Meillä on vielä se tilanne ettei lapsia ole tullut. Äitini ja anoppini odottaa kovasti jälkikasvua. Äitini ei ole vielä päässyt mummoksi mutta anoppini on mummo jo 6 lapselle ja mummopuoli 5 lapselle.
Annan tällä hetkellä kaiken kunnian anopilleni joka osaa sentään suhteutua tilanteesemme hyvin.
Hän on koko 5 vuoden yrittämisen aikaan kysynyt 4 kertaa tilanteestamme, olemme itse kertoneet minkä kertoneet. Hän ei painosta ja vihjaile, hän on hengessä mukana vaikka ei todellakaan ota asiaa esille joka kerta kun olemme tekemisissä.
Hän on aina ollut sitä mieltä että kaikilla on juttunsa, hän ei arvostele yhtään ketään ja antaa kaikkien elää elämäänsä miten haluaa. Vaikka hän joskus tämän kaiken takia tuntuu etäiseltä ja vaikeasti tavoitetulta niin silti en koe asiaa huonoksi vaan arvostan kovasti hänen ajatusmaailmaansa. Hän on ehdottoman luotettava ja viisas ihminen. Hänelle ollaan kerrottu tutkimuksista ja sellaisista asioista joita ei muille olla ollenkaan edes puhuttu. En edes omille ystävilleni.
Oma äitini taasen... hän levittelee asiamme kaikille ja spekuloi niitä. Hän on sellaisessa ammatissa että tapaa tuttuja usein ja siinähän on hyvä sitten tilittää kaikille kaikki. Hän jopa otti joskus kisaa tuttavansa kanssa kumpi pääsee ensin mummoksi. Häviäminen kuulemma harmitti. Hän tietää että olemme yrittäneet niinkin kauan mutta hänelle emme voi edes ajatella kertovamme tutkimuksista ja mahdollisista hoidoista. Ja niin sanottua mummoa emme hänestä tule koskaan saamaan, hänellä oli tässä asioita josta seurasi iso elämän muutos, niinkin iso ilmeisesti että hän unohti että hänellä on kaksi lasta. Mutta se on jo toinen juttu. Tällä hetkellä hän vaikuttaa työlääntyneeltä ongelmaamme, jos vaikka haluaisin kertoa jotain, häntä ei kiinnosta kuulla jos se uutinen ei ole se että lapsi on jo tulossa.
Sen tiedän että anoppini tulee olemaan tiiviisti elämässämme, ihan koska haluamme. Mukavaa että hän on tuollainen kun on, nyt jos koskaan tarvitsemme tuollaista vahvaa ja luotettavaa ihmistä tueksemme.
Tuntuu hieman pahalle sanoa ja ajatella omasta äidistäni näin mutta minkäs teet.
Ehkä tälläiset asiat on niitä missä nähdään se kuka oikeasti välittää ja ymmärtää. Ja ketä kiinnostaa.
Annan tällä hetkellä kaiken kunnian anopilleni joka osaa sentään suhteutua tilanteesemme hyvin.
Hän on koko 5 vuoden yrittämisen aikaan kysynyt 4 kertaa tilanteestamme, olemme itse kertoneet minkä kertoneet. Hän ei painosta ja vihjaile, hän on hengessä mukana vaikka ei todellakaan ota asiaa esille joka kerta kun olemme tekemisissä.
Hän on aina ollut sitä mieltä että kaikilla on juttunsa, hän ei arvostele yhtään ketään ja antaa kaikkien elää elämäänsä miten haluaa. Vaikka hän joskus tämän kaiken takia tuntuu etäiseltä ja vaikeasti tavoitetulta niin silti en koe asiaa huonoksi vaan arvostan kovasti hänen ajatusmaailmaansa. Hän on ehdottoman luotettava ja viisas ihminen. Hänelle ollaan kerrottu tutkimuksista ja sellaisista asioista joita ei muille olla ollenkaan edes puhuttu. En edes omille ystävilleni.
