Olemme seurustelleet 15 vuotta. Olemme 30- vuotiaita. Menimme naimisiin pari vuotta sitten ja saimme suunnitellun lapsen, vauva kärsi aluksi koliikista (lapsi on nyt 5kk). Nyt mieheni haluaa erota. Hän ei enää tiedä rakastaako minua. Hän sanoo, että olen aina ollut alistaja. Koskaan aikaisemmin hän ei ole moista puhunut. Kaikki mitä sanon, hän ottaa v###na. En oikein enää tiedä mitä voi sanoa, koska kaikessa sanomassani on hänen mielestään jokin iva. Mieheni mielestä elämän ei tarvitse muuttua lapsen myötä, menemiset pitäisi olla edelleen samalla lailla mahdollisia. Vauvan syntymän jälkeen niistä onkin usein riidelty. Miehen mielestä minulla on turha tyyli tehdä elämästä vaikeaa, nyt kun on lapsi. On hieman vaikea kirjoittaa asioista loogisesti. Kun yritän keskustella asioista, mies häipyy. Hänen ei löydä itsestään mitään vikaa, kaikki on minussa.
Onko kenelläkään kokemuksia vastaavasta? Miten olette ratkaisseet asiat? Mieheni ei suostu lähtemään mihinkään terapiaan. Olen umpikujassa. Vai voiko tosiaan olla että rakkaus on loppunut?
Onko kenelläkään kokemuksia vastaavasta? Miten olette ratkaisseet asiat? Mieheni ei suostu lähtemään mihinkään terapiaan. Olen umpikujassa. Vai voiko tosiaan olla että rakkaus on loppunut?
Vastaukset 12
Vanhimmat
yli kuusi vuotta yhdessä kun kauan haluttu vauva syntyi. Vauvan ollessa alle kaksikuinen mieheni kertoi ensimmäistä kertaa, ettei rakasta minua ja läksi vetämään pään täyteen. Seuraavana aamuna kuitenkin pyyteli anteeksi ja sanoi, ettei tarkoittanut mitä sanoi.
Toisen kerran mies sanoi, ettei ole koskaan rakastanutkaan kun vauva oli noin puoli vuotias. Suunniteltiin jo omaisuuden jakoa ja vauvan tapaamisia sun muista erojuttuja kun mies taas illalla pyyteli anteeksi ja kertoi valehdelleensa, ettei rakasta.
Tämän jälkeen mies uskoi itsekin, että minä ja vauvamme lähdetään, jos rakkautta ei kerran riitä. Päädyttiin perheterapiaan ja jo yksi käyntikerta auttoi! Mies sai ekaa kertaa puhuttua kunnolla. Vauvan maailmaan tulo oli vain hänelle(kin) niin suuri mullistus, ettei isän rooli istunut ilman trategiaa.
Nyt meillä on kaikki hyvin ja lapsemme on vuoden ikäinen. Paine on hellittänyt ja uudenlainen elämänrytmi on sisäistetty, mutta tottakai pieni epäilyksen siemen minussa itää kun se on sinne kylvetty.
Yrtä ottaa kunnolla selvää miehesi tunteista. Ettei hän vain pura pahaa oloaan sinuun tarkoittamatta sillä kuitenkaan mitään tosissaan?
mies ei varmaan koskaan ole rakastanutkaan, koskei siihen kykene, tai sit on kyse megakriisistä.
jos ei itse suostu tekeen asioille mitään kai se on sit ero, niin se oli meilläkin. voi sua raukkaa...toi on paha vaihe kun vauvakin on pieni, ne hormonitkin jotenkin (ja järki) vaikuttaa siihen ettei millään haluais luovuttaa vaikka tajuu ettei toisen puolesta voi haluta olla yhdessä. kuulostaa että sun miehellä on todella isoja ongelmia.
mun exällä on niin isoja ongelmia, joita en ennen lasta ihan tajunnut (tosin ei oltu noin pitkään yhdessä) että nyt yli 2 vuotta myöhemmin en tajuu miten en niitä silloin nähnyt.
nyt menee paremmin, ainoa ongelma on toi luuseri (siis isä) jonka lärviä pitää kattella 20 vuotta ... en voisi kuvitella että ottaisin ikinä takaisin ja nyt kun lapsikin on syntynyt kunnioittaa itseäänkin ihan eri tavalla eikä ikinä hyväksyis mitä tahansa kohtelua. mulla ei myöskään ollut perhettä tukena, ystävät vaan (luojan KIITOS niistä!)
