Olen suunitellut päättäväni päiväni, en vaan jaksa enää. En ole oikein koskaan elänyt täysillä enkä näe enää syytä miksi edes yrittäisin.
Vuosi sitten jätin lukion kesken, menetin viimeisenkin ystäväni ja jäin makaamaan sänkyyni. En ole vuoteen tehnyt mitään, en enää kehtaa. Vanhempani heittävät pian ulos(toisaalta ymmärrän täytän pian 2o-v), en tiedä mihin mennä.
Kaikki alkoi vuosia sitten lapsuudessa, kun aloin inhoamaan itseäni. Häpesin itseäni, ulkonäköäni, persoonaani, kaikkea. Yksi merkittävä tekijä on ollut äitini. Hän on aina pilkannut, väheksynyt ja nauranut minulle. Hän sai minut tuntemaan itseni arvottomaksi. Tunsin itseni vialliseksi. Toivoin vain että jonain päivänä muutun joksikin toiseksi henkilöksi. Tuohon toiveeseen tartuin, se sai minut jaksamaan eteenpäin!
Sairastuin yläasteella syömishäiriöön, mikä johti vaikeaan masennukseen. Käytin suuren osan seuraavista viidestä vuodesta syömisen suunitteluun, lenkkeilyyn ja oksentamiseen. koulun ulkopuolella minulla ei juuri ollut elämää. Iltaisin itkin omaa elämääni, mutta jaksoin tarttumalla toiveeseen että jonain päivänä muutun. En ole enää arvoton läski, jota kukaan ei arvosta, jonka mielipiteitä kunnioitetaan, jota pojat pitävät kauniina, jota ihaillaan ja joka menestyy elämässä.
Lukio iässä masennuksen varjolla lintsasin paljon, pääsin nipin napin läpi kursseistani ja syömisongelmani myrskyili laidasta laitaan. (Välillä armotonta ahmimista ja oksentamista ja välillä paastoamista ja lenkkeilyä). Välit äitiini kiristyivät. Hän halusi lähettää minut laitokseen tai heittää pihalle kotoa. Omasta mielestään hän oli joutunut syömisongelmistani kärsimään riittävän monta vuotta.Äiti mustamaalasi minut sukulaisille ja tuttaville perheen ruttona ja keräsi sympatia pisteet itselleen esittäen marttyyriäitiä, joka kärsii lapsensa aiheuttamista kärsimyksistä. Hän haukkuu minua itsekurittomaksi lesboksi(en ole ikinä seurustellut), joka on itse itselleen tuskaa aiheuttanut. Hän on kieltäytynyt uskomasta että hän voisi olla osa syyllinen ongelmieni aiheuttajana. Minua ahdisti. Mihin tahansa meninkin olin naurunaihe, turha ja arvoton niin kotona, koulussa kuin kavereidenkin kesken. Yrintin itsemurhaa. Jouduin osastolle, mutta sen jälkeen kaikki jatkui samalla tavalla.
Olen juossut usealla eri terapeutilla, mutta tunnen ettei kukaan ymmärrä minua. Eräs lääkärinikin suhtautui minuun vain huomion hakuisena nuorena.
Olen niin lopussa, olen ymmärtänyt etten koskaan tule olemaan joku muu. Minua ei arvosteta, ei pidetä kauniina tai fiksuna. Olen vankina omassa ruumiissani. Häpeän itseäni, häpeän sitä että minua pidetään tyhmänä lesbona, vaikka antaisin mitä tahansa jos kehtaisin seurustella. Häpeän vartaloani, en pysty kuvittelemaan ikinä harrastavani seksiä. Häpeän sitä että en pysty elämään täysillä, en uskalla.
Jos olen aina tai ainakin niin kauan kuin muistan tuntenut näin, voiko mikään muuttua? Ainakaan minä en muutu, enkä koskaan tule pitämään itsestäni, mitä järkeä on elää?
Vuosi sitten jätin lukion kesken, menetin viimeisenkin ystäväni ja jäin makaamaan sänkyyni. En ole vuoteen tehnyt mitään, en enää kehtaa. Vanhempani heittävät pian ulos(toisaalta ymmärrän täytän pian 2o-v), en tiedä mihin mennä.