Oma äitini taasen... hän levittelee asiamme kaikille ja spekuloi niitä. Hän on sellaisessa ammatissa että tapaa tuttuja usein ja siinähän on hyvä sitten tilittää kaikille kaikki. Hän jopa otti joskus kisaa tuttavansa kanssa kumpi pääsee ensin mummoksi. Häviäminen kuulemma harmitti. Hän tietää että olemme yrittäneet niinkin kauan mutta hänelle emme voi edes ajatella kertovamme tutkimuksista ja mahdollisista hoidoista. Ja niin sanottua mummoa emme hänestä tule koskaan saamaan, hänellä oli tässä asioita josta seurasi iso elämän muutos, niinkin iso ilmeisesti että hän unohti että hänellä on kaksi lasta. Mutta se on jo toinen juttu. Tällä hetkellä hän vaikuttaa työlääntyneeltä ongelmaamme, jos vaikka haluaisin kertoa jotain, häntä ei kiinnosta kuulla jos se uutinen ei ole se että lapsi on jo tulossa.
Sen tiedän että anoppini tulee olemaan tiiviisti elämässämme, ihan koska haluamme. Mukavaa että hän on tuollainen kun on, nyt jos koskaan tarvitsemme tuollaista vahvaa ja luotettavaa ihmistä tueksemme.
Tuntuu hieman pahalle sanoa ja ajatella omasta äidistäni näin mutta minkäs teet.
Ehkä tälläiset asiat on niitä missä nähdään se kuka oikeasti välittää ja ymmärtää. Ja ketä kiinnostaa.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kyllä ne äidin ja tyttären välit ovat mielestäni kaikilla ystävättälilläni tuollaiset viileähköt kuin sinulla. En tunne ketään naista jolla äititytär suhde olisi ystävyys suhde. Mutta minä miniänä olen anoppini kanssa hyvät ystävät ja ystävättäreni on myös hyvä ystävä oman anoppinsa kanssa.
Olen siis anoppi ja miniä. Vävynrenttu on taas limanuljaska ja siitä onkin tyttäreni päässyt eroon, toivottavasti pysyykin erossa. Siis tyttäreni ja minun välit ovat viileähköt sanoin myös minun ja äitini välit. Mutta anoppini on hyvin läheinen minulle.
on äitini kanssa lämmin suhde, kaikesta on voinut puhua murrosiän jälkeen(eihän silloin äidille puhuta kuin pakolliset) Kun taas anopin kanssa ei ole ikinä ollut ns. yhteistä säveltä, toimeen tullaan mutta ystäviä ei olla.
Niin, nykyään välit on viileät, ei aina näin ole ollut.
Oikeastaan ennen tätä lapsettomuusasiaa välimme olivat enemmän kuin hyvät, puhuttiin kaikkea, aratkin asiat läpi. Meidän perheessä on ollut vaikeita asioita ja omassa henkilökohatisessakin elämässä mutta jos jonkun niin oman äidin kanssa niistä on voinut silloin puhua. Vaikeudet yhdistivät meitä silloin, välimme oli todella läheiset. Myös äidin sairastelu sai tunteet pintaan, puhuttiin tunteista ja siitä miten tärkeä hän on minulle ja meille.
Kaikki muuttui kuin taika-iskusta, hän jätti entisen elämän taakseen, eli isäni. Vuosia toivottiin että näin kävisi koska isäni on alkoholisti ja mieleltään sairas ja äitini kärsi masennuksesta ja tämä yhtälö oli todella toivoton. Perheemme on taistellut kovasti. Mutta sitten alkoi tämä uusi elämä uuden rakkauden kanssa, tämän onnen hänelle suon koko sydämestäni. Rakkautta jos mitä hän tarvitsee.
Tilanne on mennyt todella erikoiseksi, veljeni äiti on jo hylännyt koska tämä ei oikein sulata tätä uutta miestä ja ymmärrän häntä täysin koska tämä asetelma ei ole aivan tavanomainen. Itse ihan pidän miehestä vaikka vaikeuksia heillä tulee olemaan vielä.
Hän on muuttunut ihmisenä kovasti eikä edes parempaan suuntaan. Ihan kun kävisi koko ajan aivan ylikierroksilla. Ja kaikki se äidin sairastelu on jättänyt jälkensä, sosiaaliset taidot ja tilennetaju on hämärtyneet selvästi. Ihan kuin hän ei enää ymmärtäisi mikä on soveliasta puhua kenellekkin. Hän on jopa vaarantanut työpaikkansa puhumalla työasioita tarkkaan ihan väärille ihmisille. Minusta tuollainen on pelottavaa.