yksi niistä sanoi kun olin just tossa sun vaiheessa: koita sinnitellä tää eka vuosi ja kaikki helpottaa ja niinhän se oli (oli muuten EI eronnut 2 lapsen isä tämä ystävä). lapsi kasvaa, itse rupee hyväksymään tosisekat ja rakentamaan parempaa elämää niillä palikoilla mitä on. nyt olen aika onnellinen ja mistä sitä tietää vaikka kohtais vielä vanhoilla päivillään ihanan miehen
koita nyt jaksaa ja löytää ihmisiä joilla on samanlaisia kokemuksia (tai muita jotka jaksaa kunnella)
Miehes kohtelee sua selvästi epäkunnioittavasti, ei kannata alistua siihen! Ite aikoinaan luulin että vika on minussa kun vauvan ollessa pieni sain kuulla kaikkia syytöksiä! Kesti tosia kauan sisäistää, että vika on miehessä!
Suosittelen sulle, että jos puhuminen ei tehoo, kuten ei näy tehoovan ole kuin et välittäisi paskaakaan. Hanki vaikka vauvalle hoitaja ja lähde itekin huvittelemaan. Älä odota mieheltä mitään sympatiaa, kun ei se sitä pysty antamaan. Voisko olla kyse siitä, että nyt kun sulla on vauva, sä tarviit miehen apua ja se ei ole sitä valmis antamaan! Anna sen mennä ja mene itekin! Kyllä tahti muuttuu kun tosiaan vaadit kunnoitusta.
jäi tossa sanomatta että ero voi olla ihan hyvä asia, jos mies on noin lapsen tasolla ja luulee että elämä voi jatkua ihan ennallaan kuten ennen vauvaa. Sellasta se vaan on, mutta lapsen etu menee muun edelle.
Miehiltä vaan tuppaa loppumaan kiinostus kotielämään, kun selviää millaista se on pienen vauvan kanssa... Ja menemiset ovat tosiaan MIEHILLÄ yleensä samat vauvan syntymän jälkeen, mutta nainen ei sitten enää pääsekkään rauhassa edes vessaan tai suihkuun...
Minusta ainakin tuntuu, että olen joutunut uhraamaan koko edellisen elämäni vauvan takia, ja mies vaan tekee samoja juttuja mitä ennenkin...
ensimmäinen apu asiaan on se että jollakin tavalla saat sen miehen juttelemaan ja kuuntelemaan. Toisaalta jos se on päättänyt että ero on ainoa mahdollisuus j amikään ulkopuolinen apu ei käy niin aika vähissä on eväät.
Onko mahdollista, että muutatte vaikka hetkeksi erilleen ihan kokeeksi? Tai sitten vielä itse tutkit jos asiassa on sittenkin perää? Voihan olla, että se mikä ei mielestäsi ole aslitamista ja komentelua yms onkin sitä miehesi mittapuulla jolloin hän on tavallaan oikeassa.
Onhan se kuitenkin totta, että elämä muuttuu kun lapsi tulee taloon. Ei kaikki voi jatkua ennallaan eikä pidäkkään. Tapa jolla mennään ja miten on vain sovittava neuvotellen ei pakolla.
Yksi reitti saada mies juttelemaan asioista on vedota omaan mielentilaan tai vaikka jopa masennukseen sillä luulisi sen alkavan nostaa päätään tuossa tilanteessa. Jos ei huoli sinusta j avauvasta saa miestä puhumaan niin ei mikään, tai ei tarvits eedes puhua vaan kai kuuntelukin olisi jotakin?
Voisithan yrittää kirjoittaa kirjeenkin jos mies lukisi edes sen, silloinhan saat ajatuksesi julki ja toisella ei ole pelkoa että tulee jankuttamista tms suullisesti. Tai anna ajan kulua ja odota ratkaisua toivoen että mies tulee tolkkuihinsa..
Jaksamisia nyt kuitenkin meni asiat suuntaan tai toiseen sillä vauvan kanssa ei ole helppoa eikä ainakaan jos on pelko jäädä yksin..
