Pitkä tarina... koitan kirjoittaa lyhyesti. Jotain jää kuinkin pois.
Oikeastaan kaikki alkoi silloin joskus pari kolme vuotta sitten ollessani vielä lukiossa. Minulla oli silloin erittäin rankka syksy koulussa: tosi paljon varsinaisia koulutöitä, mutta tämän lisäksi vielä kaikenlaisia vapaaehtoisia projekteja johon osallistuin. Keväällä olin aivan poikki. Väsytti todella paljon.
Suurimman ongelman muodosti kuitenkin kaveripiirini; Eräs kaverini sairasti psykoosin. Tämän seurauksena hän joutui vaihtamaan myös kouluaan, koska ei selvinnyt normaalista tahdista. Psykoosista hän ei ole minulle vieläkään kertonut, mutta kaverini äiti kertoi asiasta minulle, puoli vuotta sen jälkeen kun homma oli alkanut luisumaan käsistä. En ollut oikeastaan nähnyt kaveriani juurikaan sitten peruskoulun, lukio vei paljon myös omaa aikaa. Tämän lisäksi minusta tuntui osittain, että meillä ei ollut enää niin paljoa yhteisiä keskustelunaiheita. Hänen juttunsa tuntuivat olevan vielä lapsen tasolla, itseäni kiinnostivat jo aikuisten asiat. Kaverini perheessä oli myös muita ongelmia: työttömyyttä jne. Ei niistä tässä sen enempää.
Kaverini ei ole vielä tänäkään päivänä kertonut minulle sairastumisestaan. Kaikki on siis näennäisesti hyvin. En ole kuitenkaan voinut jättää häntä täysin yksin, koska pelkään että hän tekee jotain itselleen. Perheen ongelmista johtuen koen olevani osittain psykiatri myös kaverini äidille, joka kertoo minulle myös omista ongelmistaan.
No, myös toinen kaverini, jonka kanssa olen ollut jo vuosia tekemisissä, ja jota koulun takia tapasin lähes päivittäin myös lukiossa, sairastui masennukseen. Ilmeisesti osittain seurauksena siitä, että hänen oma sisarensa joutui samaan aikaan sairaalahoitoon samaisen taudin takia. Kaverini puhui minulle paljon sairaudestaan ja puhuu edelleen. Välillä näyttää paremmalta, välillä huonommalta...
Eikä lista tähän vielä pääty. Erään ystäväni vanhemmat erosivat, hänen elämänsä sekosi täysin joksikin aikaa, nyt onneksi menee jo vähän paremmin...
Niin ja sitten oli vielä nämä pari syömishäiriötä ja muutama ihminen, jotka antoivat ymmärtää muuta kuin mitä olivat. Eräs oli mustamaalannut minua jo muutamia vuosia, olin luottanut häneen. Eräässä vaiheessa muutamien yhteisten tuttujen suhtautuminen minua kohtaan muuttui, tai näin ainakin koin. Selitin asian itselleni vainoharhaisuutena. Aloin pälyillä ympärillini ja minusta tuli vähän säikky. Kun mustamaalaaminen paljastui oli aika vähän enää mitään tehtävissä. Hän omasi myös laajan kaveripiirin ja oli puhunut ties kenelle ties mitä... Jotkut näistä ihmisistä ovat saaneet minusta sen takia väärän kuvan, mutta tätä asiaa on enää vaikea korjata. Asia paljastui oikeastaan puoli vahingossa, kun eräs toinen ihminen, jonka asioita hän oli myös vääristellyt, avautui minulle asiasta peloistaan, paljastui, että kiusaaja oli jossain vaiheessa puhunut ristiin asioita. Tästä kiusaajasta paljastui samalla menneisyydessä myös asioita, joista minulla ei ollut mitään aavistusta, kuvani hänestä muuttui totaalisesti.
Tuloksena kaikesta tästä, olen itsekin masentumassa, tai sitten olen jo. Kohta on alkamassa toinen välivuosi... Kirjoitin ihan hyvin arvosanoin, mutta eihän niistäkään ole enää tässä vaiheessa mitään iloa... Minulla oli jo monet suunnitelmat valmiina, mutta nyt olen täysin ne kaikki unohtanut. Jokainen vaihtoehto tuntuu äärimmäisen huonolta.
