten lapsi näkee pieniä, mielenkiintoisia asioita. On muuten.. LOISTAVAA!
"välillä on hyvä kokea lapsensilmin tämä elämä"
Kiitoksia, "kappaskappas", et usko kuinka tuli parempi mieli luettuani tuon tekstisi! Suurin osa olisi voinut tulla omasta kynästäni.
Minä myös, siinä vaiheessa kun tuli se pakollinen stoppi kropan sanoessa sopimuksen irti, muutin pois, jätin alkoholistin taakseni ja kaiken muun "vanhan elämän". Kyllä oli helpotus. Vielä kun tuon nupin sisällön saisi jotenkin järjestykseen, niin a'vot :) .
Itsekkyyttä olen myöskin opetellut. Aluksi se oli todella vaikeaa. Mutta on ollut PAKKO opetella kuuntelemaan omaa kroppaa ja laittaa itsensä tärkeysjärjestyksen huipulle. Nyt kun on nämä omat rutiinit ja aika ennalta arvattava elämä (mikä on ihanaa), niin homma toimii. Repsahduksia sattuu silti silloin tällöin, mutta saan itseni ruotuun kuitenkin. Pelottaakin se työelämään paluu. Tänä päivänä kun on vielä tahti niin kova, että pelkään kadottavani tuon punaisen langan, jonka kovalla työllä olen löytänyt.
Kuvailit kyllä tuon lääkärssä käymisen tän uupumisen osalta loistavasti. Juuri samat on ajatukset. Heikko, hullu, luuseri...
Mutta nyt jokin pienenpieni asia on muuttunut. EHKÄ olisin valmis puhumaan asiasta lääkärille. Sit vain toivon, että se "oikea" lääkäri osuu kohdalle. Toi jotenkin kolahti, kun sanoit, että "nyt on lupa olla heikko, virallisesti". Vaikka se kynnys pitää asia itsellä tai myöntää asia julkisesti on korkea ja vaativa, niin todella toivon, että pystyisin sen tekemään. Se olisi varmasti helpottavaa.
Ymmärrän pointtisi tuosta lasten seuraamisesta ja otan vinkistä vaarin :) .
Onhan sullakin selvää edistystä, kun työasioita pystyt jo miettimään ja käsittelemään. Hiljaa hyvä tulee :) . Ja kyllä me nousemme vielä, ainakaan tästä ei ole tie kuin ylöspäin :) .
Ehkä meidän pitäisi perustaa ryhmä: "Nimettömät Supermanit": miten päästä eroon superman-riippuvuudesta ;) .
Mulla on ihan samoja oireita, tosin kyllä muitakin ongelmia elämässä, mutta perusvireenä on se, etten koskaan tunnu riittävän. En ystäville, puolitutuille, työkavereille, työhöni, kumppanille (tai siis mulla ei ole kumppania, mutta en pystyisikään tällä hetkellä parisuhteeseen riittämättömyyden tunteeni ym. seikkojen takia).
Olen saanut ammattiapua, mutta mulla on ihan "normaalit" päivärutiinit, ts. en ole esmeks saikulla. Kovin olen miettinyt, mistä tämä on lähtöisin ja kyllä suurin osatekijä lienee lapsuudenkodin arvomaailma. En riittänyt tällaisenaan edes alta kouluikäisenä pikku-tyttönä vanhemmilleni. Myös nuoruuden alkutaipaleen ikävästi kariutuneet miessuhteet ovat heikentäneet luottamustani itseeni ja kelpoisuuteeni.
Olen opetellut relaamaan ja vietän päivittäin TUNTEJA luppoaikaa. Toisaalta lasken kodin pikkupuuhastelut myös vapaa-aikaan. Toisinaan (aika useinkin) vaan en pysty olemaan ajattelematta, miten paljon parempaan toiset pystyvät (erityisesti ihmissuhteiden osalta) ja häpeän olla tällainen ihmisraunio-näin nuorena.
Koen, että olen älyttömyyksiin menevällä työnteolla yrittänyt nimenomaan kompensoida sosiaalisen elämän ongelmia.
Toivon, että vuosien varrella osaan lopettaa ylisuorittamisen ja ymmärrän, ettei minun aina tarvitse olla se ihastuttava kiltti ja täydellinen tyttö.
kiltti ja miellyttää toisia, kokeilepa nyt, miten mukavalta tuntuu olla välillä tuhma tyttö.
Sellainen, joka tekee sitä, mikä itseä miellyttää ja milloin miellyttää!