Minä yrittäisin vaan saada mieheni perheneuvolaan http://www.vaestoliitto.fi/toimiva_parisuhde/etsi_parisuhdepalveluja/neuvonta-ja_terapiapalveluhaku/ Ilman perheterapiaa en olisi ihanan mieheni kanssa enää naimisissa. Ongelmien ydin/ytimet voi olla ihan muuta kuin päältä näyttää...
joo, mutta se ei riitä, että mennään perheterapiaan. Myös niitä oivallettuja asioita ja parannuksi pitää miettiä ja toteuttaa. Mulle ainakin tuli pariks kuukaudeks kypsytys ku tajusin et mussaki on vikaa. Luulin et terapeutti on rakastunu mieheeni ja syyllistää mua siks ;)
No, saimme lopuksi "terveenpaperit" ja meitä kiiteltiin et olimme menneet itseemme ja tehneet töitä parisuhteemme eteen toisin kuin monet, jotka menevät perheterapiaan ja luulevat et pelkkä sinne meneminen tuo avun - ja sit eroavat. Ei se niin helppoo oo :)
sinne perheneuvolaan voi palata, jos alkaa uudestaan työkalut loppua...
Niin nyt on sitten laitettu mieheni toiveesta avioerohakmus eteenpäin. Hänen mielestään ei ole mitän keskusteltavaa enää, koska olen sellainen kuin olen. Enkä pysty muuttumaan. Hän tulee tapaamaan lastamme joka toinen viikonloppu.
Yhden riidan aikana hän sanoi, että kumpa olisikin joku toinen nainen hänellä, niin olisi hänenkin elämässään jotain järkeä. Hän sanoo ettei ole lapsen hyvä elää kodissa, jossa vanhemmat jatkuvsti riitelevät. Ja minä olen luonnollisesti samaa mieltä. Ja hän sanoi, että seuraa lapsen kasvua ja kehitystä nyt sitten vaan hieman etäämmältä ja omalla tavallaan. Me muutamme lapsen kanssa toiselle paikkakunnalle, missä on enemmän ystäviä ja sukulaisia.
Hänellä on kuulemma ollut nyt lapsen synnyttyä aikaa miettiä asioita ja nyt hän on tajunnut miten olen alistanut ja lyönyt häntä alas kaikki nämä vuodet. Hän on kuulemma aikaisemminkin näistä asioista sanonut, mutten ole ymmärätnyt.
Ehkä hän todella on liian kiltti ihminen minulle, en todellakaan väitä että olisin ollut helppo elinkumppani. Olisin vain toivonut, että hänessä olisi ollut enenmmän miestä jo aiemmin. Että hän olisi jo aiemmin halunnut erota, ei nyt kun on lapsikin tässä. Tottakai haluaisin, etä lapsellani olisi kotona kaksi rakastavaa vanhempaa. Ehdotin hänelle, että MINÄ menisin terapiaan. Mutta hän sanoi etten voi koskaan muuttua siitä mikä olen. No toivotaan, että pystyn olemaan lapseleni parempi äiti kuin miehellinen kumppani. Tästäkin voi ottaa opikseen, eikö?
Kiitos kaikille kommenteista.
Avioeron pitäisi olla se viimeinen vaihtoehto. Joskus on ehdotettu, että jotta avioeron saisi olisi pakko käydä perheterapiassa eli ainakin yrittää. Lapsista pitäisi ottaa enemmän vastuuta. Eroaminen on hyvin vastuutonta - ainakin jos ei ole yrittänyt perheterapian kautta löytää ratkaisuja ongelmiin. Meilläkin yksi ongelma oli minun vahvuuteni ja mieheni alistuminen. Kyllä näistä voi opetella pois, jos tahtoo. Miehesi ongelma voi olla myös tuo alistuminen... Hänen pitäisi oppia puolustamaan itseään puheen tasolla ja sinun hölläämään.
Ei niitä ongelmia siellä kotona aina pysty näkemään läheltä. Ja "vikaa" on mielestäni aina molemmissa. Eikö miehesi löydä itsestään mitään vikaa?! Ja eihän mikään parisuhde ilman riitoja ole mahdollinen, mutta jossain vaiheessa riitely ei välttämättä onnistu enää rakentavasti kotona ja silloin on parempi hakea apua.
Voimia sinulle! Sinä olet ainakin yrittänyt hakea apua. Mutta miehesi ei enää taida antaa sinulle ja perheellenne mahdollisuutta (miksi?). Olen pahoillani.
Niin ja ole hyvä kommenteista.