Onko täällä ketään muuta sellaista, jota hoidot ja koko tämä "hössötys" tympii?
Me ollaan yritetty lasta 2,5 vuotta ja yhden kerran on nyt käyty inseminaatiossa eikä se tärpännyt. Olen jo nyt ihan kypsää kauraa ja yritän kerätä hirveesti tsemppiä, että saisin mentyä vielä edes kerran inssiin. Ensi viikolla voisi olla mahdollisuus.
Tarkoitan siis sitä, että minusta yksinkertaisesti tuntuu, ettei minulla ole voimavaroja käydä läpi yhtään enempää tutkimuksia ja hoitoja.
Haluaisin tietysti tosi kovasti tulla raskaaksi ja saada lapsen, mutta alkaa tuntua siltä, että en ole kuitenkaan valmis tavoittelemaan sitä keinolla millä hyvänsä.
Joku varmaan tokaisee tähän, että "et sä sitten jaksa sitä lastakaan, jos et sen vertaa jaksa, että menisit hoitoihin"...
Mielestäni se ei mene kuitenkaan niin. Olen jo aikuinen nainen ja tiedän kyllä voimavarani. Tiedän, että olisin hyvä äiti.
En haluaisi syyllistyä siitä, jos en halua käydä läpi kaikkia mahdollisia hoitoja. Minusta tuntuu, että meille on parempi jättää asia "herran haltuun" (sallittakoon tuo ilmaus nyt tässä, vaikken uskovainen olekaan), kuin jatkaa hoitoja ja tutkimuksia, koska ne tuntuvat vastenmielisille.
Ymmärrän kyllä hyvin teitä kaikkia, jotka teette kaikkenne saadaksenne lapsen. Ymmärrän motiivinne, mutta en välttämättä ymmärrä sitä, että mistä ihmeestä te saatte voimaa ja energiaa siihen? Nostan kyllä hattua teille siitä, että jaksatte ja kestätte sen kaiken. Olette tosi vahvoja ja voimakkaita ihmisiä! Pitäkää lippu korkealla!
Mitä mieltä olette siitä, jos nainen jättää niin sanotusti leikin kesken eikä hae kaikkia mahdollisia hoitoja? Onko muita, jotka ovat tehneet tällaisen ratkaisun?? Haluaisin kipeästi kuulla teistä ja ajatuksistanne!!
Olen myös miettinyt sitä, että jääkö tämä sitten kaivelemaan? Mietinkö joskus 10 vuoden päästä katkerana, että miksi en silloin nuorempana mennyt hoitoihin ja yrittänyt kaikkeani, että saisin lapsen?
Kerrotaan nyt tähän vielä se, että miehen simpat on ok, eli vika on minussa, mutta sitä ei ole löydetty. Kaikki pitäisi periaatteessa olla kunnossa, eli tavallaan toivoa raskauden luonnollisesta alkamisesta voi vielä elätellä pienessä mielessään...
Me ollaan yritetty lasta 2,5 vuotta ja yhden kerran on nyt käyty inseminaatiossa eikä se tärpännyt. Olen jo nyt ihan kypsää kauraa ja yritän kerätä hirveesti tsemppiä, että saisin mentyä vielä edes kerran inssiin. Ensi viikolla voisi olla mahdollisuus.
Tarkoitan siis sitä, että minusta yksinkertaisesti tuntuu, ettei minulla ole voimavaroja käydä läpi yhtään enempää tutkimuksia ja hoitoja.
Haluaisin tietysti tosi kovasti tulla raskaaksi ja saada lapsen, mutta alkaa tuntua siltä, että en ole kuitenkaan valmis tavoittelemaan sitä keinolla millä hyvänsä.
Joku varmaan tokaisee tähän, että "et sä sitten jaksa sitä lastakaan, jos et sen vertaa jaksa, että menisit hoitoihin"...
Mielestäni se ei mene kuitenkaan niin. Olen jo aikuinen nainen ja tiedän kyllä voimavarani. Tiedän, että olisin hyvä äiti.
