Olen nyt tapaillut kolmisen vuotta sitten leskeksi jäänyttä miestä. Oikein mukava ja kiinnostava mies, mutta tuntuu jotenkin, että edelleen on edesmennyt vaimo välissämme. Kaikki hänen kodissaan muistuttaa tästä vaimosta. Hän itse sanoo, että on jo päässyt yli. Mutta tuntuu, että jonkin aikaa meillä menee hyvin ja sitten hänelle iskee jonkinlainen pakokauhu. Miten menettelen, koska en halua häntä menettää? Aikako haavat parantaa?
Miten kauan leskimiehellä menee aikaa unohtaa edesmennyt vaimonsa?
Lesken syli
302506
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 30
Vanhimmat
Koskaan.Eikä pidä unohtaakaan, mutta asian kanssa oppii pikkuhiljaa elämään. Sanotaan että surutyö vie 3 - 5 vuotta, saman ajan vie avioerosta lopullinen toipuminen myöskin.Tämä on luettua tietoa,ei munun oma ajatus.
Minun ystäväni seurusteli taannoin leskimiehen kanssa, mutta siitä ei sitten tullut mitään,liikaa luurankoja oli kaapissa ja myöskin edesmenneen vaimon vaatteet, joihin ystäväni olisi pitänyt myös pukeutua.Ystäväni ei osannut tehdä mitään niin kuin vaimonsa ....siis siitä tarinasta ei sitten tullut mitään.
Mutta Sinulle aloittaja, jos mies on kunnollinen ja mieleinen sun muuta, niin katsele rauhassa ja anna ajan kulua, hyvät miehet on harvassa,eronneista niitä on vaikea löytää myöskään kumppania kunnollista, koska ne hyvät miehet ovat varattuja ja aviossa.
Kokemusta nimittäin on.
X-vaimo
Siis toipumisaika on 2 - 5 vuotta, sattui kirjoitusvirhe.
edellinen vielä
Enpä sanoisi ko. ajan olleen liian pitkä, kyllä itselläni kesti monia vuosia, kun mieheni kuoli olin 46 v lapsemme juuri täyttänyt 14 v. Niin että yksinhuoltaja minusta tuli, mitä en koskaan olisi elämässäni vapaaehtoisesti tehnyt, mutta sattuma korjaa satoa, yllättäen. Nyt on kaikki ok. Tyttärelläni on kaksi ihanaa lasta, naimisissa ja ihana vävypoika mulla. Sain juuri työttömyyseläkepäätöksen, joten siinä mielessä kaikki ok. Ainoa asia, joka ei ole kunnossa, 5 v kestänyt hyväkin suhde loppui, koska en tämän eronneen miehen (vaimo halusi erota) ex-vaimon haukkumista ja asiaan puuttumista enää kestänyt viitttä vuotta enempää. Ei enää yhtään miestä minun elämääni.
Jos mies on elänyt pitkän liiton vaimonsa kanssa,niin onhan se iso kynnys uusi vaimo ottaa.Avioerot on toisenlainen asia,siinä halutaan toisistaan eroon (ainakin toinen puoliso).
Kevättä ja kesää kohti mennään, anna ajan kulua äläkä kiirehdi suotta asiaa. Jos olette toisillenne tarkoitetut, niin asiat loksahtaa aikanaan paikalleen.
Ei sinun pidäkään yrittää ottaa sitä entisenvaimon paikkaa, koska se ei ole mahdollista.
Mutta jos olet löytänyt hyvän leskimiehen, pidä kiinni hyvänen aika.
Puhukaa, puhukaa ja puhukaa, se on lääke moneen vaivaan, samoin kun sen Rakkauden löytyminenkin.
Siinä se vanhakin jo nuortuu.
T: Itse etsijä vieläkin
Parasta olisi, jos mies hävittäisi ainakin vaimonsa vaatteet. Et ole korvaamassa vaimoa, vaan alkamassa uutena ihmissuhteena.
Miehen surutyö on vielä pahasti kesken, koska vaatteetkin on vielä tallella. Hän ei henno luopua viimeisistä säikeistä vielä. Anna hänelle aikaa.
On kuitenkin hyvä, jos voitte puhua luopumisesta, koska kuolema on heidät erottanut. Vihkikaava pätee siihen asti.