Tiedän että hänen on oltava välillä itsekäskin, olen onnellinen siitä että hänellä on uusi elämä ja hän näyttää onnelliselta. Mutta hänen pitäisi välillä pysähtyä ja katsoa ympärilleen, ja olla lojaalinen lapsilleen, ei meidän asiat muille kuulu.
Emme kai voi sille mitään että ihminen muuttuu, tuntuu vain pahalle se hinta minkä siitä joutuu maksamaan.
Tavallaan äitini sai vihdoinkin sen minkä ansaitseekin, miehen joka rakastaa häntä ja välittää hänestä kovasti mutta menettää samalla lapsensa ja elämänsä heidän kauttaan. En voi ymmärtää miksi näitä asioita ei voi yhdistää. Nytkin siitä on kuukausi kun äitini on minulle viimeksi edes soittanut, silloinkin oli vailla kyytiä. Silloin soitetaan kun ollaan vailla jotain. Itse olen soitellut useimmin mutta raskasta kun puhelu päättyy niin äkkiä koska hän vain tuumaa että on mentävä. Minne, en tiedä.
En ole mustasukkainen uudesta miehestä, kuten jo sanoin, pidän hänestä ja olen onnelinen heidän puolestaan.
Tuntuu vain pahalle kun äiti unohtaa olevansa Vielä(kin) äiti. Minulle hän on/oli tärkeä ja läheinen mutta nyt emme enää saa häiritä hänen uutta elämäämme ongelmillamme tai muilla asioilla.
Niin se vain elämä muuttuu...
Jospa se siitä tasottuisi ja osuisi lääke kohdalleen. Mutta huolia sinulla nyt tuntuu olevan, joten on hyvä kun uskallat niistä kertoa ja taakkaa siten keventää.
Itse olen pettynyt tähän palstaan, kun isovanhempana en uskalla keskustella, kun tuntuu niin pahalta kun heti alkaa se haukkuminen, irvailu ja pilkka.
Kirjoittelin alempana aikaisemmin aiheesta, kun mummu ei saa hoitaa lapsenlastaan, tytär ei anna.
Olen pahoillani puolestasi, ikävä kuulla ettet saa hoitaa lapsenlastasi. Vielä joskus tyttäresi tajuaa arvosi ja katuu ettet ollut osallinen heidän elämäänsä.
Vaikka oma äititilanteeni on mikä on, en koskaan kieltäisi häntä tapaamasta lastani. Hoitoonkin annan jos hänellä on rauhallisempi elämäntilanne siihen mennessä. Miksi kieltäisin, lapsellani on oikeus tutustua mummiinsa ja haluan koska itselläni oli lapsena molemmat ukit ja mummot elossa, oikeastaan minulla oli kolmekin mummia. Olin siitä onnellinen ja muistelen lämmöllä heidän kanssa oloaan. Vaikka nyt aikuisena tiedän heidän "huonommatikin" puolensa, se ei minua haittaa, he olivat ihania ja rakastavia minulle, minulla ei ole mitään syytä heitä pahalla ajatella. Ja äitini tykkäsi appivanhemmistaan smoin kuin isäni äidin vanhemmista. Eli sellaisia ongelmia ei ollut.
Niin kauan kun tiedän ettei mitään hätää ole, lapsi ja mummi saa olla toistensa seurassa.
Harmittaa että anopini alkaa olla jo iäkäs vaikka supermummi onkin. Hänestä on vielä iso apu mutta emme halua rasittaa häntä pitkillä hoitojaksoilla,emme ole lasta työtämässä hänen mukaansa vaan hän saa viettää lapsen kanssa aikaa tasan sen minkä haluaa ja jaksaa.
Oma isäni on vielä elossa, jossain en edes tiedä missä, alkoholisoituneena ja surkeassa kunnossa. Meidän välimme on täysin rikki, viimeksi kun kuulin hänestä, hänen halustaan sovimme että emme ole enää isä ja tytär. Pyysin ettei hän enää koskaan ottaisi minuun yhteyttä. Hän tuskin tulee olemaan lapseni kanssa tekemisissä, jos ei parannu sairaudestaan. Olen koko lapsuuteni (koko ikäni) kärsinyt hänen juomisesta ja henkisestä väkivallasta, olen koko nuoruuteni toivonut etten tarvitsisi nähdäkkään koko ihmistä ja nyt se on totetunut. Iso taakka putosi harteiltani, se mitä silmä ei näe, ei sydän osaa surra.