En haluaisi syyllistyä siitä, jos en halua käydä läpi kaikkia mahdollisia hoitoja. Minusta tuntuu, että meille on parempi jättää asia "herran haltuun" (sallittakoon tuo ilmaus nyt tässä, vaikken uskovainen olekaan), kuin jatkaa hoitoja ja tutkimuksia, koska ne tuntuvat vastenmielisille.
Ymmärrän kyllä hyvin teitä kaikkia, jotka teette kaikkenne saadaksenne lapsen. Ymmärrän motiivinne, mutta en välttämättä ymmärrä sitä, että mistä ihmeestä te saatte voimaa ja energiaa siihen? Nostan kyllä hattua teille siitä, että jaksatte ja kestätte sen kaiken. Olette tosi vahvoja ja voimakkaita ihmisiä! Pitäkää lippu korkealla!
Mitä mieltä olette siitä, jos nainen jättää niin sanotusti leikin kesken eikä hae kaikkia mahdollisia hoitoja? Onko muita, jotka ovat tehneet tällaisen ratkaisun?? Haluaisin kipeästi kuulla teistä ja ajatuksistanne!!
Olen myös miettinyt sitä, että jääkö tämä sitten kaivelemaan? Mietinkö joskus 10 vuoden päästä katkerana, että miksi en silloin nuorempana mennyt hoitoihin ja yrittänyt kaikkeani, että saisin lapsen?
Kerrotaan nyt tähän vielä se, että miehen simpat on ok, eli vika on minussa, mutta sitä ei ole löydetty. Kaikki pitäisi periaatteessa olla kunnossa, eli tavallaan toivoa raskauden luonnollisesta alkamisesta voi vielä elätellä pienessä mielessään...
Vastaukset 17
Vanhimmat
Vaimossa ei ole ensimmäisissä tutkimuksissa löydetty vikaa ja mun simppojen hed. kyky hyvä.... Silti tulosta ei ole tullut, eli olemme melkeen samassa pisteessä teidän kanssa.
Kun ajattelen itseäni ja omaa elämääni yhteiskunnassa tulee mulle paha olo, koska emme ole onnistuneet täyttäämään yhteiskunnan halua. Olemme kolmekymppisiä naimisissa oleva pari, mutta taloutemme on vain kahden hengen kokoinen.....
Itsestäkin tuntuu siltä, että elämästäni puuttuu päämäärä ja suunta. Lapsi tällä hetkellä antaisi suunnan ja olisin taas yhteiskunnan kannalta katsottuna mallikelpoinen....
Tosin olemmem kyllä tällä hetkellä yhteiskunnalle aikamoisia nettomaksajia, koska maksamme hyvin veroja ja emme tarvitse neuvolaa, päivähoita tai peruskoulua.....
Sitten vielä ihmisten kommentit, et sinä voi mitään lapsiperheiden asioista tietää, kun itselläsi ei ole lasta..
Itse olen sitä mieltä, että kokeilemme kaikki mahdolliset hoidot ja todennäköisesti menemme yksityiselle..(Jätän seuraavan auton vaihdon väliin tai sitten kun rahat loppuu haen pankkilainaa) En halua enkä pysty lopettamaan yrittämistä.. Mun neuvo sulle on, että jatka yrittämistä... En tiedä ikääsi, mutta luulen, kun biologinen kello on mennyt ohi, tunnen pesäpallomaisen iskun päin kasvojasi, siitä kun olet lopettanut kesken......
Itseäni harmittaa jo nyt, kun olemme opiskelleet loppuun ja hankkineet työpaikat ja sitten vuorossa oli lapset.... Tunnen jo nyt tehneeni väärän valinnan....
Tämän palstan lukeminen tuo välillä toivoa ja taas toisinaan masentaa lisää...
Nyt itse ainakin ajattelen, että kevättä kohti ja kaikki avut kehiin luonnon avuksi...
itsekin vähän päälle 30, eli en mikään ikäloppu vielä. Biologinen kello tikittää kyllä vielä.
