Olemme seurustelleet 15 vuotta. Olemme 30- vuotiaita. Menimme naimisiin pari vuotta sitten ja saimme suunnitellun lapsen, vauva kärsi aluksi koliikista (lapsi on nyt 5kk). Nyt mieheni haluaa erota. Hän ei enää tiedä rakastaako minua. Hän sanoo, että olen aina ollut alistaja. Koskaan aikaisemmin hän ei ole moista puhunut. Kaikki mitä sanon, hän ottaa v###na. En oikein enää tiedä mitä voi sanoa, koska kaikessa sanomassani on hänen mielestään jokin iva. Mieheni mielestä elämän ei tarvitse muuttua lapsen myötä, menemiset pitäisi olla edelleen samalla lailla mahdollisia. Vauvan syntymän jälkeen niistä onkin usein riidelty. Miehen mielestä minulla on turha tyyli tehdä elämästä vaikeaa, nyt kun on lapsi. On hieman vaikea kirjoittaa asioista loogisesti. Kun yritän keskustella asioista, mies häipyy. Hänen ei löydä itsestään mitään vikaa, kaikki on minussa.
Onko kenelläkään kokemuksia vastaavasta? Miten olette ratkaisseet asiat? Mieheni ei suostu lähtemään mihinkään terapiaan. Olen umpikujassa. Vai voiko tosiaan olla että rakkaus on loppunut?
Onko kenelläkään kokemuksia vastaavasta? Miten olette ratkaisseet asiat? Mieheni ei suostu lähtemään mihinkään terapiaan. Olen umpikujassa. Vai voiko tosiaan olla että rakkaus on loppunut?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Uskomatonta.
Omassa kaveripiirissäni on muutama (melkein) samanlainen ääliöyksilö. Ei sillä, on pari vastaavaa idioottiäitiäkin.
Siis, jos ei lapsi muuta kollin elämää ja hänen arvojaan, niin mikä sitten muuttaa? Siippasi on selvästikin henkisesti teinin asteella edelleen, niin kuin valitettavan monet ikäisensä.
Kun lapsi tulee, silloin asia nro 1 on lapsen etu vähintään seuraavat 15 vuotta. Vasta sen jälkeen tulevat vaimo, harrastukset, työpaikan saunaillat ja muut.
Kuulostaa siltä, että kaveri on pesunkestävä narsisti, joka ei muusta ymmärrä kuin omasta maailmastaan. Jos näin tosiaan on, ota komento ja anna monoa. Parempaa tulevaisuutta on tuskin luvassa. Valitan, on nähty läheltä sama asia oikeesti rikkaassa perheessäkin.
Omassa suhteessani olisin jo aikaa sitten potkaissut vaimoni pellolle, joka ei läheisyyttä anna eikä eineksiä kummempaa ruokaa tee, mutta ompahan todella huolehtivainen ja hyvä äiti sille henkilölle, jota eniten maailmassa rakastan, eli 5v tyttärelleni.
Sen verran täytyy tunnustaa, että en minäkään ole riidoissamme vikaa itsestäni löytänyt, vaikka niitä onkin. Mutta aina on ollut vastapuolessakin, eikä hänkään voi sitä kiistää.
Minun neuvoni on, että ota ohjat ja ajattele lapsesi parasta. Se on muksulle pareet, kun saa yhden rakastavan vanhemman ja hänen huomionsa kuin kaksi, joista toinen ei täytä paikkaansa.
Pyydähän miestäsi hoitamaan lastanne viikonloppu kokonaan yksin. Hän ei selvästikään ymmärrä, miten paljon vastuu pienestä ihmisestä voi painaa ja vaikuttaa itse kunkin mahdollisuuksin mennä omia menojaan.
Perustele pyyntösi sillä, että jos ja kun eroatte, isä tulee seuraavat 18 vuotta säännöllisesti hoitamaan lastanne ilman apuasi joka toinen viikonloppu.
Että toisaalta, jos eroatte, sinulla tulee olemaan paljon enemmän aikaa itsellesi kuin tähän mennessä, jos yhtään äitiyttä ymmärrän... Harva isä nimittäin kahta ja puolta päivää putkeen hoitaa pientä lasta...
Lisäksi voisit mennä häntä vastaan. Jos hän ei itsessään löydä vikaa, kysy minkä asioiden sinussa olisi muututtava, jotta hän pystyisin jatkamaan ja pitämään pienen lapsen perheen ehjänä. Jos mies ei suostu terapiaan, eikä edes yrittämään ratkaisua ongelmiinne, on todennäköistä, että hän on rakastunut johonkin toiseen. Eipä sitä muuten noin pitkästä suhteesta yht'äkkiä olla vain lähtemässä. Muistuta että hän tulisi erosta huolimattakin joutumaan olemaan kanssasi tekemisissä niin kauan kunnes lapsi on täysikäinen. Lapsi on joka tapauksessa jo sitonut teidät hyvin pitkäksi aikaa yhteen. Kysy häneltä, onko hän todella valmis uhraamaan oman lapsensa perheen pienen vauvan alkutaipaleen vaikeuksiin ja sen tuomaan kulttuurishokkiin. Kerro että ei lapsi aina ja ikuisesti tule olemaan noin pieni, vaan asiat helpottuvat. Häntä saa myös laitettua hoitoon, jos teidän kahdenkeskinen aikanne on sitä mitä mies peräänkuuluttaa.