Kotiaskareet saa jäädä välillä tekemättä, tee silloin, kun huvittaa. Tee kaikkea itseäsi kiinnostavaa, leffoja, teattereita, videoita ym.
Se, ettet tunnu riittävän muille, on oman mielikuvituksesi tuotetta. Ota elämässä oma paikkasi, jämäköidy. Lopeta muitten mielistely. Ja kyräily. Kyyläät siis muiden ihmissuhdeasioita - huono juttu. Et tiedä muiden ihmisten asioista riitävästi kadehtiaksesi heitä, et tiedä, millaisien omien ongelmiensa kanssa HE kenties kamppailevat.
Siis: ryhtiä, nuori nainen.Opettele arvostamaan itseäsi ja osoita muille, miten sinua tulee kohdella.
RYHTIÄHÄN mä ennenkaikkea kaipaan :)
Kotiaskareista pidän ja kehtaan vielä myöntää sen. Niiden tekeminen on mulle rentouttavaa puuhastelua ja yhden ihmisen taloudessa kotitöitä ei koskaan kerry "rasittavaa" määrää.
Hienostit sivuutit lapsuuteni kokemukset. Tuo kyyläminen on kanssa tosi kivasti sanottu.
Kaikilla on varmasti ongelmia, harva minustakaan uskoisi, että ammattiauttajalla käyn.
Voimia sinulle! :)
Moi "yritän osata" !
Mun mielestä ensimmäinen askel tästä ylisuorittamisen pakkomielteestä pääsemisestä on juuri se, että asian myöntää itselleen. Ja sen sinä olet tehnyt :) . Ja olet hakeutunut myös ammattilaisen pakeille, joten suunta on ihan oikea. (Kerrothan, jos sieltä saa/on saanut jotain sellaista vinkkiä, mistä voisi olla meille muillekin apua?)
Mietin myös juuri tämän keskustelun "innoittamana", että mistä tämä on lähtöisin. Nuoruuden kesätöissä ja ensimmäisissä töissä kun en ollut tällainen ollenkaan.
Mutta sitten tuli eräs ahaa-reaktio. Olin n. 18v eräässä työpaikassa osa-aikaisena. Tässä paikassa piti kokoajan tehdä jotain. Pomo kirjaimellisesti oli parin metrin säteellä kokoajan ja jos vähänkään seisahtui, niin heti tuli jo käskyä haukkujen kera, että mitä tehdä seuraavaksi. Olin yli vuoden tässä paikassa töissä, eli työtapa todellakin iskostui mieleeni. Ja koska olin noin nuori, niin olin hyvin altis vaikutteille, eli ei siis tullut mieleenkään sanoa pomolle, että "ei, kun nyt seisahdan hetken, odota hetki". Eli minun kohdallani lumipallo lähti vyörymään tuosta työpaikasta.
No, oivallus oli sikäli hyödyllinen, koska nyt tiedän, että työnteko-tyylini on OPITTU juttu, eikä "geeneissä". Eli siis voin myös oppia siitä pois - YES!!!
"Yritän osata", älä vertaa itseäsi muihin. Keskity itseesi ja siihen miten saisit itsellesi hyvän olon. Lopeta ne vertailu-ajatukset ihan tietoisesti, eli jos alkaa ajatukset kiertää muissa, niin vaikka ihan ääneen sanot itsellesi, että "nyt saa loppua tämä aihe, ettäs tiedät" ;) . Sitten teet jotain, missä on pakko ajatella muuta, jotain mikä vaatii koko keskittymisen. Tarpeeksi monta kertaa toistat tämän, niin eiköhän ala menemään selkäytimeen. Tsemppiä!
HYVÄ oivallus!! Toi opittu-juttu.
Olen saman tyyppistä kokenut ja "iskostunut" mieleen jo aikoinaan että "kun teet kokoajan ja olet aina kiltti tottelevainen niin kaikki menee hyvin".
ja sulle "yritän osata", voin sanoa erään tutkielman perusteella, jota en muista, harmi, käsittelee aihetta "ryhdistäytyminen- pysyvä muutos elämään?" tms. että harvoin auttaa. sisäinen muutos asioihin ja elämään tapahtuu palapalalta ja elämän tulisi olla nautinnollista aikaa kerätä "työkaluja" sekä taitoa käyttää niitä viisaasti. Ei haittaa jos meillä ei kaikkea taitoa/työkaluja ole!