Toivon, että elämä kevään myötä aukaisee solmut ja voitte nauttia uudesta vapaudesta...
eletty elämä kuuluu nykypäiväänkin, en kehottaisi edes vaatteita hävittämään, sen leski tekee kun siihen on valmis. Toisaalta mitä haittaa jos jotain säilyttääkin, sehän on osa elämänhistoriaa, niihin pukeutumisen vaatiminen kylläkin sairasta.
Edesmenneestä puolisosta puhuminenkin on sallittua, se auttaa hyväksymään tapahtuneen ja helpottaa myös uuden suhteen rakentamisessa, auttaa uutta kumppania ehkä ymmärtämään monia asioita. Vertailuakaan en katso mitenkään pahana, tietty riippuu siitä missä mielessä sitä tehdään.
kertoi siirtäneensä kaikki äitini henkilökohtaiset tavarat heti pois silmistä, jotta ne eivät muistuttaneet hänestä. Esim. vaatteissa oli vielä äidin tuoksu ja se olisi hänet kuulemma repinyt kahtia. Aika oli paras lohduttaja. Suru haalistui ja hän pystyi taas käsittelemään yhteisiä tavaroitakin.
Jokaisella on tietysti omat keinonsa selviytyä ja surun pitäisikin antaa tulla täysillä ulos. Kolme vuotta on kyllä jo melko pitkä aika jäädä paikoilleen tai muistoihin....
On hienoa miten te tuette! Sillä hän on todella mies puhdasta kultaa! Oletan, että kaikki alkaa kyllä sujua pikkuhiljaa, aurinko sulattaa routaisen maan!
Olemme puhuneet paljon asioista ja olen sanonut senkin etten ole tulossa edesmenneen vaimon paikalle ja aina hänen muistonsa säilyy. Ei nyt sentään vaimon vaatteita enää, mutta kaikkia muita muistoesinetä, joita ovat yhdessä hankkineet. Se on totta, että leski kokee kaiken niin toisin, kun eronnut. Itse olen eronnut pari vuotta sitten, joten kokemusta on. Mutta katselen tässä hiljalleen, kyllä kaikki odottaminen on sen arvoista!
Sinulle. Todella lämpö varmasti ja toivottavasti sulattaa jään. Ja aika parantaa haavat.
Kaikkea hyvää toivottelen Sinulle vielä ja orastavalle uudelle suhteellesi.
Terv yksi edellisistä vastaajista
Kirjoita tähän palstalle uusia kokemuksia,kun yhteistä polkua on kuljettu ,muutama vuosi,niin tiedämme miten selvisit?
Kyllä, aika parantaa. Menetin rakkaan aviomieheni 5 vuotta sitten.Yllättäen onnettomuudessa. Olimme olleen yhdessä 27 vuotta. Hän oli kuollessaan 48 vuotias. Voisin sanoa, että surutyö on niin valtavan suuri prosessi, että siitä ei yksinkertaisesti voi selvitä parissa vuodessa. Ensimmäinen vuosi kuoleman jälkeen on pahin. Tulee ensimmäinen joulu ilman sitä omaa rakasta, muistaa edellisen joulun, kun hän vielä eli. Sitten on isänpäivä, äitienpäivä, lasten syntymäpäivät, juhannus, pääsäinen......kevät, kesä, syksy jne.... Tuntuu, että koko ajan on joku "aika" jonka nyt saa olla yksin. Kun muutenkin läheinen on läsnä ajatuksissa. Kuoleman myötä on mennyt kaikki yhteiset suunnitelmat tulevaisuudesta. Ajatus, että sitten joskus vanhana on hyvä yhdessä "köpötellä" arkipäivän asioitten keskellä. Sitten kun toinen kuolee, täytyy kaikki asiat ajatella toisin. Joutuu yhtäkkiä uuden, yllättävän asian eteen. Jää yksin.
Jos ensimmäinen vuosi on paha, niin minulla ainakin toinen vuosi meni siinä, kun samaiset joulut,juhannukset,keväät....tuntuivat tosi surullisilta, kun muisti edellisen vuoden kamalat tuntemukset ja surut....Vähän vaikea selittää.
