Olen 21-vuotias nuori nainen ja tuntuu että päiväni alkavat olla jo luetut.En saa ikinä otetta tästä maailmasta..kaikki tuntuu niin kaukaiselta,saavuttamottamalta.
Jotenkin tähän yksinäisyyteen kuitenkin turtuu. Tulee tavallaan välinpitömättäksi ja alkaa rakentaa "omaa sisäistä maailmaansa" joka kaikuu tyhjyyttään..
Mua kiusattiin yläasteella (ala-asteella),mutta mulla oli kuitenkin silloin aina yksi kaveri. Ei kai saisi siis valittaa.Hän käyttäytyi kuitenkin joskus niin inhottavasti että tuntui että tukehtuisin. En kuitenkaan uskaltanut kuin roikkua hänessä..olin/olen ujo ja pelkään että jos katson ihmisiä silmiin,he alkavat huutaa katseellaan siitä miten ruma,lihava,ja kelpaamaton olen. Joten katson mieluummin maahan.
Aina kun yritän potkaista tämän masennuksen ja yksinäisyyden pois,se tulee kohta taas voimalla takaisin. Jaksan vähän aikaan,kunnes kaikki taas murenee. Alan nähdä ihmisten eleissä ja ilmeissä ivaa ja vihaa. He oikeasti vihaavat minua,vaikka eivät sitä sanokaan. Miksi minä muka kelpaisin kun en ole ennenkään kelvannut? Yrittänyt olen,mutta aina saa pettyä.
Pelottaa tajuta että on jo parikymppinen nuori aikuinen. En uskalla tehdä mitään ns."normaalia"..en käydä töissä,en solmia uusia ihmissuhteita..olen vain yksin tai perheeni kanssa kaiken aikaa.
Ensi tiistaina on aika psykiatrille. En tosin tiedä muuttaako se mitään,mutta yritän kuitenkin. Jos tämä ei auta,niin sitten pitää vain kerätä rohkeutta siihen että uskaltaisi leikkiä lentokonetta..
Jotenkin tähän yksinäisyyteen kuitenkin turtuu. Tulee tavallaan välinpitömättäksi ja alkaa rakentaa "omaa sisäistä maailmaansa" joka kaikuu tyhjyyttään..
Mua kiusattiin yläasteella (ala-asteella),mutta mulla oli kuitenkin silloin aina yksi kaveri. Ei kai saisi siis valittaa.Hän käyttäytyi kuitenkin joskus niin inhottavasti että tuntui että tukehtuisin. En kuitenkaan uskaltanut kuin roikkua hänessä..olin/olen ujo ja pelkään että jos katson ihmisiä silmiin,he alkavat huutaa katseellaan siitä miten ruma,lihava,ja kelpaamaton olen. Joten katson mieluummin maahan.
Aina kun yritän potkaista tämän masennuksen ja yksinäisyyden pois,se tulee kohta taas voimalla takaisin. Jaksan vähän aikaan,kunnes kaikki taas murenee. Alan nähdä ihmisten eleissä ja ilmeissä ivaa ja vihaa. He oikeasti vihaavat minua,vaikka eivät sitä sanokaan. Miksi minä muka kelpaisin kun en ole ennenkään kelvannut? Yrittänyt olen,mutta aina saa pettyä.
Pelottaa tajuta että on jo parikymppinen nuori aikuinen. En uskalla tehdä mitään ns."normaalia"..en käydä töissä,en solmia uusia ihmissuhteita..olen vain yksin tai perheeni kanssa kaiken aikaa.
Ensi tiistaina on aika psykiatrille. En tosin tiedä muuttaako se mitään,mutta yritän kuitenkin. Jos tämä ei auta,niin sitten pitää vain kerätä rohkeutta siihen että uskaltaisi leikkiä lentokonetta..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Voisit haastaa itsesi "vaaralliseen tehtävään"; kävele katu päästä päähän ja katso jokaista vastaantulijaa silmiin. Kuullostaa pelottavalta, mutta ylitä itsesi!
Hienoa että olet hoitanut itsellesi psykiatriajan. Siitä on apua, mene sinne avoimin mielin! Tsemppiä!
"Alan nähdä ihmisten eleissä ja ilmeissä ivaa ja vihaa"
Minua pelottaa, että katsoisin ihmisiä VAHINGOSSA ivallisesti/vihaisesti. Välillä pelko on suurempi, välillä taas pienempi. En haluaisi katsoa ketään epämiellyttävällä tavalla, se merkitsisi minulle niin paljon etten tulisi katsoneeksi. Mutta sitten tuntuu, että sellainen ilme tulisi väkisin kasvoilleni/silmiini, kun ajattelen sitä koko ajan ("Enhän katso vihaisesti? Enhän!?").
Pelkään myös, että olisin miespuolisten silmissä vastenmielinen. Tiedän, että siihen ei kuole, jos on jonkun yksittäisen miespuolisen mielestä sellainen, mutta se tuntuu vain niiiiin inhottavalta, loukkaavalta ja nolostuttavalta.
et näytä vihaiselta. Jokainen joka hymyilee on kaunis, sinäkin. Älä turhaan vaivaa päätäsi sillä, mitä yksittäiset, vieraat ihmiset sinusta mahdollisesti ajattelevat. Tuskin mitään sen kummempaa, ellet ole jotenkin niin erikoinen että erotut selkeästi massasta. Sitäpaitsi erikoisia usein ihaillaan salaa, kun uskaltavat olla erilaisia... Kokeilepa laskea moniko vastaantulija uskaltaa katsoa sinua silmiin - ja kuinka kauan. Kumpi luovuttaa ensin?
Moi,
Mulla on myös samanlaisia ajatuksia kuin sinulla.
Huomaan kanssa aika usein ajattelevani, että "olen jo 22-vuotias, kyllä minun pitäisi pystyä käydä töissä ja koulussa ja huolehtia/hoitaa asioita, pitäisi ehkä seurustella", ja vaikka mitä muuta, listaa voisi jatkaa loputtomiin...
Ja sitten kun yksikään edellä mainituista ei onnistu, on vika automaattisesti minussa. "Olen liian tyhmä pärjätäkseni koulussa, sosiaaliset taitoni eivät riitä työelämään, olen niin kamala ja ruma, ettei kukaan tahdo seurustella kanssani jne..."
Vaikka miten yrittää ajatella asioita toisin, on lopputulos kuitenkin aina sama. Kuluttavaa, eikö?
Hienoa, että menet psykiatrille! Siellä noita ajatusmalleja kai oppii muuttamaan.:)