Kaikki alkoi vuosia sitten lapsuudessa, kun aloin inhoamaan itseäni. Häpesin itseäni, ulkonäköäni, persoonaani, kaikkea. Yksi merkittävä tekijä on ollut äitini. Hän on aina pilkannut, väheksynyt ja nauranut minulle. Hän sai minut tuntemaan itseni arvottomaksi. Tunsin itseni vialliseksi. Toivoin vain että jonain päivänä muutun joksikin toiseksi henkilöksi. Tuohon toiveeseen tartuin, se sai minut jaksamaan eteenpäin!
Sairastuin yläasteella syömishäiriöön, mikä johti vaikeaan masennukseen. Käytin suuren osan seuraavista viidestä vuodesta syömisen suunitteluun, lenkkeilyyn ja oksentamiseen. koulun ulkopuolella minulla ei juuri ollut elämää. Iltaisin itkin omaa elämääni, mutta jaksoin tarttumalla toiveeseen että jonain päivänä muutun. En ole enää arvoton läski, jota kukaan ei arvosta, jonka mielipiteitä kunnioitetaan, jota pojat pitävät kauniina, jota ihaillaan ja joka menestyy elämässä.
Lukio iässä masennuksen varjolla lintsasin paljon, pääsin nipin napin läpi kursseistani ja syömisongelmani myrskyili laidasta laitaan. (Välillä armotonta ahmimista ja oksentamista ja välillä paastoamista ja lenkkeilyä). Välit äitiini kiristyivät. Hän halusi lähettää minut laitokseen tai heittää pihalle kotoa. Omasta mielestään hän oli joutunut syömisongelmistani kärsimään riittävän monta vuotta.Äiti mustamaalasi minut sukulaisille ja tuttaville perheen ruttona ja keräsi sympatia pisteet itselleen esittäen marttyyriäitiä, joka kärsii lapsensa aiheuttamista kärsimyksistä. Hän haukkuu minua itsekurittomaksi lesboksi(en ole ikinä seurustellut), joka on itse itselleen tuskaa aiheuttanut. Hän on kieltäytynyt uskomasta että hän voisi olla osa syyllinen ongelmieni aiheuttajana. Minua ahdisti. Mihin tahansa meninkin olin naurunaihe, turha ja arvoton niin kotona, koulussa kuin kavereidenkin kesken. Yrintin itsemurhaa. Jouduin osastolle, mutta sen jälkeen kaikki jatkui samalla tavalla.
Olen juossut usealla eri terapeutilla, mutta tunnen ettei kukaan ymmärrä minua. Eräs lääkärinikin suhtautui minuun vain huomion hakuisena nuorena.
Olen niin lopussa, olen ymmärtänyt etten koskaan tule olemaan joku muu. Minua ei arvosteta, ei pidetä kauniina tai fiksuna. Olen vankina omassa ruumiissani. Häpeän itseäni, häpeän sitä että minua pidetään tyhmänä lesbona, vaikka antaisin mitä tahansa jos kehtaisin seurustella. Häpeän vartaloani, en pysty kuvittelemaan ikinä harrastavani seksiä. Häpeän sitä että en pysty elämään täysillä, en uskalla.
Jos olen aina tai ainakin niin kauan kuin muistan tuntenut näin, voiko mikään muuttua? Ainakaan minä en muutu, enkä koskaan tule pitämään itsestäni, mitä järkeä on elää?
Vastaukset 6
Vanhimmat
milloinkaan en omaa lastani pilkkaisi,vaan kannustaisin kaikissa tilanteissa.Etkö voisi kertoa lääkärillesi suhteesta äitiisi,millaiset välit teillä on.Siitä varmasti osin riippuu ettet hyväksy itseäsi.Ajattele.että olet yhtäarvokas kun kuka tahansa toinen.Sinun tarvitsisi saada itsellesi kaveri joka kannustaisi sinua.Käy lääkärin luona juttelemassa,toivon että saisit apua,ja löytäisit elämänjlon takaisin.kaikkea hyvää sinulle
Äitisi on mielisairas ja on valitettavasti "siirtänyt" oman sairautensa sinulle. Ehkä siksi, että VAIN hänen ei tarvitsisi kärsiä.
Paskapäistä ja epäreilua, mutta tuollainen on näemmä äitisi.
Yritä unohtaa, että omistat koko äitiä tai sitten kuuntele häntä "yhdestä korvasta sisään, toisesta ulos" -periaatteella.
