Tässä on teidän iloksenne tarina, jonka kirjoitin viime syksynä. Palaute on tervetullutta, oli se sitten negatiivista tai positiivista.
Nimeni on John
Olin normaalilla jokapäiväisellä lenkilläni ja juoksin Pyhän Marian hautausmaan ohitse. Kuuntelin korvalapuilla musiikkia, mutta juuri silloin jokin vei huomioni musiikista. Otin kuulokkeet korviltani. Kuulin jotain outoa ääntä, rapinaa, kahinaa, tai jotain. Sitä on niin vaikea kuvailla. En tarkoita ettenkö muistaisi enää sitä ääntä, sillä kyllä muistan, muistan melkein liiankin hyvin. Itse asiassa jopa pelkään ettei tuo ääni lähde mielestäni pitkään aikaan.
Katsoin silloin hautausmaalle ja näin yhden hautakiven murtuneen pahasti. Muistan kiinnittäneeni huomioni suureen mustaan korppiin, joka istui murtuneen hautakiven reunalla. Se katsoi minua ja rääkyi todella rumalla äänellä. Olin hiljentänyt juoksuvauhtiani siinä vaiheessa kun otin kuulokkeet korviltani, mutta hölkkäsin yhä ja olin kompastua jalkoihini seuraavan näkyni takia.
Näin kuinka tuo murtunut hautakivi mureni pieniksi palasiksi, kuin jonkin maan alta tulleen suuren iskun voimasta. Korppi rääkäisi korvia vihlovasti ja nousi siivilleen. Se lensi hetken ja laskeutui sitten puun oksalle parin metrin päähän paikasta, jossa se eka istui. Hautakivestä oli tullut vain pieni kivikasa ja sekin tärisi jonkin oudon voiman vuoksi. Sitten, kuin suoraan jostain Kingin kirjasta, maasta nousi ihmisen käsi. Se ei ollut mikään mätä toukkien peittämä multainen käsi, vaan aivan puhdas ja ehjä käsivarsi. Jopa keltainen paita oli aivan puhdas ja tahraton. Mitä nyt vain pieniä ryppyjä erotin, mutta se nyt hyväksyttäköön, sillä kuolleenahan on vähän vaikea silittää vaatteita.
Siinä vaiheessa, kun hän työnsi päänsä mullan seasta, niin otin taas jalat alleni ja juoksin kovempaa kuin ikinä. Laitoin kuulokkeet korvilleni ja volumen täysille, mutta kovan musiikin pauhunkin yli kuulin jonkun huutavan nimeäni. “John! John! Joooohnn!” Ja tuo huuto ei ollut kotoisin tästä maailmasta, ei tästä pienestä pennsylvanialais-kaupungista. Sen äänen oli tultava jostain paljon etelämmästä paikasta, syvästä etelästä, ettenkö sanoisi.
Juoksin kadunviertä hiessä ja kuulin musiikin taustalla takaa lähestyvän auton äänen. Vilkaisin taakseni ja näin suuren GMC-maastoauton etusäleikön. Ja kuskina oli ketään muukaan, kuin tuo keltapaitainen uusi tuttavuuteni. Hän virnisti ja vilkutti minulle tuolla maasta nousseella kädellään. Sammutin musiikin ja hiljensin juoksuani ja tuo keltapaitainen kaveri ajoi vierelleni ja ajoi samaa vauhtia kuin minä juoksin.
“John! John!” hän huusi minulle todella raastavalla äänellä. Joku pikkupoika ajoi kolmipyöräisellään kadun toisella puolella nurmikon rajassa ja tuon huudon kuullessaan hän käänsi päätään autoa kohti ja törmäsi postilaatikkoon. Hän melkein menetti kolmipyöräisensä hallinnan, mutta pysyi kuitenkin pystyssä.
