olisi hyvä miesystävä, omistus-/vuokrakaksio pääkaupunkiseudulta ja kummallakin vakituinen työ. Se olisi minun unelmani!
Hyvä miesystävä = tuikitavallisen näköinen tyyppi, jossa olisi vivahdus sellaista mistä minä henkilökohtaisesti pidän (vaikkapa tietynlaiset silmät tai pitkät, hoikat jalat). Perusluonteemme sopisivat hyvin yhteen, sen lisäksi että voisimme puhua kaikesta maan ja taivaan väliltä. Meillä synkkaisi ja olisimme ilmiselvästi pari ( tarkoitan että kyseessä ei olisi kuka tahansa, jonka kanssa seurustella, vaan että meidät olisi ilmiselvästi tarkoitettu yhteen :) (en tarkoita kuitenkaan millään taikauskoisella tavalla tuota 'tarkoitettu yhteen' -kohtaa, vaan että tottakai on olemassa myös useampia samantasoisia kumppaneita minulle) )
Se olisi unelmani. Minun ei tarvitsisi matkustella minnekään ulkomaille, omistaa laajaa tuttavapiiriä, tai elämässäni olla mitään yleellistä. Kunhan vain olisin nuo asiat, olisin äärimmäisen onnellinen. Eli parisuhde, joka toimisi, yhteinen asunto ja vakituinen työ.
Tuo on unelma, JOKA EI TOTEUDU. En kuitenkaan viitsi ruikuttaa aivan tosissani, koska monella muulla on asiat paljon huonommin.
En kuitenkaan väitä, ettenkö saisi kumppania ollenkaan :D. Jokainenhan saa. Mutta jos saisin juuri sopivanluonteisen ja ok-näköisen kumppanin, voisi olla että jotain kuitenkin puuttuisi. Hänellä olisi jo lapsi, esimerkiksi. Tai sellainen työ, että matkustelisi paljon, eikä näkisi kovin usein minua.
Voi siis niinkin käydä, että löydän juuri "sen oikean" (joita on maailmassa minulle satoja ellei tuhansia), mutta tuota mainitsemaani tilannetta ei ikinä tapahdu. Sen tiedän.
Mistä tämä tuli mieleen? Siitä, kun luin tuon Tarvittaisiinko kouluihin vartijoita -artikkelin. Tuli taas (realistinen) tunne siitä, että maailma menee koko ajan vain vaarallisemmaksi ja vaarallisemmaksi. Voi sitä autuutta, jos olisi edes yksi ihminen jonka puoleen kääntyä, kun ahdistaisi jokin asia tai kun kaipaisi läheisyyttä. Mutta ei ole :(. On minulla onneksi kuitenkin kaksi kaveria ja elossa äiti, joten heille voisin soittaa, jos jokin HÄTÄ tulisi. Mutta muuten... läheisyyttä en saa mistään. Ainoat tilanteet, joissa saan läheisyyttä, ovat ne kun halaan baarissa humalassa väkisin miehiä.
Minua voisi kuvailla nykyisin koiraksi, jolla on häntä koipien välissä. Miltei kaikki "edistys" yhteiskunnassa pelottaa. Teknologia kehittyy, rikkaiden etuja ajetaan entistä enemmän... Kohta kukaan ei voi enää työskennellä esim. siivoojaana, kun siihenkin laitetaan kone hoitamaan työn. Huh huh! Pelottaa, etten saisi tulevaisuudessa minkäänlaista töitä enkä kumppania. Ehkei niin välttämättä käy, mutta silti joskus käy kyseinen ajatus mielessä. Ja muutenkin, jos minulle jotain ikävää tapahtuisi (raiskattaisiin/pahoinpideltäisiin), ei olisi ketään ihmistä jolle kertoa. Äitini ja kaksi kaveriani kuuntelisivat tasan viisi minuuttia ja se olisi siinä. Voisivat esittää, että olisivat kiinnostuneita kauemmin, mutta todellisuudessa he eivät vain välittäisi.
