Kello 12.12

Vanha, luotettava rannekello piippasi tasatunnin merkiksi Johnin astuesssa sisään siihen kahvilaan josta hän poistui tavalla, jota ette varmaan uskoisi ihan helpolla. Mutta kerron siitä kuitenkin.

Tuona koleana ja tuulisena maaliskuisena keskipäivänä Lontoon Piccadilly Circuksen kupeessa sijaitsevassa kahvilassa oli täysi tungos. John Blackburn, tai Job, kuten hänen ystävänsä tapasivat häntä kutsua, oli käynyt tuossa samaisessa kuppilassa jo useita vuosia. Se oli hänelle jonkin sortin rituaali, käydä haukkaamassa lounastauolla joku Marthan herkullisista lounassämpylöistä ja hörpätä kuppi erityisen vahvaa kahvia.

Martha (mikä hänen sukunimensä olikaan, siitä Johnilla ei ollut kuitenkaan mitään käsitystä) tervehti nuortamiestä iloisesti ja kyseli ottaisiko tämä päivän sämpylän. John ilmoitti näin asian nimenomaan olevan, ja istuitui rennosti sivupöytään. Tuolta paikalta oli mainiot, joskin sateiset näkymät vilkkaalle kadulle. Hän avasi päivän lehden jota oli käyttänyt myös kätevästi sateensuojana juostessaan tänne kadun toiselta puolen toimistoltaan.

"WILCOKIN PARISKUNTA YHÄ KATEISSA!", luki lehden etuaukeamalla. Toista viikkoa kateissa, tuumi John ottaessa samalla vastaan Marthan tuomaa tarjotinta. "Heitä ei taideta ikinä löytää", hän tuumasi keski-ikäiselle pirteälle kahvilan omistajalle. Martha nyökkäili naama mutrulla, ja totesi että näin taitaa näreet olla. "Kävi heille miten kävi, he eivät ainakaan kuolleet siinä kamalassa onnettomuudessa".

John ohitti kuitenkin pääuutiset ja alkoi ahmimaan urheilu-uutisia samalla, samalla tunkien sisuksiinsa mitä herkullisinta kana-pekoni-sämpylää. Kahvikuppi loi höyryävää, miellyttävää tuoksua Johnin sieraimiin.

Hänen rauhansa rikkoi mies, joka istuitui muitta mutkitta Johnin pöytään, vastapääten häntä. John ei alkuun ymmärtänyt, että mies tosiaankin vain istui kysymättä mitään hänen seurakseen. Lopulta John meinasi jo tiedustella mitä tuo mustaan sadetakkiin pukeutunut häiritsevän oloinen miekkonen halusi, muttei ehtinyt.

"Tervehdys John. Muistuttaisin sinua siitä tosiseikasta, että tasan kahtatoista yli, noin kahden minuutin päästä, sinun olisi syytä olla tämän kahvilan miesten vessassa".

"Mitä?", John tokaisi. Häneltä meni osittain ohi tuon keski-ikäisen, aurinkolaseja sisätiloissa käyttävän miehen kommentti. Ja miksi ihmeessä hän oikein käytti aurinkolaseja tällaisena sadepäivänä? Johnin kokemuksien mukaan vain rock-tähdet ja elokuvanäyttelijät harrastivat tuollaista.

Aurinkolasinen mies katsahti kelloaan ja tokaisi lähes välinpitämättömästi, "minuutti ja viisikymmentä sekuntia". Hän loi Johnille pienen, ilottoman hymyn. "Voittivatko Badgersit eilen? Minulla oli kiireitä enkä ehtinyt katsoa ottelua". John mulkaisi urheiluosaston sarjataulukkoja ja vastasi hämillään, "Eivät.. hävisivät 3-0". Hymy vastapäisen miehen kasvoilla suli silmänräpäyksessä.

Tuntematon mies päästi vaimean sihahduksen, jonka John tulkitsi kenties harmistumiseksi. "Aina ei voi voittaa", oli Johnin isoäiti sanonut tälle, kun hän oli pienenä opetellut shakkia muorinsa kanssa, ja hävinnyt jokaikisen ottelun ennenkuin oli tullut murrosikään. Silloin tuo ihastuttava vanha nainen oli poistunut keskuudestamme. John ei koskaan saanut kunniaa voittaa isoäitiään shakissa.

Sadetakkinen, aurinkolaseihin sonnistautunut mies nousi ja pyyteli anteeksi pikaista poistumistaan. Ennen sitä hän vielä muistutti Johnia, että käymälä olisi tuolla suunnassa, ja että aika kuluisi pian loppuun.

Miksi John teki tuon muukalaisen neuvojen mukaan, sitä hän ei käsittänyt, ainakaan heti. Hän jätti kuitenkin pienen osan lounaastaan syömättä, hädin tuskin ehti huitaista loput kahvit kurkkuunsa, ja käveli ihmismassan halki Martha Evansin kahvilan miesten saniteettitiloihin.

Joka oli tyhjä, lukuunottamatta pienikokoista tummaihoista poikaa, joka oli pukeutunut pikkolon punaiseen uniformuun. John ehti tuumailla että mitä ihmettä moinen pojankloppi teki pikkolon puvussa kahvilan vessassa avaamassa hänelle ovea Johonkin. Mutta hänen hämmästyksensä keskeytti räjähdys kahvilan puolelta. Se ei ollut mikään pieni poksahdus, sillä käymälän ovi sirpaloitui kappaleiksi ja liekit löivät välittömästi kaikkialle.

Tajutessaan että hän oli lentänyt paineen voimasta lattiaan, tuo palveluspoika oli jo nostelemassa häntä ylös ja neuvoi astumaan siitä outoa valoa hohtavasta oviaukosta sisään. John loi epäilevän katseen pojan kasvoille, mutta tajusi tämän olevan oikeassa.

John astui kuin astuikin siitä ovesta sisään. Sisään johonkin ihan muualle kuin Lontooseen.

No, tulihan se sitten kerrottua, kuten lupasinkin. Vaikka ette kenties sitä uskokaan. Tarina jatkuu, mutta milloin ja missä muodossa, se jääköön jatkajan vastuulle...