Oli todella mielenkiintoista lukea, että odotat lapsesta suunnan antajaa omalle elämälle. Tätä olen pohtinut paljon. Itsellänikin on sellainen olo, että olen jo monta vuotta "rakentanut" elämääni siihen suuntaan, että pian tulen raskaaksi, pian minulla on vauva ja saan kohdistaa kaiken energiani sen hoivaamiseen. Olen tavallaan pantannut energiaa ja ajatuksia muulta elämältä ja tekemiseltä. Toki elämässä on tapahtunut paljonkin asioita, on hankittu talo ja otettu koira ja tehty työtä, matkusteltu. Mutta sillä tavalla henkisesti, syvemmästi ajatellen olen keskittänyt kaiken tarmoni siihen, että vauva tulee.
Ajatus siitä, että vauvaa ei tulisikaan, tekee olon todella tyhjäksi. Mitä minä sitten tällä elämälläni teen? Mihin käytän koko reserviin laitetun energian mikä oli varattu sen vauvan hoitamista varten? Mitä sisältöä elämälläni sitten on?
Minusta tätä pitäisi miettiä enemmänkin ja olisi hyvä, jos tästä saataisiin keskustelua täällä. Tämä palsta on niin "mekaaninen", kun puhutaan vain lääkkeistä ja hoitotoimenpiteistä, mikä on tietysti tärkeää sekin.
Onko oikein, että vauvasta odottaa elämän suunnan antajaa? Eikö se ole aika paljon vaadittu siltä pienokaiselta? Vai onko tämä ajatuskuvio vain luonnollinen tässä iässä? Onhan se tietysti tärkeääkin koko elämän ja ihmisrodun jatkuvuuden kannalta, että ihminen on valmis tekemään uhrauksia hoitaakseen omaa jälkeläistään... ?
Vaikuttaa tähän minun kielteiseen asenteeseen varmaan sekin, että mulla on tietty kammo lääkäreitä ja sairaalaa kohtaan. On huonoja kokemuksia.
Pelkään myös liikoja lääkkeitä, en haluaisi käyttää niitä.
Sekin on ikävää, että julkisella puolella hoito ja tutkimukset tuntuvat leväperäisiltä ja vähän sieltä tännepäin tehdyiltä. Ei siellä oikeasti ketään kiinnosta mikä sua vaivaa tai mikä sulle olis parasta.
Tällä paikkakunnalla taas yksityistä hoitoa ei voi saada.
Ehkä tämä on jokin välivaihe, joka menee ohi ja haluankin vielä jatkaa jonkun ajan päästä. Saapa nähdä.
Yhteiskunnan vaatimuksia ei kannata ottaa liian vakavasti. Eihän yhteiskuntakaan toimi aina kaikessa juuri niinkuin sinä haluaisit! Tuo mallikelpoisuusajattelu on suorastaan pelottavaa, siihen taitaa pohjata se ikävä tosiseikka, että vanhemmiksi kykenemättömätkin haluavat (ja valitettavasti myös saavat) lapsia. Olisitte vaimosi kanssa varmasti loistavia vanhempia, mutta tuo tietyn mallin saavuttaminen tuo turhaa painetta ja mielipahaa.
On selvää, että lapseton ihminen on aivan yhtä arvokas yhteiskunnallemme kuin perheellinenkin.
On selvää, että suunta puuttuu noin suuren pettymyksen seurauksena, kun päämäärä hämärtyy. Tässä asiassa on vaikea lohduttaa, mutta sanoisin, ettet ole yksin asian kanssa!
Hei inkutinku!
Meillä on yritystä takana puolitoista vuotta, tutkimukset vasta meneillään. Ymmärrän, kuinka raskasta tuo kaikki voi olla, vaikka itse olemme näin alkutaipaleella. En tiedä mihin asti olen valmis yrittämään, jos lasta ei ala kuulua. Nytkin on välillä niin rikki, ettei ole voimavaroja mihinkään...