Joka tapauksessa jostakin syystä tuo 5 vuotta on jotenkin ratkaiseva aika. Siinä ajassa on tavallaan ehtinyt käsitellä kaikki asiat. Hyvin monet sanovat samaa. Minun mieheni kuolemasta on nyt kulunut 5 vuotta ja 2 kuukautta. Ajattelen tietysti häntä paljon. Mutta se ei ole enää jokapäiväistä. Muistot tulevat mieleen vähän eri tavalla, kuin aikaisemmin.
Jos kumppanisi vaimon kuolemasta on kulunut vasta kolmisen vuotta, mielestäni on hyvin ymmärrettävää, etttä hänellä on vielä vaikeaa. Asiat ei ole käsitelty loppuun. Ole kärsivällinen. Vaikka hän suree entistä vaimoa, se ei tarkoita sitä, että hän ei rakastaisi sinua, tai välittäisi sinusta.
Ja vaikka minustakin välillä on tuntunut, että olen päässyt asian "yli", niin hetken kuluttua taas huomaa, että ei se niin ollutkaan.
Hänen surunsa menee ohi. Tai paremmin sanottuna muuttaa muotoaan. Kauniit muistot jää.
Pidä kiinni tästä miehestä. Älä ainakaan sen takia lopeta suhdetta, että hänellä on nyt suruaika. Kaikkea hyvää sinulle ja hänelle.
Kirjoitit upeasti asiasta. Hyväksi ohjeeksi alkuperäiselle. Todella kauniisti asiaa selvitit.
Minä tein surutyötä avioeroni takia tuon viisi vuotta ja samoja asioita käytiin läpi vuodesta toiseen, tarkoitan niitä juhlapyhiä sun muuta.
Siinäkin meni se 5 vuotta, sitten olin kuivilla asiasta.Siltikään uuteen suhteseen en ole vieläkään ryhtynyt.
T: myöskin yksi jo kirjoittaneista
Itte oon ollu yksin jo kesäkuus yhyreksän vuotta ja vieläkin niitä haavoja aina välihin kirveltää. En tierä oonko jotenki poikkeustapaus, tai sillälaalla jässähtäny paikoolleni. Minulla ei oo ollu minkähänlaasta nais-suhuretta sen jäläkehen. Sen ensimmääsen vuoren oliin ku uniis kävelijä, mikään ei kiinnostanu, enkä liioon osannu keskittyä mihinkään. Enkä siitä vuoresta oikeen muistakkaan mitään. Päivät vain tulivat ja menivät kaikki samanlaasina, hypiin ja kapinoon koko elämää vastahan. Pahinta oli ku ei ollu kenelle oliis sitä tuskaansa huutanu. Vaimovainaan äite kyllä silloon vielä eli ja asuuki täs lähellä, se ei osannu kuunnella ei alakuunkaan. Alako vain aina päivittämähän omia sairauksiansa ja miten hänellä on täs vaikiaa. Yksin täs on saanu haavansa nuolla ja kyllä ne onkin jo parantunehet, onneksi. Kyllähän tähänki tottuu yksin olohon ja käy täs miehiä arkipäivisin joskus liikaaki, niiren kans puhutahan vain työasioosta, muutamaa poikkeusta ny lukuunottamatta. En tierä osaaskokaan sitä enää alakaa yhtees elämää kenenkään kanssa, ainaki sillä naisella oliis isotyö opettaa taas mut "ihimistentavoolle" ja tottelemahan, hih. Tierä vaikka joskuus löytyyskin.
sinulle raukalle ollut tuolloin minkäänlaista kriisiapuakaan tarjolla, seurakunnasta tms..? :(
riippuu paljon ihmisestä...Tiedän lesken,jolla ei suruaikaa edes ollut..Alkoi vain iloiset vapaat vuodet..
tuohon vaikutta paljon se kuinka puoliso menetään, - äkkikuoleman kautta, vai hittaasti, ikkäänkuin "totuttaen" tulevaan, vaikkakin ei kai se kai siihen kukaan täysin "totu"..
Sitten leskeyden jälkeiseen surun "määrään" tai sen määrään pituuteen vaikuttaa tietenkin se ollut ja mennyt liitton "koettu" laatukin.