Tuo keltapaitainen kaveri viittoi minua pysähtymään ja tottelin hieman vastahakoisesti. Hän hiljensi ja pysäytti tuon suuren maasturinsa tienreunaan osuen samalla katukiveykseen ja koko auto heilahti vähän. Hän rullasi ikkunan auki ja pyysi minua tulemaan lähemmäksi. Emmin vähän, mutta kuolluthan kun hän on, niin mitä hän muka voisi minulle tehdä. Kävelin auton luo ja avasin pelkääjän paikan oven ja nousin autoon. Tunsin vahvan mullan hajun autossa. Kun katsoin takapenkille, niin tajusin hajun tulevan sieltä, sillä takapenkillä oli monta kasvin taimea. Yksi niistä oli kaatunut, varmaan tuon katukiveykseen osumisen johdosta ja multaa oli levinnyt penkille ja jalkatilaan.
Katsoin häneen ja hän näytti melko hyvävointiselta ottaen huomioon sen, että hän taisi olla kuollut. Katsoin hänen kasvojaan ja hän virnisti minulle oudosti. Hän sanoi tarvitsevansa kiireesti apua, ja koska hän ei nähnyt ketään muuta ihmistä hautausmaan lähistöllä, niin hän lähti minun perääni.
“Täällä on aika kuolemanhiljaista aina tähän aikaan aamusta”, minä vastasin ja kaduin sanavalintaani. Hän naurahti salaperäisesti ja kysyi, että olisiko minulla aikaa auttaa häntä. Ja kun vastasin myöntävästi, niin hän starttasi ja käänsi auton näppärästi tiellä ja lähti takaisin kohti hautausmaata. Mietin, että miten hän mahtoi tietää nimeni, mutta päädyin johtopäätökseen, että kuolleilla vain on joitain erikoiskykyjä, kuten etunimen arvaaminen ja vastaavaa.
Mietin matkalla, että hän oli varmasti varastanut sen auton. Saavuimme hautausmaalle ja hän kaarsi parkkipaikalle ja pysäytti auton “työntekijät” -kyltin kohdalle. On siinäkin oikein työntekijä, minä mietin ja koitin olla nauramatta hänelle. Astuimme ulos autosta ja hän avasi nopeasti takaluukun ja pyysi minut luokseen. Ei kai hän nyt vain tapa minua, minä rukoilin. Mutta kyllä, huomasin kauhukseni auton tavaratilan sisältävän kaikenlaisia lapioita, köyttä, suuria puutarhasaksia ja kaiken maailman työkaluja. Hyvä luoja, minä ajattelin. “Ota köyttä, niin minä otan tämän lapion”, hän sanoi ja mietin että kannattaisiko minun heti tainnuttaa hänet ja lähteä pakoon, vai leikinkö vielä hetken olevani jutussa mukana ja odottaisinko vain sopivaa hetkeä tehdä siirtoni.
Otin köysivyyhdin olalleni ja hän otti suurimman lapion, jonka löysi. Hän löi takaluukun kiinni ja lähti juoksujalkaa kohti hautaa, hautaa josta hän juuri hetkeä aikaisemmin nousi. Et kai aio haudata minua elävältä samaan hautaan, josta itse juuri nousit, minä ajattelin peloissani ja tunsin pienen pakokauhun nousevan. Mutta seurasin häntä haudalle ja tuo sama musta korppi lennähti yhtäkkiä samalle oksalle, jossa näin sen istuvan aiemmin. Sitten hän kääntyi katsomaan minuun tummilla silmillään ja rääkäisi. Myös korppi katsoi minua ja rääkyi.
“No niin, tule auttamaan, anna köysi minulle”, hän sanoi omituisella korostuksella. Hän sitoi köyden pään näppärästi puun varteen ja tiputti loput köydestä puun juurelle. Sitten hän tarttui lapion varteen ja alkoi kaivaa hautaa. Katsoin silmät pyöreinä, kun hän lapioi multaa todella ripeästi.
Hän jatkoi vain lapioimista ja alkoi huutaa “John! John!”.
“Mitä? Tässähän minä olen, aivan takanasi!”