Ilkeyttäni en tätä päätöstä ole tehnyt, en vain näe muutakaan keinoa. En jaksaisi sitä ihmistä elämääni. Olen isääni kohti turta, tiedän että pitäisi välittää mutta ei tunnu miltään, vain helpotaa. Kun ihmisessä yhdistyy alkoholismi ja ääretön itsekkyys sekä välinpitämättömyys ja epärehellisyys, yhtälö on aivan mahdoton. En jaksa enää enkä aiokkaan jaksaa. En koe tekeväni mitään väärää vaan sen minkä sydän sanoo oikeaksi. Tämän takia lapseni ei ehkä koskaan tule tuntemaan ukkiaan ja tulen tämän takia olemaan paha ihminen vielä monen mielestä. Niinkuin tälläkin palstalla haukutaan isovanhemmat ja miniät, minä isäni eli tulevan lapseni ukin.
En tekisi näin jos asiat ei olisi niinkin huonosti, pienestä en halua valittaa.
Jospa joku isovanhempi tai miniä miettisi vielä kerran onko todellakin niin että sopua ei vain löydy tai edes sitä kultaista keskitietä. Suku on paras ja suku on pahin, siinä on siis parhaat ja huonot puolet.
Mitenkäs se anoppi joskus tuumailikaan... Talo elää tavallaan, vieraat menee ajallaan.
Kiitos kun ajattelit minunkin huoltani. Siitä alkoholistiin suhtautumisesta vielä kertoisin mielelläni oman näkemykseni. En tarkoita, että sinun pitäsi ottaa isääsi yhteyttä ja yrittää auttaa, mutta jotta sitä alkoholismia ymmärtäisi, niin minä olen ajatellut sen näin.
Sen alkoholistin taustalla on ahdistus. Ja ahdistus tarkoittaa sitä, että joku toinen ihminen on aiheuttanut sen ahdistuksen. Kukaan ei ole syyllinen itse omaan ahdistukseensa. Minä ajattelen sen asian noin, en tuomitse, en syytä mutta en yritä auttaakkaan.
No, nuo olivat minun omia ajatuksiani. Vaikea sanoa mikä se alkoholismi on. Ja alkoholismistahan ei kunnolla tiedetä, muutenhan se osattaisiin helposi ennaltaehkäistä ja parantaakin.
Uskon kuitenkin, että alkoholistin kanssa eläminen on kauheaa painajaista. Omaa kokemusta minulla ei ole, koska aikoinani otin heti avioeron lapseni isästä, kun hän alkoi ottamaan liikaa. En edes harkinnut auttavani, on se niin kauhea shokki. Ja ehkä tyttäreni minua siitä syyttääkin, kun ei koskaan saanut tavata isäänsä, mutta se oli minun valintani ja katsoin sen olevan epäterveellistä lapselleni ja itselleni. Jälkeenpäin valintani ymmärsin todella olleen oikea.
Anteeksi utelemiseni, mutta kuuluuko niihin lapsettomuushoitoihin myös psykologin palvelut? Suosittelen, että pyydät itsellesi sellaista palvelua, jos sellainen on tarjolla.
Toivotaan että kuuluu... haluaisin mennä.
Kyllä tälläinen asia jättää ikuiset arvet ja varsinkaan kun emme edes tiedä saammeko koskaan lapsia.
Mutta alkuperäinen asiahan koska mummoja, halusin vain kertoa että joskus se anoppikin on huipputyyppi!
Aivan ja itse päättelin hätäsesti tuon psykologitarpeen tästä, kun kerroit että äitisi suhtautumisessa on jotain mikä sinua mietityttää.
Minulla on viileähköt välit äitiini ja aivan samallaiset olen siis luonut omani tyttären suhteen.
Pointti, se äidin malli toistuu poikkeuksetta, seuraavassa sukupolvessa, vakka kuinka sitä ei itse haluaisi ja vaikka kuinka tietoisesti yrittäsi toimia toisin, se on sellainen väistämätön totuus.
Vain amattilaisen esim psykologin avulla tuon kierteen voi katkaista, ei muuten. Tahtoisithan toki mahdolliselle lapsellesi ja itsellesi lämpimät ja luottavaiset suhteet. Suosittelen edelleen.