Ajatelkaa kokenutta ammattimiestä. Hänellä vuosien aikaan on kertynyt monenlaisia tarvikkeita pakkiin mutta vielä kokeneempi ei raahaa kaikkia tarvikkeita mukanaan ja rasita sillä tavalla itseään, vaan on oppinut käyttämään muutamia laadukkaita työkaluja menestyksellisesti ja pärjää niillä.
Ymmärsitteköhän vaikean kuvaukseni....... ja sen tarkoituksen... :)
Mukavaa päivää! :)
"Koen, että olen älyttömyyksiin menevällä työnteolla yrittänyt nimenomaan kompensoida sosiaalisen elämän ongelmia."
Todellakin, parisuhdeongelmia, muita tunne-asioita jne voi paeta työhön ja työstressiin. Sitten kun duuni ottaa tarpeeksi päähän ei kerkiä huomioimaan mitään muita "ongelmia".
Olen aivan samanlainen ylisuoriutuja ja nyt olen itse hakeutunut terapiaan, jotta ymmärtäisin itseäni paremmin. Ensinnäkin on hyväksyttävä itsensä sellaisena kuin on ja opittava sanomaan ei. Me emme ole superwomaneita tai manejä. Jokaisella meillä on omat rajansa. Niitä on hyvä koetella, jotta ne tietää. Kuulostele itseäsi niin teen minäkin. Meillä ei ole kuin tämä yksi pää ja ruumis. Panosta siihen! Lue myös uupumus-tarinani samalla nimimerkillä ja otsikolla uupumus!
Tätä lukiessa tuli sellanen olo että apua olenko minä joskus tuossa tilanteessa.
Elikkä olen parikymppinen nuori nainen, opiskelen, minulla on pieni lapsi ja vapaa-aijalla koko ajan jotain menoa.
Nyt sitten iski totaalinen väsymys, on käynyt pari kertaa viime vuoden puolellakin näin.
Puhuin vanhempieni kanssa eilen siitä kun on koko ajan kiirettä jne. Ja toissa päivänä sitten koko päivä huimausta ja huonoa oloa. Isälläni stressi esiintyy näin ja hän anoi jospa minullakin on stressiä.
Noh itse tietenkin olen sitä mieltä että olen nuori ja jaksan kyllä, mutta vähän alkoi arveluttamaan jaksanko sittenkään, sen takia tulin lukemaan tätä palstaa.
Tämän lukeminen kyllä herättää miettimään...
On hyvä että tuossa vaiheessa jo opettelee kuuntelemaan kroppaansa. Ja kannattaa tosiaan myös uskoa merkkejä. Eli jos nyt huimaa ja on huonoa oloa, niin hiljentää vauhtia hetkeksi niin johan helpottaa. Eikä tilanne ehkä koskaan pääse sitten tällaiseksi mikä minulla on.
Minulla kroppa varoitti ainakin neljän vuoden ajan, ja mitä tein? Lisäsin vain vauhtia: "Mä olen nuori ja kuolematon, kyllä mä jaksan!"... And the rest is history.
Lisäksi asiaan vaikuttaa myös se, että jos asiat on tasapainossa, niin eihän stressi silloin niin kovin pahasta ole. Eli jos saat elämältä yhtäpaljon (tai vaikka enemmän =) ), kuin sille annat, niin tuskin tulee kovin tuskaiset oltavat. Akut kun latautuu kokoajan.
No, minulle kävi niin, että tuosta neljästä vuodesta suurin osa oli pelkkää antamista. Syitä kerroinkin tuolla aiemmassa viestissä. Sitten kierre olikin jo niin paha, että kaikki energia meni siihen, että jaksoi ylipäänsä hengittää.
Olen siis oikea oppikirja-esimerkki: Älä tee näin.
Sinun linjasi kuulostaa kyllä ihan hyvältä: Olet huomioinut olotilasi ja _puhunut_ asiasta. Eli uskon kyllä, että pärjäät jatkossakin hyvin :) .
Puhumisesta vielä "älä tee näin"-esimerkki: Minähän en siis puhunut. Pidin oikein hienoa kulissia pystyssä vaikka henki menisi - ja niin se melkein menikin. Ei mulle jotenkin tullut mieleenkään puhuminen. Kai siinä oli jotain sellaistakin kuin että itseppä olen tähän tilanteeseen itseni saattanut, että syyttää voin vain itseäni.