“Et sinä! John!”, hän jatkoi huutamista. Aloin olla jo hieman pihalla kaikesta. Kohta hän heitti lapion pois ja minun täytyi väistää, ettei sen terä viistänyt kasvojani. Hän otti köydenpään maasta ja heitti sen kaivamaansa kuoppaan.
“Ota tästä kiinni, John!”, hän huusi. Ryntäsin salamana hänen viereensä ja yritin kurottaa köyden päästä kiinni. “Mitä sinä oikein säädät siinä? Väisty!”, hän tiuskaisi minulle kovaan ääneen ja korppi oksalla rääkäisi. “John!” Jopa korvani meinasivat mennä lukkoon, niin lujaa hän huusi.
Joku köyden toisessa päässä kiskaisi ja tuo keltapaitainen kaveri sai pistää kaikki voimansa peliin, jottei itse horjahda hautaan, takaisin. Ai nyt tuo keltapaitainen kaveri kiskoo kaverinsakin ylös haudasta, sepäs onkin kivaa.
“Tule auttamaan!” hän huusi. Minä lähestyin häntä ja hän sanoi, että “voit sinäkin tulla auttamaan”. Mietin, ketä hän ensin tarkoitti, mutta myös minä aloin kiskoa köyttä kaikin voimin ja itse asiassa en edes tiennyt, että miksi autoin tuota keltapaitaista kaveria kiskomaan jonkun hänen groteskin ystävänsä maanpinnalle. “Vedä nyt köydestä kaikin voimin!”, hän karjui ja tottelin ja jonkun miehen köyteen tarrautuneet kädet ilmestyivät maan alta. Vielä yksi luja kiskaisu ja sitten tuo uusi mies oli myös maan pinnalla. Hänenkään vaatteet eivät olleet yhtään multaiset, kuten ei ollut tuon keltapaitaisen tyypinkään.
“John! Vihdoinkin!”, keltapaitainen tyyppi meni halaamaan tuota uutta miestä. Onkohan hän myös John-niminen. Tuotako tyyppiä hän on koko ajan tarkoittanut, minä mietin.
“Kuka tuo on?”, minä kysyin keltapaitaiselta. “Tämä on John”, hän vastasi minulle. “Kuka tuo on?”, uusi mies kysyi keltapaitaiselta minua osoittaen. “Hän on John”, hän vastasi. “John, tässä on John. John, tapaa John”, tuo keltapaitainen esitteli meidät toisillemme. “Mutta miten te tunnette toisenne? Miksi olitte samassa haudassa?”, minä kyselin ja he olivat omituinen ilme kasvoillaan. “Me olemme työkavereita“. Ai, no se selittääkin sitten sen, että miksi nousitte molemmat kuolleista.
“Mutta entä… delasitteko te yhdessä?”, minä kysyin heiltä. Keltapaitainen mies kysyy, että “Delattiinko? Delattiinko me John?” He räjähtivät nauruun ja minä ihmettelin että mitä hauskaa kysymyksessäni oli. “Mutta mitä te teitte haudassa? Mistä tiedät nimeni?”, minä kyselin taas ihmetyksissäni.
“Me olemme töissä täällä hautausmaalla. Pidämme huolta täällä kaikesta. Viime yönä ukkonen iski tuohon hautaan”, hän sanoi ja osoitti hautaa, jonka vieressä seisoimme. “Ukkonen iski? Hautaan?”, minä kysyin. “Niin, siksi tuo hautakivi hajosi ja siksi mekin jouduimme hautaan. Siis elävinä.”, hän nauroi. “Jouduitte hautaan?”. “Niin, arkku siirrettiin aiemmin aamulla turvaan ja me Johnin kanssa laitettiin tuota hautaa kuntoon, kun maa petti altamme ja me molemmat tipuimme hautaan. Minä pääsin itse ylös, mutta John ei. Lähdin etsimään apua ja kun näin sinun juoksevan tuossa tiellä, niin minä huusinkin sinulle, mutta et kuullut, joten lähdin autolla perääsi”, keltapaitainen mies selitti ja toinen haudasta noussut kaveri, John, nyökytteli.