Yritän laihduttaa ja ostaa hyvälaatuisia meikkejä, jotta ulkonäköni toisi minulle edes jonkinmoista iloa ja arvontunnetta. Mutta sekin vähän huojuu, kun kauniinnäköisiä naisia on nykyisin niin rutkasti.
Ei ole ketään, jonka kanssa vaihtaa ajatuksia. Kahden kaverini kanssa puhun about sukkien väristä ja siitä, mitä ovat tehneet viikonloppuna. Se kyllästyttää. Kaiken lisäksi että he ovat tylsiä (varmaan minäkin olen heille :D), he myös levittävät huonoa oloaan. Toisella on masennus ja hän arvostelee toista ihmistä aika rankasti välillä (ei toisinaan osaa arvostaa itseään eikä ketään muutakaan, kun on masennus). Tämä toinen taas ei ole tietääkseni masennuksessa, vaan hän on muuten vain ilkeämielinen. Keskittyy aina välillä (oikeastaan aika useinkin) seurassani siihen, mitä huonoa minussa on ja mitä minulta puuttuu. En ymmärrä tuota ajattelutapaa... Ihminen, jossa on jonkun henkilön mielestä "liikaa" huonoa, sellaisen kanssa ei yleensä olla tekemisissä. Olen ihmetellyt suuresti sitä, miksi hän on kanssani yhä tekemisissä, kun keskittyy vain huonoihin puoliini. Jos jokainen keskittyisi toisessa vain tämän puutteisiin, kukaan ei enää puhuisi toiselle. Mielestäni tämä minun kyseinen kaverini on harvinaisen epäsosiaalinen ja lapsellinen. Siispä en voi kutsua häntä ystäväkseni. Enkä tuota toistakaan. Ja minun äitini.... Hän ei välitä mistään mitään.
Minulla ei ole ketään ihmistä, johon luottaa varsinaisesti. Tiedän että olen ihmisenä tasan yhtä hyvä kuin muut, mutta silti tarvitsisin jonkun, johon nojautua. Vaikka olenkin mainostanut herkkyyttäni tällä palstalla, niin en kuitenkaan tarkoita että minun tarvitsisi lapsimaisesti nojautua johonkuhun. Haluaisin saada parisuhteen. Onnellisen, hyvän parisuhteen, vuokra-/omistuskaksion, vakituisen työn. Olisi ihanaa viettää jokainen perjantai-ilta turvallisessa, lämpimässä, pullantuoksuisessa keittiössä avomiehen kanssa ja jutella niitä näitä. :)
Hävettää toisaalta kirjoittaa tällaisia, mutta tuskinpa kukaan tietää henkilöllisyyttäni :D. Hyvä niin.
Hyvä miesystävä = tuikitavallisen näköinen tyyppi, jossa olisi vivahdus sellaista mistä minä henkilökohtaisesti pidän (vaikkapa tietynlaiset silmät tai pitkät, hoikat jalat). Perusluonteemme sopisivat hyvin yhteen, sen lisäksi että voisimme puhua kaikesta maan ja taivaan väliltä. Meillä synkkaisi ja olisimme ilmiselvästi pari ( tarkoitan että kyseessä ei olisi kuka tahansa, jonka kanssa seurustella, vaan että meidät olisi ilmiselvästi tarkoitettu yhteen :) (en tarkoita kuitenkaan millään taikauskoisella tavalla tuota 'tarkoitettu yhteen' -kohtaa, vaan että tottakai on olemassa myös useampia samantasoisia kumppaneita minulle) )
Se olisi unelmani. Minun ei tarvitsisi matkustella minnekään ulkomaille, omistaa laajaa tuttavapiiriä, tai elämässäni olla mitään yleellistä. Kunhan vain olisin nuo asiat, olisin äärimmäisen onnellinen. Eli parisuhde, joka toimisi, yhteinen asunto ja vakituinen työ.
Tuo on unelma, JOKA EI TOTEUDU. En kuitenkaan viitsi ruikuttaa aivan tosissani, koska monella muulla on asiat paljon huonommin.
