En ehtinyt kokonaan katsoa viimeistä Karpolla on asiaa, mutta jotain sentään. Tiedän, että todellisuutta ei aina tiedä, tuolta ohjelman takaa ja mitä siellä on haluttu mm. näyttää, mutta muistutti taas minua jostain.
Olen usein miettinyt, että kuinka yleistä on ns. väärin perustein tehdyt huostaanotot? Itse ainakin uskon, että niitä on jonkin verran. Mietin, että eikö luulisi, että sen huomaisi jotenkin esim. jos biovanhempien kanssa on yhteistyötä.
Meillä on nyt tällä hetkellä aivan selkeistä syistä tehtyjä huostaanottoja ja syyt on melkoisen rankkoja, mutta mm. yhden lapsen kohdalla kotiin paluukaan ei ole mahdoton eli siis asiat on menossa bioilla nyt parempaan.
Kun sijaisperheessä on kuitenkin tavoitteena lapsen paluu biovanhemmilleen, niin toivon, että sen eteen tehtäisiin enemmänkin. Avohuollon tukitoimet tulisivat olla hyvin toisenlaisia. Vapaata vanhemmille, mutta ei vain ryyppy reissuja varten. Kuntoutusta tarvittaessa. Kotona ei käytäisi vain katsastamassa paikkoja, vaan neuvomassa ihan käytännössä, kuinka lasten kanssa tulisi toimia ja kotia hoitaa. Ns. perhekoulut, ehkä olisivat tarpeen, kun vanhemmuus on hukassa ja lapset rajattomia. Lapsilla ilmenneisiin ongelmiin esim. oireyhtymiin tulisi saada mahdollisiman pian apua ja selvittää, että kärsiikö lapsen vanhemmat vastaavista ongelmista (mahdollinen periytyvyys?). Ei leimatakseen, vaan auttaakseen, että vanhempi pystyy hyväksymään itsensä sellaisena kuin on ja huolehtimaan lapsestaan.
Ennenkuin lapsen huostaanotto on edessä, tulisi vanhemmille lyödä riittävän selkeästi faktat pöytään mitä tulee tehdä, että huostaanotto voidaan estää. Vanhemmille täytyisi tarjota ihan käytännön apua ja ohjeistusta.
Jokainen lapsi tulisi huostaanottaa ensin vain esim. kolmeksi kuukaudeksi, jonka aikana vanhemman tulee aloittaa avun hakeminen. Jos vanhempi sitoutuu apuun, niin mietitään uudestaan miten edetään, mutta jos vanhempi ei pysty osoittamaan, että yrittää elämänsä muuttaa, niin huostaanotto jatkuu.
Itse olen varmaan jokaisen lapsen kohdalla jossain vaiheessa käynyt läpi kysymyksiä, että onko tämä ollut tarpeellista. Aika on kuitenkin todistanut, että kyllä on. Lapsesta ei aina voi sanoa, sillä pelkästään huostaanottaminenkin jollain lailla traumatisoi lasta ja lapsilla on usein monenlaisia ongelmia.
Mutta, vanhemmista sen luulisi huomaavan. Vai eikö nykyään tehdä tarpeeksi yhteistyötä vanhempien kanssa? Pitäisikö yhteistyötä lisätä?
Olen kyllä huomannut, että sosiaalityöntekijöitäkin on hyvin erilaisia ja varmasti myös tehdään siis huostaanottoja, jotka eivät olisi tarpeellisia.
Kuitenkin myös biovanhemmille paluuta tapahtuu mielestäni liian vähän.
Johtuukohan tämä resurssipulasta vai vääristä asenteista ja uskomuksista? Tästä mielestäni pitäisi puhua enemmän ja tähän saada muutosta.
Olen usein miettinyt, että kuinka yleistä on ns. väärin perustein tehdyt huostaanotot? Itse ainakin uskon, että niitä on jonkin verran. Mietin, että eikö luulisi, että sen huomaisi jotenkin esim. jos biovanhempien kanssa on yhteistyötä.
Meillä on nyt tällä hetkellä aivan selkeistä syistä tehtyjä huostaanottoja ja syyt on melkoisen rankkoja, mutta mm. yhden lapsen kohdalla kotiin paluukaan ei ole mahdoton eli siis asiat on menossa bioilla nyt parempaan.