“Mennäänhän käymään autolla”, hän sanoi ja pyysi minua ottamaan köyden irti puusta ja viemään sen autoon. Hän otti lapion maasta ja niin lähdimme kohti parkkipaikkaa. Kävelimme auton luo ja he kysyivät, että haluaisinko kyydin jonnekin vaivan palkaksi. Ensiksi meinasin kieltäytyä, mutta päätin kuitenkin olla kohtelias, joten hyväksyin tarjouksen.
“Varo niitä taimia”, keltapaitainen mies sanoi, kun istuin takapenkille. “Olin juuri taimikaupassa, kun sain puhelun Johnilta että minua tarvitaan hautausmaalla”, hän selitti. Tuo selittääkin sitten kaiken, minä ajattelin. “Se John en ollut minä, se on meidän pomomme”, John sanoi omituisella äänellä. Lähdemme liikkeelle ja tuo keltapaitainen mies käänsi sinne suuntaan, jossa asuntoni sijaitsee. Ajoimme hetken ja kohta tulimme minun kadulleni. “Olemme perillä”, hän sanoi ja hiljensi. “Miten tiesit…”, minä aloitin, mutta lopetin lauseen kesken, sillä en halunnut pitkittää sitä enempää, halusin vain kotiin, kauas noiden ihmisten luota.
Tuo etupenkin John ojensi kätensä minulle ja kiitti avusta. Värähdin inhotuksesta, sillä tuon miehen käsi oli kylmä ja nihkeä, tuntui kuin olisi koskenut johonkin matelijaan. Vedin käteni nopeasti pois, mutta sitten keltapaitainen mies myös ojensi kätensä ja inhosta väristen kättelin häntäkin. Ja hänen kätensä oli myös yhtä kylmä ja nihkeä kuin tuon Johninkin.
Mitä tyyppejä nuo oikein ovat, minä mietin ja olisin voinut vaikka oksentaa niiden taimien päälle. Tunsin olevani kalpea ja vilkaisin itseäni auton taustapeilistä. Näytin selvästi paremmalta, kuin miltä tunsin sillä hetkellä, mietin tyytyväisenä.
Mutta jokin tuossa peilikuvassa alkoi mietityttää. Astuin ulos autosta ja kysyin vielä keltapaitaiselta mieheltä hänen nimeään. “Nimeni on John”, hän sanoi vakava ilme kasvoillaan. Pitihän se arvata, minä ajattelin. Kävelin pois auton luota ja tunsin oloni hyväksi, sillä pääsin vihdoinkin eroon noista oudoista tyypeistä. Kävelin kohti kotioveani ja yhtäkkiä tajusin, että mikä siinä peilikuvassa oli outoa. Kumpaakaan noista groteskeista Johneista ei näkynyt peilin kautta, näkyi vain tyhjät auton penkit.
Nimeni on John
Olin normaalilla jokapäiväisellä lenkilläni ja juoksin Pyhän Marian hautausmaan ohitse. Kuuntelin korvalapuilla musiikkia, mutta juuri silloin jokin vei huomioni musiikista. Otin kuulokkeet korviltani. Kuulin jotain outoa ääntä, rapinaa, kahinaa, tai jotain. Sitä on niin vaikea kuvailla. En tarkoita ettenkö muistaisi enää sitä ääntä, sillä kyllä muistan, muistan melkein liiankin hyvin. Itse asiassa jopa pelkään ettei tuo ääni lähde mielestäni pitkään aikaan.
Katsoin silloin hautausmaalle ja näin yhden hautakiven murtuneen pahasti. Muistan kiinnittäneeni huomioni suureen mustaan korppiin, joka istui murtuneen hautakiven reunalla. Se katsoi minua ja rääkyi todella rumalla äänellä. Olin hiljentänyt juoksuvauhtiani siinä vaiheessa kun otin kuulokkeet korviltani, mutta hölkkäsin yhä ja olin kompastua jalkoihini seuraavan näkyni takia.