En kuitenkaan väitä, ettenkö saisi kumppania ollenkaan :D. Jokainenhan saa. Mutta jos saisin juuri sopivanluonteisen ja ok-näköisen kumppanin, voisi olla että jotain kuitenkin puuttuisi. Hänellä olisi jo lapsi, esimerkiksi. Tai sellainen työ, että matkustelisi paljon, eikä näkisi kovin usein minua.
Voi siis niinkin käydä, että löydän juuri "sen oikean" (joita on maailmassa minulle satoja ellei tuhansia), mutta tuota mainitsemaani tilannetta ei ikinä tapahdu. Sen tiedän.
Mistä tämä tuli mieleen? Siitä, kun luin tuon Tarvittaisiinko kouluihin vartijoita -artikkelin. Tuli taas (realistinen) tunne siitä, että maailma menee koko ajan vain vaarallisemmaksi ja vaarallisemmaksi. Voi sitä autuutta, jos olisi edes yksi ihminen jonka puoleen kääntyä, kun ahdistaisi jokin asia tai kun kaipaisi läheisyyttä. Mutta ei ole :(. On minulla onneksi kuitenkin kaksi kaveria ja elossa äiti, joten heille voisin soittaa, jos jokin HÄTÄ tulisi. Mutta muuten... läheisyyttä en saa mistään. Ainoat tilanteet, joissa saan läheisyyttä, ovat ne kun halaan baarissa humalassa väkisin miehiä.
Minua voisi kuvailla nykyisin koiraksi, jolla on häntä koipien välissä. Miltei kaikki "edistys" yhteiskunnassa pelottaa. Teknologia kehittyy, rikkaiden etuja ajetaan entistä enemmän... Kohta kukaan ei voi enää työskennellä esim. siivoojaana, kun siihenkin laitetaan kone hoitamaan työn. Huh huh! Pelottaa, etten saisi tulevaisuudessa minkäänlaista töitä enkä kumppania. Ehkei niin välttämättä käy, mutta silti joskus käy kyseinen ajatus mielessä. Ja muutenkin, jos minulle jotain ikävää tapahtuisi (raiskattaisiin/pahoinpideltäisiin), ei olisi ketään ihmistä jolle kertoa. Äitini ja kaksi kaveriani kuuntelisivat tasan viisi minuuttia ja se olisi siinä. Voisivat esittää, että olisivat kiinnostuneita kauemmin, mutta todellisuudessa he eivät vain välittäisi.
Yritän laihduttaa ja ostaa hyvälaatuisia meikkejä, jotta ulkonäköni toisi minulle edes jonkinmoista iloa ja arvontunnetta. Mutta sekin vähän huojuu, kun kauniinnäköisiä naisia on nykyisin niin rutkasti.
Ei ole ketään, jonka kanssa vaihtaa ajatuksia. Kahden kaverini kanssa puhun about sukkien väristä ja siitä, mitä ovat tehneet viikonloppuna. Se kyllästyttää. Kaiken lisäksi että he ovat tylsiä (varmaan minäkin olen heille :D), he myös levittävät huonoa oloaan. Toisella on masennus ja hän arvostelee toista ihmistä aika rankasti välillä (ei toisinaan osaa arvostaa itseään eikä ketään muutakaan, kun on masennus). Tämä toinen taas ei ole tietääkseni masennuksessa, vaan hän on muuten vain ilkeämielinen. Keskittyy aina välillä (oikeastaan aika useinkin) seurassani siihen, mitä huonoa minussa on ja mitä minulta puuttuu. En ymmärrä tuota ajattelutapaa... Ihminen, jossa on jonkun henkilön mielestä "liikaa" huonoa, sellaisen kanssa ei yleensä olla tekemisissä. Olen ihmetellyt suuresti sitä, miksi hän on kanssani yhä tekemisissä, kun keskittyy vain huonoihin puoliini. Jos jokainen keskittyisi toisessa vain tämän puutteisiin, kukaan ei enää puhuisi toiselle. Mielestäni tämä minun kyseinen kaverini on harvinaisen epäsosiaalinen ja lapsellinen. Siispä en voi kutsua häntä ystäväkseni. Enkä tuota toistakaan. Ja minun äitini.... Hän ei välitä mistään mitään.