Tulevaisuus pelottaa myös muuten: pelkään työttömyyttä, pelkään että olen liian vanha kun valmistun, pelkään että en saa koskaan tasapainoista elämää, pelkään että en jaksa hankkia perhettä, tai pelkään, että olen liian vanha, kun saattaisin jaksaa ajatella asiaa. Minulle on alkanut muodostua myös sosiaalisia ongelmia. Tuon "mukamas" vainoharhaisuuteni takia, pidin itseäni huonona ihmisenä, enkä uskaltanut lähteä mukaan ihmissuhteeseen, joka olisi ollut minulle ehkä se oikea. Pelkään tätä edelleen... Minulla on niin paljon huolia, etten halua ketään niillä rasittaa... Pilaan vain jonkun toisenkin elämän.
En oikein tiedä mitä minun pitäisi tehdä... Mennä puhumaan jollekin? Kärsin osittain myös tuosta kiltin tytön syndroomasta, ehkä juuri sen takia ihmiset näistä masennusasioistaan minulle puhuvatkin. Vanhempani ovat myös osittain ongelma, koska heistä toinen sairastui myös masennukseen vajaa vuosi sitten, mutta kun ei ole töitä eikä opiskelupaikkaa on kotoa muuttaminen todella vaikeata. Aion sen kuitenkin tavalla tai toisella toteuttaa, muuten seinät kaatuvat päälle.
Varsinainen kysymys on, tiedän, että tämä tuntuu julmalta, mutta pitäisikö minun päästää irti noista "riippakivistä", niistä muutamista vanhoista ystävistä, joiden huolet huolestuttivat myös minut. Olen sairastumassa siihen, että muut sairastavat..
Oikeastaan kaikki alkoi silloin joskus pari kolme vuotta sitten ollessani vielä lukiossa. Minulla oli silloin erittäin rankka syksy koulussa: tosi paljon varsinaisia koulutöitä, mutta tämän lisäksi vielä kaikenlaisia vapaaehtoisia projekteja johon osallistuin. Keväällä olin aivan poikki. Väsytti todella paljon.
Suurimman ongelman muodosti kuitenkin kaveripiirini; Eräs kaverini sairasti psykoosin. Tämän seurauksena hän joutui vaihtamaan myös kouluaan, koska ei selvinnyt normaalista tahdista. Psykoosista hän ei ole minulle vieläkään kertonut, mutta kaverini äiti kertoi asiasta minulle, puoli vuotta sen jälkeen kun homma oli alkanut luisumaan käsistä. En ollut oikeastaan nähnyt kaveriani juurikaan sitten peruskoulun, lukio vei paljon myös omaa aikaa. Tämän lisäksi minusta tuntui osittain, että meillä ei ollut enää niin paljoa yhteisiä keskustelunaiheita. Hänen juttunsa tuntuivat olevan vielä lapsen tasolla, itseäni kiinnostivat jo aikuisten asiat. Kaverini perheessä oli myös muita ongelmia: työttömyyttä jne. Ei niistä tässä sen enempää.
Kaverini ei ole vielä tänäkään päivänä kertonut minulle sairastumisestaan. Kaikki on siis näennäisesti hyvin. En ole kuitenkaan voinut jättää häntä täysin yksin, koska pelkään että hän tekee jotain itselleen. Perheen ongelmista johtuen koen olevani osittain psykiatri myös kaverini äidille, joka kertoo minulle myös omista ongelmistaan.
No, myös toinen kaverini, jonka kanssa olen ollut jo vuosia tekemisissä, ja jota koulun takia tapasin lähes päivittäin myös lukiossa, sairastui masennukseen. Ilmeisesti osittain seurauksena siitä, että hänen oma sisarensa joutui samaan aikaan sairaalahoitoon samaisen taudin takia. Kaverini puhui minulle paljon sairaudestaan ja puhuu edelleen. Välillä näyttää paremmalta, välillä huonommalta...
Eikä lista tähän vielä pääty. Erään ystäväni vanhemmat erosivat, hänen elämänsä sekosi täysin joksikin aikaa, nyt onneksi menee jo vähän paremmin...
Niin ja sitten oli vielä nämä pari syömishäiriötä ja muutama ihminen, jotka antoivat ymmärtää muuta kuin mitä olivat. Eräs oli mustamaalannut minua jo muutamia vuosia, olin luottanut häneen. Eräässä vaiheessa muutamien yhteisten tuttujen suhtautuminen minua kohtaan muuttui, tai näin ainakin koin. Selitin asian itselleni vainoharhaisuutena. Aloin pälyillä ympärillini ja minusta tuli vähän säikky. Kun mustamaalaaminen paljastui oli aika vähän enää mitään tehtävissä. Hän omasi myös laajan kaveripiirin ja oli puhunut ties kenelle ties mitä... Jotkut näistä ihmisistä ovat saaneet minusta sen takia väärän kuvan, mutta tätä asiaa on enää vaikea korjata. Asia paljastui oikeastaan puoli vahingossa, kun eräs toinen ihminen, jonka asioita hän oli myös vääristellyt, avautui minulle asiasta peloistaan, paljastui, että kiusaaja oli jossain vaiheessa puhunut ristiin asioita. Tästä kiusaajasta paljastui samalla menneisyydessä myös asioita, joista minulla ei ollut mitään aavistusta, kuvani hänestä muuttui totaalisesti.