Näin kuinka tuo murtunut hautakivi mureni pieniksi palasiksi, kuin jonkin maan alta tulleen suuren iskun voimasta. Korppi rääkäisi korvia vihlovasti ja nousi siivilleen. Se lensi hetken ja laskeutui sitten puun oksalle parin metrin päähän paikasta, jossa se eka istui. Hautakivestä oli tullut vain pieni kivikasa ja sekin tärisi jonkin oudon voiman vuoksi. Sitten, kuin suoraan jostain Kingin kirjasta, maasta nousi ihmisen käsi. Se ei ollut mikään mätä toukkien peittämä multainen käsi, vaan aivan puhdas ja ehjä käsivarsi. Jopa keltainen paita oli aivan puhdas ja tahraton. Mitä nyt vain pieniä ryppyjä erotin, mutta se nyt hyväksyttäköön, sillä kuolleenahan on vähän vaikea silittää vaatteita.
Siinä vaiheessa, kun hän työnsi päänsä mullan seasta, niin otin taas jalat alleni ja juoksin kovempaa kuin ikinä. Laitoin kuulokkeet korvilleni ja volumen täysille, mutta kovan musiikin pauhunkin yli kuulin jonkun huutavan nimeäni. “John! John! Joooohnn!” Ja tuo huuto ei ollut kotoisin tästä maailmasta, ei tästä pienestä pennsylvanialais-kaupungista. Sen äänen oli tultava jostain paljon etelämmästä paikasta, syvästä etelästä, ettenkö sanoisi.
Juoksin kadunviertä hiessä ja kuulin musiikin taustalla takaa lähestyvän auton äänen. Vilkaisin taakseni ja näin suuren GMC-maastoauton etusäleikön. Ja kuskina oli ketään muukaan, kuin tuo keltapaitainen uusi tuttavuuteni. Hän virnisti ja vilkutti minulle tuolla maasta nousseella kädellään. Sammutin musiikin ja hiljensin juoksuani ja tuo keltapaitainen kaveri ajoi vierelleni ja ajoi samaa vauhtia kuin minä juoksin.
“John! John!” hän huusi minulle todella raastavalla äänellä. Joku pikkupoika ajoi kolmipyöräisellään kadun toisella puolella nurmikon rajassa ja tuon huudon kuullessaan hän käänsi päätään autoa kohti ja törmäsi postilaatikkoon. Hän melkein menetti kolmipyöräisensä hallinnan, mutta pysyi kuitenkin pystyssä.
Tuo keltapaitainen kaveri viittoi minua pysähtymään ja tottelin hieman vastahakoisesti. Hän hiljensi ja pysäytti tuon suuren maasturinsa tienreunaan osuen samalla katukiveykseen ja koko auto heilahti vähän. Hän rullasi ikkunan auki ja pyysi minua tulemaan lähemmäksi. Emmin vähän, mutta kuolluthan kun hän on, niin mitä hän muka voisi minulle tehdä. Kävelin auton luo ja avasin pelkääjän paikan oven ja nousin autoon. Tunsin vahvan mullan hajun autossa. Kun katsoin takapenkille, niin tajusin hajun tulevan sieltä, sillä takapenkillä oli monta kasvin taimea. Yksi niistä oli kaatunut, varmaan tuon katukiveykseen osumisen johdosta ja multaa oli levinnyt penkille ja jalkatilaan.
Katsoin häneen ja hän näytti melko hyvävointiselta ottaen huomioon sen, että hän taisi olla kuollut. Katsoin hänen kasvojaan ja hän virnisti minulle oudosti. Hän sanoi tarvitsevansa kiireesti apua, ja koska hän ei nähnyt ketään muuta ihmistä hautausmaan lähistöllä, niin hän lähti minun perääni.