Tiedätkö, juuri tällä viikolla luin Ilkasta kuinka pientä vauvaa oli pahoinpidelty sitomalla tämän suu ilmastointiteipillä, laittamalla hänet pieneen laatikkoon. Vauvalle oli juotettu olutta ja väkeviä. Isä oli kuvannut tekonsa, (jossa ilmeisesti myös äiti oli osallisena), videokameralla. No, lapsi oli otettu luonnollisesti huostaan. Sanoin miehelleni tuota juttua lukiessani, että jos sitä lasta ei meille tule, niin sitten asia on tarkoitettu niin. Sitten on olemassa joku lapsi, joka tarvitsee meitä. Sijaisperheeksi ryhtyminen on ollut mielessä jo jonkun aikaa.
Tiedän yhden sijaisperheen, jonne ei "omaa lasta" kuulunut. Heillä on nyt neljä sijaislasta ja ihan normaalisti syntynyt poika.
Voimia Sinulle ja miehellesi isojen kysymysten äärellä. Tehkää oma ratkaisunne tuntematta siitä syyllisyyttä.
Tuttavapiiriin kuuluu kaikenlaista koelentäjää, astronauttia ja kosmonauttia.
Täälläpäin hommat hoidetaan loppuun asti, vielä senkin jälkeen kun mitään todellista toivoa ei ole. Ihan kylmän rauhallisesti vaan. :-)
sait mut hymyilemään.
Tietysti jos sinusta tuntuu, että voimavarat on lopussa, on aivan ymmärrettävää, että haluat keskeyttää hoidot, ja siitä sinun ei tosiaankaan tarvitse kokea syyllisyyttä. Onhan nämä hoidot raskaita psyykkisesti, fyysisesti ja myös taloudellisesti. On jokaisen oma päätös, kuinka pitkälle tässä prosessissa haluaa edetä, toisethan eivät edes koskaan mene tutkimuksiin.
Ja eihän sinun vielä tarvitse lopullista päätöstä tehdä, voithan olla vuoden pari ilman hoitoja, ja jos tuntuu siltä, niin sitten aloittaa uudestaan. Jos kuitenkin päätät kokonaan keskeyttää hoidot, niin sinun täytyy se käsitellä itse niin hyvin, että et sitä sitten myöhemmin kadu, kun on jo liian myöhäistä. Teidän tilannehan kuitenkin kuulostaa siltä, että hoidoilla hyvinkin lapsen voisitte saada ja miksei luomustikin :)
Itse koin vielä n. 3 kk sitten todella kamalaksi ajatuksen koeputkihedelmöityksestä, tällöin olimme luomusti yrittäneet 1,5 vuotta, eikä oltu vielä käyty tutkimuksissa. Nyt on kuitenkin eka ivf-hoito takana, ja tulosia odottelen positiivisella mielellä. Tilanne eteni nopeasti, koska oltiin yksityisellä, ja lääkärin mielestä tämä meille ainoa järkevä vaihtoehto. Että näin se oma mielikin muuttuu, ja saakin muuttua. Voimia sinulle, että jaksat, mikä tahansa päätöksesi onkin!
tuttuni jätti hoidot kesken jatuli 4-6 kk myöhemmin raskaaks!
kummallista tää elämä..
onnea ja tsemppia! pidä vaik taukoo välillä.. ja koita ajatella jotain muuta.
t. jaana
.. näitä ikuisia ihmetarinoita siitä kuinka kummin kaiman siskon eno tuli raskaaksi...
hei. meillä yritystä hiukka reilut 2 vuotta. hoidot aloitettiin kolmisen kk sitten. Yksi inseminaatio nyt takana. toiseen menossa pikapuolin.
Miettinyt kanssa monesti, mistä ihmeestä noita voimia saa. Tullut siihen tulokseen, että kun jotain todella haluaa, niin sitten on kovasti valmis tekemään töitäkin sen eteen. Ja mun elämässä ainakin kaikki on mennyt niin, ettei mitään ole saanut ilman tuskaa ja kyyneleitä ja hirveästi töitä tekemällä. Eli olisihan se ollut ihme jos lapsi nyt sitten ois helpolla saatu aikaan. Eli eteenpäin vain rytinällä... välillä kompastutaan kuralätäkköön, mutta naama märkänä jupisten siitä taas on vain pakko katsoa seuraavaa lätäkköä.