Kysy onko hän, pienen lapsenne isä, valmis luopumaan siitä ainutlaatuisesta kokemuksesta, että olisi paikalla näkemässä, kun hänen oma lapsensa oppii kävelemään, puhumaan, leikkimään, ajamaan pyörällä... Kysy haluaako hän luopua isyydestään. Kysy miten hän tulee kestämään sen, että jonakin päivänä sinun rinnallesi tulee uusi mies, joka tulee osallistumaan hänen lapsensa elämään paljon enemmän kuin hän itse... Joka saattaa tulla lapselle tärkeämmäksi kuin isä itse voi ikinä olla. Onko hän todella valmis luovuttamaan kaiken, edes ilman yritystä parantaa asioita.
Veit sanat suustani. Kirjoitit juuri niin hyvin kuin vain voi. Ei kukaan normaalisti käyttäytyvä voisi luopua oman lapsen kehityksen seuraamisesta. Jotain on todella pielessä jos vapaaehtoisesti luopuu. Itse olen ollut yhdessä 26vuotta ja kun tapasin avovaimoni 26vuotta sitten oli hänen kaksi pientä lasta poika 2v ja tyttö 4v ja tällähetkellä poika 28v ja tyttö 30v ja tytöllä nyt kaksi lasta poika 6v ja tyttö 2,5v. Ja käyvät meillä päivittäin. Ja ovat todella tärkeitä nämä lapsen lapset. Itse en erottele kenen lapsia ne ovat, ne on todella rakkaita ja ainut laatuisia lapset ja kun nyt on kysymyksessä oma lapsi niin jotain on todella poskellaan suhteessa kun mies käyttäytyy tuolla tavoin. Voi todellakin olla, että miehellä on kiikarissa toinen nainen, tämähän on jopa melko todennäköistä. Tässä mies käyttäytyy kuin "lehmä" katsoo aidan toiselle puolelle kun ruoho on siellä vihreämpää. Useasti käy niin, että ongelmat vain siirtyvät seuraavaan liittoon. Ei ne mihinkään katoa. Vaikka olen itse mies niin sanonpahan kuitenkin että: miehet ovat raukkoja kun käyttäytyvät naisia kohtaan noin raukkamaisesti. Parempi erota kun lapsi on pieni. Silloin se ei ole lapselle vaikeaa kun ei ole isää. Mutta kun lapsi tulee tiettyyn ikään niin sitten tulee ongelmia. Molempia nimittäin tarvittaisiin lapsen kasvatukseenkin. Ja lapsi ennen kaikke tarvitsee. Kun lapsia hankkii kyllä silloin vastuun kasvattamisesta pitäisi ottaa ja eikä syyllistää kaikesta vain toista osa puolta. Ja heittää nyt pois kaikki yhdessä kokemanne asiat ja aloittaa kaikki alusta. Miten voi olla niin tyhmiä ihmisiä maanpäällä. Minun neuvo olisikin, että eroaisitte sovussa näin on parempi lapsenkin kannalta. Elä epäröi asiassa kun asiat pitkistyy ne useasti mutkistuvatkin siinä samassa.
Sano vain, että erotaan se on parempi kun hän ei kerran tajua missä mennään. Ei kannata roikkua tuollaisessa liitossa pidempään. Ei sinun kannata ottaa syyllisyyttä siitä, että miehesi ei tajua missä mennään. En tajua miksi jatkuvasti tulee päivän valoon tällaisia tapauksia. Onko se nykyajan villin menon syytä. Ja miehet ovat todella raukkoja kun käyttäytyvät tuolla lailla. Pakoillaan vastuuta ja otetaan useasti lapsi riidan väli kappaleeksi. Ero voisi olla siinäkin mielessä hyvä, että silloin mies voisi alkaa tajuamaan, että mitä todella on menettänyt kun sinä lapsi olette häipyneet hänen elämästään. Kaikkein paras olisi tehdän niin, ei se muuten tule kuuntelemaan sinua ja ymmärtämään asioiden todellista laitaa. Itselläni ei ole kokemusta, mutta lähipiirissäni on sellaisia tapauksia kyllä. Ja mieshän voi roikkua siinä vaikka kuinka kauan ja kun menee ehdottamaan eroa niin käy vaaralliseksi. Toivon, että teille asia selviää kuitenkin onnellisesti ja ettei tapahtuisi mitään todella ikävää. Keskustella pitäisi pystyä muuten asiat eivät ratkea millään muotoa. Ja jotain on todella huonolla tolalla kun keskustelua ei synny ja mies vain häippäsee paikalta.