Tuloksena kaikesta tästä, olen itsekin masentumassa, tai sitten olen jo. Kohta on alkamassa toinen välivuosi... Kirjoitin ihan hyvin arvosanoin, mutta eihän niistäkään ole enää tässä vaiheessa mitään iloa... Minulla oli jo monet suunnitelmat valmiina, mutta nyt olen täysin ne kaikki unohtanut. Jokainen vaihtoehto tuntuu äärimmäisen huonolta.
Tulevaisuus pelottaa myös muuten: pelkään työttömyyttä, pelkään että olen liian vanha kun valmistun, pelkään että en saa koskaan tasapainoista elämää, pelkään että en jaksa hankkia perhettä, tai pelkään, että olen liian vanha, kun saattaisin jaksaa ajatella asiaa. Minulle on alkanut muodostua myös sosiaalisia ongelmia. Tuon "mukamas" vainoharhaisuuteni takia, pidin itseäni huonona ihmisenä, enkä uskaltanut lähteä mukaan ihmissuhteeseen, joka olisi ollut minulle ehkä se oikea. Pelkään tätä edelleen... Minulla on niin paljon huolia, etten halua ketään niillä rasittaa... Pilaan vain jonkun toisenkin elämän.
En oikein tiedä mitä minun pitäisi tehdä... Mennä puhumaan jollekin? Kärsin osittain myös tuosta kiltin tytön syndroomasta, ehkä juuri sen takia ihmiset näistä masennusasioistaan minulle puhuvatkin. Vanhempani ovat myös osittain ongelma, koska heistä toinen sairastui myös masennukseen vajaa vuosi sitten, mutta kun ei ole töitä eikä opiskelupaikkaa on kotoa muuttaminen todella vaikeata. Aion sen kuitenkin tavalla tai toisella toteuttaa, muuten seinät kaatuvat päälle.
Varsinainen kysymys on, tiedän, että tämä tuntuu julmalta, mutta pitäisikö minun päästää irti noista "riippakivistä", niistä muutamista vanhoista ystävistä, joiden huolet huolestuttivat myös minut. Olen sairastumassa siihen, että muut sairastavat..
Vastaukset 3
Vanhimmat
"Olen sairastumassa siihen, että muut sairastavat.."
No tuossahan tuo tulee - asia omine sanoinesi...
Se on todellakin silläviisii, että "seura tekee pitkälti kaltaisekseen". Sinun pitäisi nyt yrittää jollain tavalla hakeutua ns. "terveiden ja reippaiden ihmisten pariin", jotka sitten tartuttaisivat sinuunkin omaa positiivista energiaasi.
Voisit ainakin yrittää ottaa "taukoa" noihin tämänhetkisiin ystäviisi.
Tai sitten edes hankkia siihen "rinnalle" hieman reippaampaa seuraa, ettei kohta koko SINUN elämäsi olisi täysin synkkä ja pimeä.
Et sinä tosiaan noiden ihmisten psykologi ole. He voivat myös mennä tarvittaessa ammattimaisen psykologin luo - ei heidän tarvitse sinua kuormittaa.
Lähimmäisenrakkaus on kaunis juttu, mutta ei se saa liikaa "omaa elämää syödä".
Leenu puhuu asiaa, joskus käy niin, että kun haluaa autta joutuukin itse ansaan.
Teet ihan oikein itsellesi ja myös lähimmäisillesi jos irtaanut näistä 'riippakivistä' ja keskityt oman tulevaisuutesi toteuttamiseen.
Onhan se niinkin, että kohta ei ole teillä kellään kivaa, kun kaikki vaan masentuu toinen toisensa seurassa. Ai niin, huumori on muuten aivan käsittämättömän hyvä väline käsitellä kipeitäkin asioita.
Voit hakea itsellesi tukea erilaisista vertaistuki ryhmistä, kuten
http://www.al-anon.fi/
Vaikka ongelmasi ei suorastaan alkoholiin liittyisikään, myös läheisriippuvuus voi olla päihderiippuvuuden kaltainen ongelma.
Parempaa kevättä, vielä se aurinko paistaa....
Yksinkertaisesti: et voi auttaa niitä jos olet itse sairas joten jätä riippakivet.