“Täällä on aika kuolemanhiljaista aina tähän aikaan aamusta”, minä vastasin ja kaduin sanavalintaani. Hän naurahti salaperäisesti ja kysyi, että olisiko minulla aikaa auttaa häntä. Ja kun vastasin myöntävästi, niin hän starttasi ja käänsi auton näppärästi tiellä ja lähti takaisin kohti hautausmaata. Mietin, että miten hän mahtoi tietää nimeni, mutta päädyin johtopäätökseen, että kuolleilla vain on joitain erikoiskykyjä, kuten etunimen arvaaminen ja vastaavaa.
Mietin matkalla, että hän oli varmasti varastanut sen auton. Saavuimme hautausmaalle ja hän kaarsi parkkipaikalle ja pysäytti auton “työntekijät” -kyltin kohdalle. On siinäkin oikein työntekijä, minä mietin ja koitin olla nauramatta hänelle. Astuimme ulos autosta ja hän avasi nopeasti takaluukun ja pyysi minut luokseen. Ei kai hän nyt vain tapa minua, minä rukoilin. Mutta kyllä, huomasin kauhukseni auton tavaratilan sisältävän kaikenlaisia lapioita, köyttä, suuria puutarhasaksia ja kaiken maailman työkaluja. Hyvä luoja, minä ajattelin. “Ota köyttä, niin minä otan tämän lapion”, hän sanoi ja mietin että kannattaisiko minun heti tainnuttaa hänet ja lähteä pakoon, vai leikinkö vielä hetken olevani jutussa mukana ja odottaisinko vain sopivaa hetkeä tehdä siirtoni.
Otin köysivyyhdin olalleni ja hän otti suurimman lapion, jonka löysi. Hän löi takaluukun kiinni ja lähti juoksujalkaa kohti hautaa, hautaa josta hän juuri hetkeä aikaisemmin nousi. Et kai aio haudata minua elävältä samaan hautaan, josta itse juuri nousit, minä ajattelin peloissani ja tunsin pienen pakokauhun nousevan. Mutta seurasin häntä haudalle ja tuo sama musta korppi lennähti yhtäkkiä samalle oksalle, jossa näin sen istuvan aiemmin. Sitten hän kääntyi katsomaan minuun tummilla silmillään ja rääkäisi. Myös korppi katsoi minua ja rääkyi.
“No niin, tule auttamaan, anna köysi minulle”, hän sanoi omituisella korostuksella. Hän sitoi köyden pään näppärästi puun varteen ja tiputti loput köydestä puun juurelle. Sitten hän tarttui lapion varteen ja alkoi kaivaa hautaa. Katsoin silmät pyöreinä, kun hän lapioi multaa todella ripeästi.
Hän jatkoi vain lapioimista ja alkoi huutaa “John! John!”.
“Mitä? Tässähän minä olen, aivan takanasi!”
“Et sinä! John!”, hän jatkoi huutamista. Aloin olla jo hieman pihalla kaikesta. Kohta hän heitti lapion pois ja minun täytyi väistää, ettei sen terä viistänyt kasvojani. Hän otti köydenpään maasta ja heitti sen kaivamaansa kuoppaan.
“Ota tästä kiinni, John!”, hän huusi. Ryntäsin salamana hänen viereensä ja yritin kurottaa köyden päästä kiinni. “Mitä sinä oikein säädät siinä? Väisty!”, hän tiuskaisi minulle kovaan ääneen ja korppi oksalla rääkäisi. “John!” Jopa korvani meinasivat mennä lukkoon, niin lujaa hän huusi.
Joku köyden toisessa päässä kiskaisi ja tuo keltapaitainen kaveri sai pistää kaikki voimansa peliin, jottei itse horjahda hautaan, takaisin. Ai nyt tuo keltapaitainen kaveri kiskoo kaverinsakin ylös haudasta, sepäs onkin kivaa.
