Olen keski-ikäinen nainen. Noin puoli vuotta olen harjoitellut kahdestaan asumista lapseni kanssa. Takana siis ero. Syitä taitaa olla vaikea yksiselitteisesti kertoa, kuitenkin ajatus oli minusta lähtöisin. En tuntenut saavani osakseni sitä mitä olisin toivonut liitolta. Elämä soljuu eteenpäin arkisten asioitten merkeissä, enkä toisaalta tunne sitä hankalaksi tai ikäväksi. Välillä kuitenkin tunnen itseni jollain tapaa yksinäiseksi. Ystäviäkin minulla on, mutta kuitenkin kaipaisin miesystävää.
Yksinpuolista ihastusta olen tuntenut erääseen työn kautta tuntemaani mieshenkilöön, muuta viritystä ei ole ollut.
Nyt kysyisinkin, vieläkö minullekin on jossain joku vai lähdinkö tässä mielessä tavallaan turhaan "onneani etsimään"? Takaisin kuitenkaan en halua, eikä se muutenkaan olisi mahdollista.
Kuinka kauan vielä siis menee odotellessa, vai odottelenko turhaan?
Sitten vielä huolenani ovat vanhat vanhempani. Kuinka kauan he vielä pystyvät asumaan omassa kodissaan?
Kiitos, jos voisit katsoa näitä asioita.
Yksinpuolista ihastusta olen tuntenut erääseen työn kautta tuntemaani mieshenkilöön, muuta viritystä ei ole ollut.
Nyt kysyisinkin, vieläkö minullekin on jossain joku vai lähdinkö tässä mielessä tavallaan turhaan "onneani etsimään"? Takaisin kuitenkaan en halua, eikä se muutenkaan olisi mahdollista.
Kuinka kauan vielä siis menee odotellessa, vai odottelenko turhaan?
Sitten vielä huolenani ovat vanhat vanhempani. Kuinka kauan he vielä pystyvät asumaan omassa kodissaan?
Kiitos, jos voisit katsoa näitä asioita.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Näen rauhallisenoloisen ja tasapainoisen aikuisen miehen, jonka kanssa tulet kokemaan sellaista molemminpuoleista yhdessä viihtymistä, josta et aikaisemmin ole saanut nauttia. Lapsi on kohta omillaan ja elämä näyttää järjestyvän myös hänen kohdallaan.
Työihastuksen kanssa et menetä mitään siinä, että lähestyt häntä jonkin aivan käytännöllisen asian merkeissä, esimerkiksi pyytämällä neuvoa tai apua jossain asiassa. Tämän voi tehdä myös yhdessä toisen henkilön kanssa yhteisessä asiassanne. Tosin hänellä näyttää olevan jonkinlainen vakiintunut ihmissuhde, eikä hän ole etsimässä uutta. Mutta ainakin pääset asiaa pähkäilemästä, kun tutustut häneen hieman enemmän yhteistyökumppanina.
Vanhemmat tarvitsevat apua kotona asumiseen ja joudut painostamaan kuntaa tässä asiassa. Väistämättä on edessä myös aika, jolloin kotiapun ei enää riitä. Vanhemmille on arvokasta toinen toisensa, kiintymystä on riittänyt ja riittää loppuun saakka. He arvostavat huolenpitoasi kovin, vaikka eivät hieman karuina ihmisinä aina osaa siitä suoraan kiittää.
Hei calmato!
Ensinnäkin kaunis kiitos vastauksestasi! Kun luin vastaustasi en voinut muuta kuin ihmetellä. Kuinka voit nähdä yleisen tilanteen noin tarkkaan?
On totta, että lapseni on jo kohta aikuinen.Ei mene kuin pari-kolme vuotta, kun hän on omillaan.Ihanaa, että hänen elämänsä järjestyy, vaikka nyt välillä vähän vaikeaa onkin.
En taida haluta enää lähestyä tätä työihastustani, jos siitä ei koskaan tule mitään. Olen nyt yrittänyt vältellä häntä, että pääsisin viimein hänestä "eroon". Hän on aiemmin maininnut olevansa periaatteessa kiinnostunut, mutta "kun hänellä on kaveri". Mistä ihmeestä osaatkin noin kuvailla "jonkinlainen vakiintunut ihmissuhde", se pitää nimenomaan paikkansa!! Joten en taida enää sotkea kuvioita, jos hänestä ei mielestäsi tulisi minulle koskaan tämän enempää. Ehkä on viisaampaa olla munaamatta itseään. Vai kuinka näet asian?
Tuokin kuvaus vanhemmistani pitää kyllä paikkansa ja olen viimeaikoina yrittänyt miettiä mikä olisi paras ratkaisu heidän tilanteessaan. Toinen hoitaa toista ja ei ole itsekään kummoisessa kunnossa.
Tästä rauhallisenoloiselta ja tasapainoiselta vaikuttavasta miehestä haluaisin tietää vähän lisää...arvaat varmaan , että se on kiinnostava asia. Lähinnä kuinka kauan vielä menee ennenkuin tapaan ja onko se kestävää? Tietenkin ottaisin joitakin muitakin tuntomerkkejä vastaan, jos pystyt sellaisia antamaan. :)