JA:
Kirjoita paperinlapulle 5 - 10 asiaa itsestäsi, joihin OLET tyytyväinen. Ihan varmasti löydät ainakin VIISI! Sitten keskityt ajattelemaan niitä ja tajuat, että "ET ole arvoton yksilö"!
Varmasti olet sinäkin arvokas yksilö:)
Minä ainakin antaisin sinulle tilaisuuden, elämän.
että ainakin laita kovasti kyseenalaisiksi ne ajassamme olevat arvot,
- että "pitää elää täysillä" (mitä se on? ja kukapa elää?!),
- että pitää olla erityisen hyvän näköinen (suurin osa ihmisistä ei todellakaan ole! sinun näköösi en pysty ottamaan kantaa, että ovatko ajatuksesi itsestäsi ihan epärealistisia, ilmeisesti ovat),
- että seksi ja sen harjoittaminen ei ole mikään elämän arvo sinänsä, ei mikään tavoiteltava asia (seksi kuuluu nautinnoksi avioliittoon ja sitä myös tarvitaan lastentekoon, joten unohdapa nyt tässä elämäsi muuten kriisisessä vaiheessa koko jutun ajattelu)
Kuten jo edelliset kirjoittaneet, hae apua. Mene ihan omana itsenäsi kertomaan tästä elämäsi sotkusta, tuntemuksista ja oireistasi. Ne ovat kuitenkin helposti tajuttavissa olevia asioita ammatti-ihmiselle; tulet vielä hämmästymään, miten helpostikin alat saada apua ja tukea elämäsi jatkoon. Vähitellen asia kerrallaan alat ratkoa elämäsi käytäntöjä. Tosiaan, jos ikinä pystyt, niin ota etäisyyttä äitiisi; ole tässä vaiheessa mahdollisimman vähän kanssaan tekemisissä. Ehkä sinun on pakko olla, mutta jos asia on kuten kerroit, elät aika vaarallisessakin paikassa. Mielestäni olet aika vakava tapaus, kun olet jo itsetuhoonkin lähtenyt. Ottaisitko elämäsi nyt omalle vastuullesi, työnnä äitisi syrjään ja ala etsiä apua ja ratkaisuja. Tiedän, että kirjoitan ns. käskyjä tuntematta sinua, mutta tällä tarkoitan vain semmoista suuntaa, jonne pyrkiä. Olet aika sairas, mutta koska olet nuori, niin sinulla on kaikki mahdollisuudet toipua ihan hyvin ja löytää itsesi ja oma elämäsi sekä vahvuutesi ja lahjasi jen. Tsemppiä kovasti sinulle sekä taitoa pärjätä perheessäsi !!?? Sinä kuulut ulkopuolisen (ammatti)ihmisen pakeille... Varaathan aikaa heti maanantaina. Terv. Ystävä X.
Tuntematta tilannetta noin kokonaisuutena, en lähde niihin mitään kummempaa lisäämään. Oleellista on, että pääset nyt ammatti-ihmisen kanssa purkamaan sitä vyyhtiä. Se äitiin etäisyyden ottaminen on minusta hyvä ajatus. Onko mahdollista, että voisit saada asunnon jostain muualta, jos vanhempien ja erityisesti äidin läheisyys ahdistaa. Itselleni kävi aikanaan niin, etten vaan jaksanut olla kotona ja muutin pois. Ei se helppoa ollut, mutta välit vanhempiin paranivat kummasti. Pystyin itse näkemään lapsuudenkotini arvon eri tavalla ja etäisyys teki molemmin puolin hyvää.
Mitään peruuttamatonta et saa, muista tämä, tehdä elämällesi. Hae apua, sitä tarvitset. Ilmoittele itsestäsi, miten asiasi etenevät vaikka tämän viestiketjun kautta. Terv. rtll
Myös minun äitini on haukkunut ja nauranut minulle lapsesta asti kaikesta mitä olen ja teen, asun nykyään jo omassa asunnossani mutta silti yrittää äitini kontrolloi minun asioitani ja tekemisiäni.
Hän kärsii mielenterveysongelmista.
Mulla on itsetunto todella huono, olen masentunut, ahdistunut, olen alkanut syömään masennuslääkkeitä, käyn terveydenhoitajalla juttelemassa. Ammattiapua kannattaa hakea, kyllä siitä on hyötyä.