“Tule auttamaan!” hän huusi. Minä lähestyin häntä ja hän sanoi, että “voit sinäkin tulla auttamaan”. Mietin, ketä hän ensin tarkoitti, mutta myös minä aloin kiskoa köyttä kaikin voimin ja itse asiassa en edes tiennyt, että miksi autoin tuota keltapaitaista kaveria kiskomaan jonkun hänen groteskin ystävänsä maanpinnalle. “Vedä nyt köydestä kaikin voimin!”, hän karjui ja tottelin ja jonkun miehen köyteen tarrautuneet kädet ilmestyivät maan alta. Vielä yksi luja kiskaisu ja sitten tuo uusi mies oli myös maan pinnalla. Hänenkään vaatteet eivät olleet yhtään multaiset, kuten ei ollut tuon keltapaitaisen tyypinkään.
“John! Vihdoinkin!”, keltapaitainen tyyppi meni halaamaan tuota uutta miestä. Onkohan hän myös John-niminen. Tuotako tyyppiä hän on koko ajan tarkoittanut, minä mietin.
“Kuka tuo on?”, minä kysyin keltapaitaiselta. “Tämä on John”, hän vastasi minulle. “Kuka tuo on?”, uusi mies kysyi keltapaitaiselta minua osoittaen. “Hän on John”, hän vastasi. “John, tässä on John. John, tapaa John”, tuo keltapaitainen esitteli meidät toisillemme. “Mutta miten te tunnette toisenne? Miksi olitte samassa haudassa?”, minä kyselin ja he olivat omituinen ilme kasvoillaan. “Me olemme työkavereita“. Ai, no se selittääkin sitten sen, että miksi nousitte molemmat kuolleista.
“Mutta entä… delasitteko te yhdessä?”, minä kysyin heiltä. Keltapaitainen mies kysyy, että “Delattiinko? Delattiinko me John?” He räjähtivät nauruun ja minä ihmettelin että mitä hauskaa kysymyksessäni oli. “Mutta mitä te teitte haudassa? Mistä tiedät nimeni?”, minä kyselin taas ihmetyksissäni.
“Me olemme töissä täällä hautausmaalla. Pidämme huolta täällä kaikesta. Viime yönä ukkonen iski tuohon hautaan”, hän sanoi ja osoitti hautaa, jonka vieressä seisoimme. “Ukkonen iski? Hautaan?”, minä kysyin. “Niin, siksi tuo hautakivi hajosi ja siksi mekin jouduimme hautaan. Siis elävinä.”, hän nauroi. “Jouduitte hautaan?”. “Niin, arkku siirrettiin aiemmin aamulla turvaan ja me Johnin kanssa laitettiin tuota hautaa kuntoon, kun maa petti altamme ja me molemmat tipuimme hautaan. Minä pääsin itse ylös, mutta John ei. Lähdin etsimään apua ja kun näin sinun juoksevan tuossa tiellä, niin minä huusinkin sinulle, mutta et kuullut, joten lähdin autolla perääsi”, keltapaitainen mies selitti ja toinen haudasta noussut kaveri, John, nyökytteli.
“Mennäänhän käymään autolla”, hän sanoi ja pyysi minua ottamaan köyden irti puusta ja viemään sen autoon. Hän otti lapion maasta ja niin lähdimme kohti parkkipaikkaa. Kävelimme auton luo ja he kysyivät, että haluaisinko kyydin jonnekin vaivan palkaksi. Ensiksi meinasin kieltäytyä, mutta päätin kuitenkin olla kohtelias, joten hyväksyin tarjouksen.
“Varo niitä taimia”, keltapaitainen mies sanoi, kun istuin takapenkille. “Olin juuri taimikaupassa, kun sain puhelun Johnilta että minua tarvitaan hautausmaalla”, hän selitti. Tuo selittääkin sitten kaiken, minä ajattelin. “Se John en ollut minä, se on meidän pomomme”, John sanoi omituisella äänellä. Lähdemme liikkeelle ja tuo keltapaitainen mies käänsi sinne suuntaan, jossa asuntoni sijaitsee. Ajoimme hetken ja kohta tulimme minun kadulleni. “Olemme perillä”, hän sanoi ja hiljensi. “Miten tiesit…”, minä aloitin, mutta lopetin lauseen kesken, sillä en halunnut pitkittää sitä enempää, halusin vain kotiin, kauas noiden ihmisten luota.
