Hei! Olen 15v. tyttö ja olen sairastanut jonkinnäköistä syömishäiriötä jo kaksi vuotta. On kausia, jolloin en syö suurinpiirtein mitään, sitten taas kausia jolloin syön, tai oikeastaan ahmin ihan järjettömät määrät ja oksennan.
Asiasta tietävät kaksi kaveriani ja äiti. Ja isä tietty, mutta ei se välitä. Kuten ei kaveritkaan, tuskin uskoivatkaan mitä minä yritin kertoa. Pitivät sitä varmaankin vain ällöttävänä ja säälittävänä huomion kerjäämisenä. Voihan sitä minusta, ikivakavasta hissukasta, olla vaikea uskoa jotain sellaista... No, itse asiaan; äitini. Äiti kuulee usein kun käyn oksentamassa vaikka yritän tehdä sen hiljaa ja huomaamatta. Sitten se valittaa että minulla ei ole itsekuria ja sillä se asia hoituu, kun olen itkien sanonut tahtovani parantua ja mennä terapiaan. Äiti, kaverit, isä...Kukaan ei usko tai ymmärrä. Kaikki väheksyy tätä, ei usko ettei oksentamisesta ihan noin vain eroon pääse. Tai ainakaan minä en pääse, vaikka olen yrittänyt...
Miten saisin äitini päästämään minut terapiaan, jotta parantuminen voisi alkaa ja ahmiminen loppua? Mä en ihan oikeasti kestä enää. Itken joka päivä, muutaman kerran olen tehnyt niin koulussakin. Kaikki pistää sen vaan herkkyyden piikkiin, että olen pahoittanut mieleni jostain, mutta ei ne oikeasti ymmärrä miten paha olo mulla on. Ja kaikki muutkin asiat menee mun elämässä perseelleen, mutten niitä ala tässä nyt latoa kun menisi koko päivä. Olen ajatellut itsemurhaa ja sen aion tehdäkin, jos ei tämä helvetti lopu.
Kertokaa, joku, kuka tahansa, mitä minun pitäisi tehdä?
Asiasta tietävät kaksi kaveriani ja äiti. Ja isä tietty, mutta ei se välitä. Kuten ei kaveritkaan, tuskin uskoivatkaan mitä minä yritin kertoa. Pitivät sitä varmaankin vain ällöttävänä ja säälittävänä huomion kerjäämisenä. Voihan sitä minusta, ikivakavasta hissukasta, olla vaikea uskoa jotain sellaista... No, itse asiaan; äitini. Äiti kuulee usein kun käyn oksentamassa vaikka yritän tehdä sen hiljaa ja huomaamatta. Sitten se valittaa että minulla ei ole itsekuria ja sillä se asia hoituu, kun olen itkien sanonut tahtovani parantua ja mennä terapiaan. Äiti, kaverit, isä...Kukaan ei usko tai ymmärrä. Kaikki väheksyy tätä, ei usko ettei oksentamisesta ihan noin vain eroon pääse. Tai ainakaan minä en pääse, vaikka olen yrittänyt...
Miten saisin äitini päästämään minut terapiaan, jotta parantuminen voisi alkaa ja ahmiminen loppua? Mä en ihan oikeasti kestä enää. Itken joka päivä, muutaman kerran olen tehnyt niin koulussakin. Kaikki pistää sen vaan herkkyyden piikkiin, että olen pahoittanut mieleni jostain, mutta ei ne oikeasti ymmärrä miten paha olo mulla on. Ja kaikki muutkin asiat menee mun elämässä perseelleen, mutten niitä ala tässä nyt latoa kun menisi koko päivä. Olen ajatellut itsemurhaa ja sen aion tehdäkin, jos ei tämä helvetti lopu.