Mulla on kamalasti auttanut, se että on työ missä viihdyn ja mikä tarjoaa haasteita. Saa uppoutua välillä siihen niin ettei muusta elämästään muista.
Älä inkutinku luovuta.. aina kannattaa taistella viimiseen toivonrippeeseen asti, ja vähän sen jälkeenkin.. jos ei minkään muun takia niin ihan vain kiusatakseen itseään, ettei liian helpolla pääsisi tästä elämästä ;)
Hoitotauko kannattaa!!
Sillon kun tuntuu ettei enää halua jatkaa edellisten ´epäonnistumisten´ jälkeen, kannattaa todella ottaa aikalisä.
Meillä tilanne se ettei mitään varsinaista vikaa ole ja niinpä ollaan viimeisten reilun kolmen vuoden aikana tehty kaikkiaan kuusi inseminaatiota. Tämän viimeisen tuloksesta ei vielä tiedä..
Välillä on tullut niin valtavia voimattomuuden tunteita ettei ole oikeastaan ollut muuta vaihtoehtoa kun pitää tauko hoidoissa. Pisin tauko venyi lähes vuoden mittaiseksi!
Hoidot kuitenkin syö niin fyysisesti kuin henkisestikin kaikkia voimavaroja. Se jatkuva odotus ja jännitys verottaa.
Ja jostain syystä sitten, vaikka välillä on tuntunut että nyt riittää, ei enää yhtään hoitoa, niin kuitenkin on aina jostain löytynyt sitä uskoa lähteä uudestaan yrittämään. Mutta itselle täytyy antaa tarpeeksi aikaa toipua hoitojen välillä.
Olen kanssa miettinyt paljon tuota, että vasta oma lapsi antaa elämälle sen tietyn tarkoituksen.... Ehkä se tavallaan on totta. En siis tarkoita etteikö lapsettoman elämällä olisi mitään tarkoitusta. Sillä kyllähän kaikkien ihmisten elämällä on tarkoitus! Jospa meistä sitten on tarkoitettu vaikkapa niitä sijais- tai adoptiovanhempia... Kuka tietää.
Mutta varmastikin oma lapsi antaa elämälle täysin toisenlaiset arvot ja merkitykset kuin mitä näin lapsettomana on.
Voimia sinulle ja anna tarpeeksi aikaa itsellesi Inkutinku!!!
oli taas tosi vaikea aamu. Itkin ja surin tätä asiaa. Uskon, että saan sureksia tätä vielä monta kertaa vuosien mittaan, jos muutosta ei tule.
Minustakin oli aika pelottava ja suorastaan outo tuo ajatus jostain kansalaisvelvollisuudesta, joka muka lapsen tekeminen on. Ehkä se oli miehen näkökulma asiaan, minulla ainakaan naisena ei ole tuollainen käynyt mielessäkään, vaan lapsen saaminen ja äidiksi tuleminen on erittäin henkilökohtainen asia ja nimenomaan omasta itsestä lähtevä TARVE. Tarve hoitaa, hoivata, huolehtia, rakastaa, tehdä onnelliseksi, kasvatata ja ohjata omaa lasta.
Minusta lapsettomat ihmiset eivät ole ollenkaan sen toisarvoisempia kuin lapsia tehneet, enkä myöskään ole koskaan ajatellut asiaa noin talouspoliittisesti, että kokisin olevani nettomaksaja, kun käytän vähemmän yhteiskunnan palveluita kuin lapsiperheelliset.
No, mutta noinkin voi tietysti ajatella, eipä siinä mitään.
Olen myös miettinyt tuota sijaisperhe asiaa, mutta miehen kanssa ei ole siitä oikeastaan puhuttu. Luulen, että hän on sen tyyppinen ihminen, ettei olisi siitä kovin innoissaan. Itse arvostan kyllä kovasti sijaisperheitä, he tekevät todella tärkeää työtä.