Myös näitä äkkiä "tappavia" sairauksia voisi verrata tapaturmaisesti kuolemiseen, ja toisaalta ne ovat varmaan pahempiankin kestää.
Niissähän näkee sen rakkaansa pois liukumisen, ja hänen hätänsä, joka kietoutuu yhteiseksi hädäksi - ja epäilen ettei siitä eloonjäävästä puolisosta ole tukijaksi sille sairaalla.
Ts. kai niitäkin iloisia leskiä on...
pitkä elämä ja se juuri,minkäläinen se yhteinen elämä oli.meillä oli ns.kaikki hyvin ja ajattelimme että nyt meillä on vihdoinkin aikaa toisillemme,kulkea yhdessä kohti vanhuutta...
Toisin kävi,mieheni kuoli syliini ,yksi pitkä puhallus ja hän nukahti ikiuneen,ilman minkäänlaisia ennakko-oireita.Kävin seurakunnan sururyhmässä,sielä meitä oli kuka mitenkin menettänyt puolisonsa tai äitinsä ,sisaruksensa.
Oli myös omaishoitajia,jotka oli vuosikausia hoitaneet puolisoaan ja he tiesivät ,että lopullinen hyvästijättö on lähellä.
Kuitenkin heillekin ,se kuoleman lopullisuus oli tullut yllätyksenä,heille se oli myös shokki niinkuin minullekkin jolla ei ollut mitään aavistustakaan,ettei rakkaintani enään huomenna olisi.Nyt katselen ulkona liikkuessani ikääntyneitä pareja ihaillen,jopa kateellisena kuinka he toinen toistaan tukien kulkevat asioillaan.Nyt ei ole jäljellä kuin muistot,ne onneksi on mieltä lämmittäviä ja ne antaa voimaa jatkaa tätä elämää eteenpäin,vaikka välillä tökkii ja pahasti.Meistä jokainen varmaan valitsee tien miten jaksaa eteenpäin ja mistä sen voiman huomiseen saa.........kuka mitenki..
Osasitpa sanoa kaiken hyvin. Ihan juuri noin. Mekin suunnittelimme kaikkea, mitä teemme sitten myöhemmin. Matkustellaan, oleillaan paljon saaressa mökissä ym ym...
Se lopullisuus tyrmistyttää ensin. Ja se, että tietää, että ei ikinä enää koskaan näe toista, ei voi puhua toisen kanssa, eikä ota ympäriltä kiinni.
Varmasti vaikuttaa, kuinka menettää puolisonsa, kun kuolema tulee äkkiä yllättäen, toipuminen on varmasti vaikeaa. Oma kokemukseni, kun toinen hiipuu kituen, on varmaan jollain tavalla helpompi. Silti ainakin vielä uskon, että hyvän, pitkän liiton jälkeen en enää halua alkaa alusta. Ikää on sen verran, että tulee kaikenlaista vaivaa, samoin ajattelen, että voisi taas joutua omaishoitajaksi, jos ottaisi uuden. Ei kiitos, elän hyvinkin tyytyväisenä tämän hetkiseen elämään, voin vapaasti harrastaa mitä haluan. Se vain ottaa päähän, kun ympäristö on tuputtamassa.
kyseisessä tapauksessa uusi "puoliso"oli jo odottamassa..
Normaalisti toisen poismenossa, se suru varmasti pysäyttää pitkäksi aikaa...Mutta sekään ei saa jatkua liian kauan...
kuolema ole koskaan helppo kestää, anikka rakastetun puolison.
Minulta on kuollut "vain" isä, mutta sekin otti tosi koville, oli pitkään vain väsynyt olo.
Isä kuoli jotenkin liian äkkiä, ja mielestäni, silloin ainakin olin sitä mieltä, että häntä ei hoidettu terveyskeskuksessa oikein - semmoista tappelua terv.kesk.ylilääkärin kanssa ennenkuin saimme hänelte isälle lähetteen keskussairaalaan, ja sitten kun isä kuitenkin kuoli oli kuin olisin kokenut tappion sotatantereella..koin vain turhautunutta vihaa.