Kertokaa, joku, kuka tahansa, mitä minun pitäisi tehdä?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Et sinä äitis lupia terapiaan tarvii. Meet vaan koulus terkkarille juttelee ni se hoitaa sut eteenpäin. Äitis ei tarvitse välttämättä ees tietää koko asiasta. Tsemppii :>
Saattaa kuulostaa oudolta, mutta mä en uskalla enkä halua mennä terkkarille. Ensiksikään en tykkää siitä ihmisestä yhtään toiseksi en vain halua. Eikö olisi muita keinoja päästä terapiaan kuin terkkarin opastamana?
esimerkiksi terveyskeskukset, hakeudu sinne ja kysy sieltä apua tilanteeseesi. itsemurha ei ole ratkaisu, löydät kyll toisen tien. tosi paljon voimia ja tsemii! elämä voittaa! :)
psykologille, jos koulussa ei sellaista ole. Perheneuvolasta löytyy myös asiaa tuntevia ihmisiä. Mielenterveystoimistostokin auttaa. Kuten huomaat monta eri mahdollisuutta on valittavana. Uhohda itsemurha-ajatukset, hanki apua ja sinulla on edessä kuntoutuminen ja ihana elämä!
ettei se terapia edes auta. Älä siis usko siihen liikaa. Voihan olla että parjäät etkä todella edes tarvitse mitään terapiaa...
että terapia auttaa! Mitä menettää jos kokeilee? Kommenttisi ei kovin kannustava. Motiivisi mietityttää..
mutta olen jo pidempään ihmetellyt kuinka keskustelupalstoilla vannotaan terapian nimeen. Niin että se olisi ainoa oikea parantumisen tie.On väärin, että siihen on liikaa odotuksia ja että siihen luotetaan liikaa.
Olen sitä mieltä ettei kaikki terapiaa tarvitse ja joskus huono terapeutti saa enemmän tuhoja aikaan kuin muuten tapahtuisi. Joku amerikkalainen psykiatri on kirjoittanut kirjan, jonka nimi on suurinpiirtein Jos tapaat tielläsi Buddhan, tapa hänet. Kirjassa painotetaaan ettei terapia ole aina tarpeellista ja tietyllä tavalla varoitetaan kaikentietävistä neuvojista.
Itse kävin psykologin juttusilla jokin aika sitten ja tämä psykologi piti ehdottoman tärkeänä pitkäkestoista terapiaa. Itse tiedän kuitenkin, etten sitä tarvitse ja lopetin nämäkin istunnot. Kaikki on mennyt ihan hyvin!
Voihan se olla jossakin tapauksessa noinkin. Mutta minun tapauksessani tämä ei ainakaan ole tainnut auttaa... Päivä päivältä väsyn enemmän ja enemmän, erilaiset asiat ovat menneet entistä huonompaan jamaan ja en vain pysty, jaksa enkä osaa lopettaa oksentamista. No joo, ehkä mun pitäis oikeesti haudata nuo terapia-ajatukset, ei siitä kuitenkaan mitään tulisi. Ehkä on vain yksi tapa lopettaa tämä, ja uskoisin sinunkin tietävän mikä tuo tapa on.
Hanki apua. Kun ihminen on sairas, hakeudutaan hoitoon ja bulimia on sairaus! Älä anna tilanteen enää huonontua. Mene hoitoon, please.
Ja Sara, toivottavasti sul on kaikki oikeesti hyvin. Kukin tekee tyylillään...
kertoa vahhemmillesi miten vakava tilanne oikeasti on. pyydä äitiäsi lukemaan nämä kirjoituksesi.Sairastuin itse 14v, äiti tiesi mutt kielsi kertomasta isälle kun isä olisi ehkä vihainen.
nyt 27vuotiaana sairastan yhä.
Voit kuvitella miten paljon helvettiä elämääni on mahtunut.Älä anna sinulle käydä samoin.Kadun kovasti sitä että en hakenut apua aikaisemmin. Nyt olen vihdoin terapiassa,13v sairastamisen jälkeen parantuminen on vaan varmasti paljon vaikeampaa.
Olen minäkin ollut purkillinen unilääkkeitä suussa ja vesilasi kädessä vielä vuosi sitten, mutta jokin kumma sai mut sylkemään ne pois ja itkin vaan hysteerisenä aamuun asti.
Usko minua kun sanon että TIEDÄN miten pahalta sinusta tuntuu,en yhtään vähättele ongelmaasi enkä pidä sitä huomionhakuisuutena.
Haluaisitko jutella minulle kahdenkesken?
Onko sinulla sähköpostiosoitetta jonka voisit tässä antaa?