Minulla ei ole ketään ihmistä, johon luottaa varsinaisesti. Tiedän että olen ihmisenä tasan yhtä hyvä kuin muut, mutta silti tarvitsisin jonkun, johon nojautua. Vaikka olenkin mainostanut herkkyyttäni tällä palstalla, niin en kuitenkaan tarkoita että minun tarvitsisi lapsimaisesti nojautua johonkuhun. Haluaisin saada parisuhteen. Onnellisen, hyvän parisuhteen, vuokra-/omistuskaksion, vakituisen työn. Olisi ihanaa viettää jokainen perjantai-ilta turvallisessa, lämpimässä, pullantuoksuisessa keittiössä avomiehen kanssa ja jutella niitä näitä. :)
Hävettää toisaalta kirjoittaa tällaisia, mutta tuskinpa kukaan tietää henkilöllisyyttäni :D. Hyvä niin.
Vastaukset 11
Vanhimmat
täällä olis yksi ehdokas helsingistä kaksiossa asuva...mutta pulla ei tuoksu;) Niin ja ihan varmuuden vuoksi kerron että ei olisi ainakaan mitään mahdollisuuksia niin olen työtön:)ironiaa
En tiedä ulkonäköäsi enkä luonnettasi, mutta ilahduin siitä kun vastasit viestiini. :)
Ymmärsinkö oikein, että olet työtön?
Niin minäkin. Etsin kuumeisesti töitä, kun ei opiskelu oikein maita... En haluaisi tällä hetkellä opiskella, vaan olla töissä.
töitä mäkin haluisin ensisijaisesti tehdä...jos se vaikka vähän auttais pääsemään jaloilleen.
ulkonäöstäni voi kukin makunsa mukaan itse päätellä:) mutta luonteeltani olen (silloin kun ei ahdista tai masenna) iloinen, huumorintajuinen, joskus leikkisäkin mutta osaan ottaa asiat vakavastikin:)ei oikein muuta tuu nyt tähän hätään mieleen, paitsi että musiikki on lähellä sydäntäni...olen soittanut kitaraa noin 5v
sanoa siis kirjoittaa (hehheh) että tunnistin itseni aika hyvin tosta sun kirjoituslitaniasta... mutta mutta miten niin unelma joka ei toteudu?? eihän sitä voi tietää
että vaik JUST MEISTÄ tulisi elinikäinen onnellinen pariskunta:)? täytyy yrittää YRITTÄÄ..
haluisitko antaa vaikka sp-osoitteen ja jne...
jätkä vetää oikein parastaan.täytyy yrittää.hehe
mikä se on nainen tulee tänne itkemään niin siinä on heti ainakin viisi miestä tyrkyttämässä.
vaikka sheilalla oli aika vaatimattomat kriteerit,niin ei hän varmasti halua mitään luuseria netisä.sellaisia ne naiset on.
Moi Sheila!
Nuo sinun toiveesi eivät ole mitään sellaisia, mitkä eivät voisi toteutua. Jollain tavalla tunnistin itseni kirjoituksestasi ja siksi haluankin sinulle vastata. En vastaa siksi, että sanoisin olevani esimerkki, että vastaavassa tilanteessa olleena löysin hyvän miehen, asun mukavassa kodissa ja käyn töissä. En ole vielä tähän päivään saakka löytänyt miestä ja töitä olen ehtinyt tehdä vasta ikäni ja opiskeluiden vuoksi sen verran vähän, että en asu omassa omistusasunnossakaan. Silti uskon, että minäkin asun omassa asunnossa mieheni kanssa joskus ja käyn töissä. Siis teen sitä, mitä niin monet muutkin. Nuo toiveet ovat hyvin tyypillisiä. Et takuulla ole ainoa, joka toivoo elämältä onnellista tavallista elämää.