Kiitos teille kaikille rohkaisusta. Enköhän minä huomenna aloita taas tikutuksen ja ovulaation kyttäyksen. Luulen, että kerään jostain voimat ainakin nyt yhteen inssiin vielä ja pidän sitten sen tauon...
siltä, että ajattelen asiaa liiallisesti taloudellisin ja yhteiskunnallisin ajatuksin tai että mahdollista perheen lisäykseltä odotetaan liikaa.....
Jos lapsen saamme häntä odottaa tasapainoinen ja rakastava ympäristö.
Itselläni alkoi työviikko sillä, että piti katsoa valokuvia työkaverin kanssa hänen lapsenlapsen tekemistä (noin puolivuotias). Ajatuksissa vaan pyöri, että meilläkin voisi olla samanikäinen tai jopa vanhempi muksu, jos kaikki menisi niin kuin haluaisimme.....
Asiasta en pysty työkaverille kertomaan, joten täytyy vaan kestää...
Minunkaan mielestä ei lapsettomien perheiden tulisi olla toisarvoisia, mutta sellaisen viestin maailma on minulle tuonut....
tauon, kun oli samat fiilikset kuin sulla muutama vuosi sitten. Oli yksi inssi takana, ehdoteltiin sitten ivf- hoitoa. Tuntui epätoivoiselta, en jaksanut ja annoin (annoimme) olla. Sitten se iski taas kolmen vuoden päästä,vauvakuume, sitten suoraan ivf-hoitoon. Silloin oli jo päätös kypsynyt mielessä, eli ei ollut epäröintiä. Ja tulosta tuli vuoden sisällä. Sitten kyllä kadutti että ei tullut silloin vuosia sitten jatkettua, että odotin niin kauan. No, loppu hyvin kaikki hyvin. Tää prosessi otti mulla aikansa ja sillä siisti.
taas on niin päin, että mies ei jaksa enää kauan hoitoja. Meillä ei ole yhtään inssiä yritettyä huonojen siitöiden vuoksi, joten menimme suoraan ivf hoitoihin. Tai käytin minä kolme clomifen kuuria ennen kuin simpat tutkittiin. Tuoresiirrosta siis tuli neg. ja ekasta passista plussa, mutta meni kesken parisen viikkoa sitten. Oli viikko 9.
Mieheni ei jaksa katsoa kun olen niin alamaissa koko ajan ja itken usein kun tämä on ottanut niin koville. Ottaa se toki hänenkin mielensä päälle kun aina saa pettyä. Meillä on vielä ehkä pari pass hoito mahdollisuutta jos alkiot selviävät yhtä hyvin sulatuksissa seuraavissa pass hoidoissa kuin ekassa. Miehestä tuntuu nyt siltä, että suostuu vain enää yhteen, mutta itse haluaisin yrittää nuo kaksi kertaa ainakin. No katsotaan miten seuraavan kanssa käy. Pelottaa toki. Kun siihen siirtoon tarvitaan molempien suostumus.
En ehkä itsekkään ole enää toista ivf hoitoa valmis yrittämään tai en ainakaan kovin helpolla. Oma henkinen kantti ei taitaisi kestää. Ymmärrän siis jos tulee tunne, että haluaa välillä ottaa etäisyyttä koko asiaan. On tää sen verran raskasta aikaa.
Voimia sinulle ja miehellesi!
Ajattelen täsmälleen samalla tavalla. Ei ole helppoa. Kunpa tietäisi, mitä haluaa ja olisi varma. Miksi kaikki on niin vaikeeta...
Koska itse aijon jättää leikin kesken.En jaksa yksinkertaisesti enää.Jos joudun elämään lapsettomana niin olkoon niin.Itken kyllä paljon asian takia mutta kun ei tärppää niin ei tärppää.Haluan myös lasta kovasti vuosi jo yritetty.Ei tietysti kauhean kauan mutta kun ei se clomeillakaan tärppää niin tuskin tässä jaksaa enää mitään muita hoitoja.Minut on tuomittu lapsettomuuteen ja sen asian kanssa täytyy elää.