Nyt ajattelen, että oikeastaan hänellä se kuolema oli armollinen, eipähän tarvinnut kitua letkuissa kauempaa..
selvää, että jos on pitkä suhde takana päin. Ei voi aloittaa uutta suhdetta puhtaalta pöydältä. Eikä pidäkään. Ei mennyttä elämää voi pyyhkäistä pois. Uusi suhde on kuitenkin uusi suhde ja elämä jatkuu. Saattaapi olla, että leski on kohta valmis luopumaan puolisonsa vaatteista, mikä olisi tietysti hyvä asia teidän suhteelle. Itse en säilyttäisi puolisoni vaatteita kovin kauan. Puolison voi säilyttää mielessä ja jatkaa elämää.
toipua ja voi mennä vuosikymmenkin tai ei toivu koskaan.
Varsinkin jos on ollut pitkä parisuhde.
anna aikaa kyllä aika parantaa jos on parantaakseen
leski kyllä on toipunut surustaan, ei edes vuotta mennyt, kun jo elää uutta elämää, mutta ne lesken lapset...
Ne paheksuu ja nimittelee uutta seuralaista vaikka miksi, vaikkeivat ole sitä nähneetkään.
Koittavat saada varmaan tämän toisenkin puoliskon hautaan, jotta pääsisivät perinnön jakoon.
Pelko niillä on pe......ä, jos vaikka tämä leski ei kuolekaan suruunsa ja alkaa uuden elämän jonkun kanssa ja jakaa omisuutensa vielä tämän uuden kanssa. Siinä on leskelle pulmaa kerrakseen, pitää kakarat aisoissa.
Mielestäni pitäisi aina muistaa, että ihmisen kuoltua, hänelle jää paljon muitakin surijoita, kuin vain leski. Varsinkin lapset. Kun oma äiti tai isä kuolee, suru on tietysti suuri. Heiltäkin menee se oma aika surutyöhön. Me kaikki surraan niin eri tavalla ja se onneksi on meidän oikeuksemme. Kukaan ei voi mennä neuvomaan, että tee niin tai näin, niin olosi helpottuu. Minua muutamat yrittivät neuvoa, mutta sanoin, että heidän neuvonsa auttaisivat heitä itseään, mutta minulla on oma suru ja oma toipumiseni.
Voisi miettiä myös, että mitä tarkoittaa, että on toipunut surusta. Jos löytää kumppanin itselleen vaikka vajaa vuosi kuoleman jälkeen, niin eihän se tarkoita, että lakkaisi suremasta. Sitä voi kiintyä toiseen ihmiseen, mutta se ei kuitenkaan vähennä surua kuolleeseen tai, että sitä ei enää rakastaisi yhtä paljon.
Mitä lapsiin tulee, niin heille oma äiti ja isä ovat olleet yhdessä ja ikäänkuin kuuluvat yhteen ja voi olla, että lapsista tuntuu pahalta ajatella oma äiti tai isä toisen ihmisen "sylissä". Kun heidänkin suruaika on ohi, niin he varmaankin suhtautuvat asiaan eri tavalla. He varmasti ymmärtävät, että yksin ei ole hyvä olla tai ainakaan kovin hyvä. Ja jos suvaitsee yleisesti ottaen ns. "uudet" liitot, niin miksei sitten myös äidille tai isälle. Ainakin voi toivoa, että se olisi niin.
Pitäisi olla varovainen tehdessään arveluita. Kukaan toinen ei toisen ajatuksia tiedä, ellei hän itse kerro.
Voi omasta kokemuksestani sanoa että leski kuin leski niin aina tulee olemaan se ensimmäinen mukana jossain yhteydessä,mikä ei ole mitenkään mieltä ylentävää.Minulla on kokemusta kahdesta nais leskestä ja kakkonen olen edelleen vaikkei heidän liittonsa ollutkaan mitenkään onnellinen.
että ainakin suurin osa leskimiehistä etsii vaan uutta "piikaa" sen edesmenneen tilalle.
En oo vielä hakenut uutta.Ja en haekkaan mikäli naiset noin ajattelevat,mitä sain lukea.
naiset ole samanlaisia (kuten ei miehetkään).
Olen huomannut, että hyvin moni yleistää asioita. Jos kokee huonon ihmissuhteen jonkun kanssa, se ei tarkoita sitä , että sillä perusteella kaikkien kanssa menisi huonosti.