Jossain vaiheessa minustakin tuntui juuri tuolta, kuin kerroit, mutta ajattelen nyt asioita vähän eri tavalla. En ole osannut nauttia sen hetkisestä elämästäni. Energiani on mennyt sen miettimiseen, mitä toivoin tulevalta. Kuitenkin tämäkin hetki on tärkeää. Voi olla, että et tapaa miestäsi vielä moneen moneen vuoteen, mutta kun tapaat ja asut siinä asunnossa ja käyt töissä, niin uskon tämän elämänvaiheen tuntuneen loppujen lopuksi lyhyeltä ajalta. Ainakin itse ajattelen niin, että eri elämänvaiheet ovat tärkeitä ja on hyvä käydä ne läpi. Tässä oppii paljon.
Kirjoitit, että jos vaikka löydät miehen, niin se varmaan matkustelisi ympäri maailmaa ainakin työnsä puolesta. Älä huoli vielä sellaisesta, mikä ei ole vielä tätä päivää! Ja jos vaikka työmatkoja olisikin, niin ei kai se maailmaa kaada. Jotta voi olla onnellinen ja rakastettu, ei kai tarvitse olla joka hetki yhdessä?
Voisiko olla niin, että elämä on polkenut paikallaan liian kauan? Mieti, mikä sinua kiinnostaa. Aloita vaikka joku uusi harrastus. Sitä kautta voisi tutustua vaikka uusiin ihmisiin. Hyvä että on muutama ystävä, mutta jos koet että masentunut ja ilkeä ystävä vetävät sinut pohjamutiin, niin tutustu muihin ihmisiin.
Yritä elää tätä hetkeä. Tee mukavilta tuntuvia asioita. On tietty hyvä miettiä menneitä ja tulevaa ja pohtia omaa elämäänsä, mutta ei kannata tehdä siitä elämäntehtävää. Uskon kyllä, että löydät itsellesi miehen, kunhan aika on vain sopiva. Ja tossahan jo yks kiinnostunut jo olikin?! =)
etsin itselleni paraikaa töitä ja jottei päiväni ihan tylsiksi menisi, kirjoittelen tänne sitä sun tätä. Viihdytän toisin sanoen itseäni. Ei se mikään elämäntehtävä ole näiden asioiden miettiminen :D. Itse asiassa odotan koko ajan, milloin saisin töitä ja pääsisin eteenpäin, seuraavaan vaiheeseen.
Kiitos sinulle joka tapauksessa, kun vastasit!:)
Sinullahan on täysin realistiset tavoitteet. Ellei sitten perusluonteesi ole aivan kuin toiselta planeetalta, ettei stadista muka löytyisi sinulle sopivia miehiä. Luulenpa, että varmasti löytyy. Kyllä noita asuntoja ja työpaikkojakin on, kunhan vain jaksaa etsiä. Eli onnea etsintääsi!
Kiitos viestistäsi.
Heti kun sä lakkaat pelkäämästä lähes kaikkia miehiä, niin sieltähän voi ilmaantua paljon hvyiäkin vaihtoehtoja. Sulla on just aina toi pelko päällä, että luulet miesten hakkaavan sut, tai raiskaavan sut, tai sitten ne vaan nauraa "sisäisesti" koska sä luulet, että ne ajattelee sun olevan ruma ja tyhmä. Olet parikymppinen, joten ehdit vielä saada niitä töitäkin. Töiden haku innokkuus lähtee susta itsestäsi. Aina sä voit varata ajan jollekin ammatinvalinnanohjaajalle ja keskustella asioista. Mulle ne lyö aina nipun printtejä käteen ja sanoo "ota yhteyttä noihin paikkoihin". Jotkut on jopa soittaneet mun puolesta työnantajalle ja varanneet ajan haastattelua varten.
...on ikuinen yksinäisyys ja naurunalaisuus muitten silmissä