Niin nyt on sitten laitettu mieheni toiveesta avioerohakmus eteenpäin. Hänen mielestään ei ole mitän keskusteltavaa enää, koska olen sellainen kuin olen. Enkä pysty muuttumaan. Hän tulee tapaamaan lastamme joka toinen viikonloppu.
Yhden riidan aikana hän sanoi, että kumpa olisikin joku toinen nainen hänellä, niin olisi hänenkin elämässään jotain järkeä. Hän sanoo ettei ole lapsen hyvä elää kodissa, jossa vanhemmat jatkuvsti riitelevät. Ja minä olen luonnollisesti samaa mieltä. Ja hän sanoi, että seuraa lapsen kasvua ja kehitystä nyt sitten vaan hieman etäämmältä ja omalla tavallaan. Me muutamme lapsen kanssa toiselle paikkakunnalle, missä on enemmän ystäviä ja sukulaisia.
Hänellä on kuulemma ollut nyt lapsen synnyttyä aikaa miettiä asioita ja nyt hän on tajunnut miten olen alistanut ja lyönyt häntä alas kaikki nämä vuodet. Hän on kuulemma aikaisemminkin näistä asioista sanonut, mutten ole ymmärätnyt.
Ehkä hän todella on liian kiltti ihminen minulle, en todellakaan väitä että olisin ollut helppo elinkumppani. Olisin vain toivonut, että hänessä olisi ollut enenmmän miestä jo aiemmin. Että hän olisi jo aiemmin halunnut erota, ei nyt kun on lapsikin tässä. Tottakai haluaisin, etä lapsellani olisi kotona kaksi rakastavaa vanhempaa. Ehdotin hänelle, että MINÄ menisin terapiaan. Mutta hän sanoi etten voi koskaan muuttua siitä mikä olen. No toivotaan, että pystyn olemaan lapseleni parempi äiti kuin miehellinen kumppani. Tästäkin voi ottaa opikseen, eikö?
Kiitos kaikille kommenteista.
Niin, ehkä tuo kaikki on kärjistynyt nyt kun lapsi on pieni ja on kärsinyt koliikistakin, unettomat yöt teetättävät pahoja ritoja ihan millä tahansa tolalla olevassa parisuhteessa. Se on kuitenkin niin pieni aika koko elämässä... Mutta totta, eipä sitä väkisin voi jatkaa parisuhdetta, jos toinen on noin loppu siihen.
Olen samaa mieltä, mies olisi kyllä saanut olla sen verran mies, että olisi ehdottanut eroa ennen kuin lapsi tuli tehdyksi. Kuitenkin onneksi lapsi ei tule muistamaan tätä hetkeä, ja mikäli pystytte kaikesta huolimatta hoitamaan lasta koskevat asiat sopuisasti, ei tämän tarvitse merkitä pahaa lapsellekaan. Olen samaa mieltä, jatkuvan riitelyn ilmapiiri ei ole kenellekään hyväksi, ehkä sen vain olisi voinut ratkaista eri tavalla. Vaan yksinään ei voi. Toivottavasti vanhemmuutenne saa ne mittasuhteet, mitä parisuhteenne ei saanut.
Älä syytä itseäsi, äläkä liikaa miestäsikään. Elämä on tällaista toisinaan. Itse elän onnistuneessa uusperheessä toisena vanhempana, ovat nuo toisen omat minulle myös todella rakkaita ja tärkeitä, vaikka yksi yhteinenkin on siunaantunut. En koe tätä perhettä rikkinäiseksi, vaikka olemmekin vain välillä suurperhe, ja välillä sitten pienempi ydinperhe.
Voi olla että asumuseron vaiheessa miehesi ymmärtää asioita eri tavalla, voi olla että motivaatiota vielä löytyy. Mutta jos ei löydy, kyllä meitä esimerkkejä on, että elämä voi osua kohdalleen näinkin.
Olet varmasti hyvä äiti lapsellesi, joka on sinusta vielä kovin riippuvainen. Lapsi on joka tapauksessa kaunis asia, se pieni ihmisenalku ei koskaan sitten vain ota ja häivy elämästäsi. Hienoa että tuo muutto ja tukiverkostoasiat myös järjestyvät, on hyvä ettet jää liian yksin pikkuisesi kanssa. Elämä helpottuu kyllä.
Voimia sinulle, toivon että kohtaat arvoisesi miehen ja tulet onnelliseksi kun sen aika on.