moi,kamalaa ja helpottavaa lukea että on muitakin uupujia.itse olen taistellut uupumuksen kanssa kolmisen vuotta,välillä paremmin ja välillä huonommin.viimeisin oli kun olin jo jonkun aikaa "repeillyt" eli sain melkoisia itku kohtauksia,olin äärimmäisen masentunut,tähän päälle tuli kylläkin yksi tärkeän ihmissuhteen menetys,mutta jokatapauksessa syvä uupumus oli pohjalla.ihmissuhteen menetyksen myötä hankkiuduin opiskeluiden lisäksi töihin,keikkaluonteista,sekä harrastin liikuntaa sekä olin muutamassa bändissä.sitten kerran tuli stoppi,viimeisin uupumus kohtaus.päätin siinä että prkl nyt riitti,jos tuntui että maksan menneisyydestäni niin nyt on sitten maksettu,olen nuori(28v) ja olen menettäny elämästä(huomasin yksi päivä että aika on mennyt johonkin ,ja en tiedä mihin,en edes muistanut ajasta juuri mitään,se säikäytti) viimeisimpänä 3kk niin että olen joko maannut sängyssä ,koska en voinut tehdä muuta,surrut ,ollut stressaantunut, vihainen tai häpeissäni itsestäni ja masennuksestani.joten suosittelisinkin miettimään näitä asioita joita tein itsekkin:laita paperille mitä teet nyt,ja mistä alat karsia(muuta vaihtoehtoa ei ole),mikä on se tärkeä lanka tän hetkisessä elämässä,(mulla esim.koulu,mietin että se söisi jos sen lopettaisin nyt),sitten se tasapaino ,jokin harrastus?,laitoin ylös myös Kaikki mistä tunnen syyllisyyttä elämässä ja mitä mietityttää(tuntui loputtomalta listalta,ennen ku aloin kirjottaa)mutta kun kirjoitin niin tuli melkoinen ahaa elämys,koska huomasin että ei hitto näitäkö olen miettiny näin kauan,mietin myös joka asian niin että oliko mun osuus todellakinn niin kauhea kuin olin ajatellu,ja huomasin että nämä muutkin ihmiset olisivat voineet toimia toisin.
näillä tarkoitan nyt sitä,että miettii tämän hetken sekä taustat asioille,mitä voin nyt tehdä ja mistä tämä johtuu.muistakaa että elätte itsellenne,ette vanhemmillenne,työnantajalle,opettajalle,kumppanille.tervettä
itsetuntoa kehiin.olkaa rohkeita!tsemppiä!:)
Jep, tää on oikeasti käsittämätöntä, että ihminen voi olla tässä kunnossa JO tämän ikäisenä! Siis miten tässä on päässyt käymään näin, käy mielessä tämän tästä. Tiedän, että varoitusmerkit olivat ilmassa tuosta mainitsemastani työpaikasta lähtien ties mihin, miksi miksi en uskonut?!? Huoh.
No, sen osalta ei ole muuta tehtävissä, kuin olla varoittavana esimerkkinä.
Ja tietysti yrittää olla tekemättä samaa virhettä uudestaan. Teoriassahan se on niin hemmetin helppoa... Mutta miten se tapahtuu käytännössä?
"Seurakoira", tuo kertomasi on ollut elinehto. On ollut pakko karsia kaikki tekemiset minimiin ja jättää jäljelle vain ne mitkä oikeasti antaa voimia jatkaa. Myös tasapaino on löytynyt harrastuksen kautta. Ongelma onkin, että kun pakkaan lisätään niinkin suuria voimavaroja vaativa homma kuin työnteko, että mitä sitten tapahtuu. Miten saan kaiken pysymään kasassa? Kun näin sairaslomalla ollessakin homma on vain juuri ja juuri hallinnassa.
Tuo syyllisyyden tunne-lista oli aivan uusi ajatus. Ja tosi hyvä pointti. Se tunne kun on aika voimia vievä ja niin kuin totesit, varmasti suuri osa näistä tunteista on turhia. Tartteekin laittaa tämä asia mietintämyssyyn :) .
Nyt tuntuu, että se kuuluisa punainen lanka hämärtyy kovaa vauhtia. Ihan kuin tarpoisi paksussa sumussa, eikä mitään tietoa mihin päin sitä pitäisi lähteä. Eikä oikeastaan jaksa välittää. Sitten sitä seisoo vaan paikallaan ja kelaa samaa ajatusta edestakas.
Mä olen niin väsynyt tähän jokapäiväiseen taisteluun itseni kanssa, että ihan oksettaa. Kun ei kokoajan jaksaisi yrittää pysyä kasassa.
Toivottavasti tää olo menee ohi vaikkapa tämän purkauksen myötä. Mä olen niin kurkkua myöten täynnä tätä fiilistä.