Tuo etupenkin John ojensi kätensä minulle ja kiitti avusta. Värähdin inhotuksesta, sillä tuon miehen käsi oli kylmä ja nihkeä, tuntui kuin olisi koskenut johonkin matelijaan. Vedin käteni nopeasti pois, mutta sitten keltapaitainen mies myös ojensi kätensä ja inhosta väristen kättelin häntäkin. Ja hänen kätensä oli myös yhtä kylmä ja nihkeä kuin tuon Johninkin.
Mitä tyyppejä nuo oikein ovat, minä mietin ja olisin voinut vaikka oksentaa niiden taimien päälle. Tunsin olevani kalpea ja vilkaisin itseäni auton taustapeilistä. Näytin selvästi paremmalta, kuin miltä tunsin sillä hetkellä, mietin tyytyväisenä.
Mutta jokin tuossa peilikuvassa alkoi mietityttää. Astuin ulos autosta ja kysyin vielä keltapaitaiselta mieheltä hänen nimeään. “Nimeni on John”, hän sanoi vakava ilme kasvoillaan. Pitihän se arvata, minä ajattelin. Kävelin pois auton luota ja tunsin oloni hyväksi, sillä pääsin vihdoinkin eroon noista oudoista tyypeistä. Kävelin kohti kotioveani ja yhtäkkiä tajusin, että mikä siinä peilikuvassa oli outoa. Kumpaakaan noista groteskeista Johneista ei näkynyt peilin kautta, näkyi vain tyhjät auton penkit.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tuo sanaa olit käyttänyt hiukan liikaa.
Tarina sinällään voisi olla kelvollinen, nyt se hiukan tahmaantui kertojan kokemattomuuteen.
Eli lukijan saa pelkäämään kun antaa lukijalle vihjeitä tulevista kamaluuksista. Juuri tällä hetkellä tapahtuva outous ei pelota likikään niin paljon kuin uhka jostain kamalasta.
Luultavasti jos kirjoittaisit jutun pariin, kolmeen kertaan, löytäisit napakamman kerrontatavan.
Toki luin tämän jo eilen ruudulta, mutta olin laiska kommentoimaan vaikka pidin kovastikin tekstistä.
Tekstisi toi mieleeni sekä Kolean talon että Stephen Kingin. Mehän aina peilaamme kaiken itseemme: tunteisiimme, kokemuksiimme, elämäämme.
Tämä tekstisi vaatisi minun mielestäni joko leikkausta tai lisäystä. Ja itse kirjoittajana sekä lukijana minä tässä tapauksessa lisäisin. Eli aivan kuin edellinenkin kommentoija ehdotan, että kirjoitat uudelleen.
Niin se menee.
Hyvä teksti jo nyt Sinulla sinänsä, mutta raaka tässä vaiheessa.
kiitos palautteesta.
itseasiassa kirjoitin silloin ton tarinan sillä tavalla, että aloin vaan kirjoittamaan jotain tekstiä ilman suunnitelmia juonesta ym ja katsoin mihin suuntaan tarina lähtee.
kirjoitin sen aluksi suurimmaks osin puhekielellä, joten vaikka muokkasin myöhemmin sitä tekstiä vähän luettavammaks, niin varmaan lähinnä sen kieliopin ja suunnittelun puutteen vuoksi yhä siitä paistaa läpi se sellainen huolimattomuus tai "kokemattomuus", kuten tossa mainittiin.
eka siitä pitikin tulla vähän vakavampi ja todellisempi jännitystarina, mutta lopputulokseksi tulikin sitten vähän erilainen tarina.
ja olisihan siitä kyllä saanut paremman kun olisin kirjoittanut sen pariin kertaan uusiksi, mutta jätin sen kuitenkin vaan tollaiseksi.
lisää palautetta ja kommentteja tosta tarinasta saa antaa.