Kun sijaisperheessä on kuitenkin tavoitteena lapsen paluu biovanhemmilleen, niin toivon, että sen eteen tehtäisiin enemmänkin. Avohuollon tukitoimet tulisivat olla hyvin toisenlaisia. Vapaata vanhemmille, mutta ei vain ryyppy reissuja varten. Kuntoutusta tarvittaessa. Kotona ei käytäisi vain katsastamassa paikkoja, vaan neuvomassa ihan käytännössä, kuinka lasten kanssa tulisi toimia ja kotia hoitaa. Ns. perhekoulut, ehkä olisivat tarpeen, kun vanhemmuus on hukassa ja lapset rajattomia. Lapsilla ilmenneisiin ongelmiin esim. oireyhtymiin tulisi saada mahdollisiman pian apua ja selvittää, että kärsiikö lapsen vanhemmat vastaavista ongelmista (mahdollinen periytyvyys?). Ei leimatakseen, vaan auttaakseen, että vanhempi pystyy hyväksymään itsensä sellaisena kuin on ja huolehtimaan lapsestaan.
Ennenkuin lapsen huostaanotto on edessä, tulisi vanhemmille lyödä riittävän selkeästi faktat pöytään mitä tulee tehdä, että huostaanotto voidaan estää. Vanhemmille täytyisi tarjota ihan käytännön apua ja ohjeistusta.
Jokainen lapsi tulisi huostaanottaa ensin vain esim. kolmeksi kuukaudeksi, jonka aikana vanhemman tulee aloittaa avun hakeminen. Jos vanhempi sitoutuu apuun, niin mietitään uudestaan miten edetään, mutta jos vanhempi ei pysty osoittamaan, että yrittää elämänsä muuttaa, niin huostaanotto jatkuu.
Itse olen varmaan jokaisen lapsen kohdalla jossain vaiheessa käynyt läpi kysymyksiä, että onko tämä ollut tarpeellista. Aika on kuitenkin todistanut, että kyllä on. Lapsesta ei aina voi sanoa, sillä pelkästään huostaanottaminenkin jollain lailla traumatisoi lasta ja lapsilla on usein monenlaisia ongelmia.
Mutta, vanhemmista sen luulisi huomaavan. Vai eikö nykyään tehdä tarpeeksi yhteistyötä vanhempien kanssa? Pitäisikö yhteistyötä lisätä?
Olen kyllä huomannut, että sosiaalityöntekijöitäkin on hyvin erilaisia ja varmasti myös tehdään siis huostaanottoja, jotka eivät olisi tarpeellisia.
Kuitenkin myös biovanhemmille paluuta tapahtuu mielestäni liian vähän.
Johtuukohan tämä resurssipulasta vai vääristä asenteista ja uskomuksista? Tästä mielestäni pitäisi puhua enemmän ja tähän saada muutosta.
Vastaukset 17
Vanhimmat
noudattaa lakia. toisena uusavuttomuus; ei osaa hoitaa hommaansa vaan tunaroi, kukaan ei neuvo, asiakkaat kärsii.
Ainakin kertoi, että sossuilla ei nykyään ole aikaa hoitaa näitä asioita. Sosiaalitoimistoilla ei ole riittävästi henkilökuntaa, työmäärä on kohtuuttoman suuri. Siksi huoltosuunnitelma neuvotteluja ei meinata ehtiä pitää. On vaan kiire työntää huostaanoton jälkeen lapset eteenpäin, huostaanoton purku, kai veisi siksi liiaksi aikaa. Tiedä häntä, mutta lasten etuja ei nykyisellään pystytä sosiaalitoimessa ajamaan.
Mutta se on tosi ettei lapsia kuulla ja lapset tästä nykyisestä tilanteesta kärsivät.
Mutta suomen laki otetaan huomioon kuultaessa,niinkuin pitääkin!
Usein lapsi ei edes ole"kelpoinen"kuultavaksi,elämäntilanteensa kehnouden vuoksi.
Huostaanottoja ei tehdä kevyin perustein.Huostaanoton ei tarvitse olla traumaattinen.
Huostaanotto tehdään,jos katsotaan etteivät avohuollon tukitoimet ole riittäviä.
Huostaanotolla suojellaan lasta,useasti omilta vanhemmiltaan.
aggressiivinen isä sai vaatimalla ja uhkailemalla sossut huostaanottamaan kiireellisesti lapsen äidiltä isälle!!! et uskoisi ellei olisi totta!lapsen suojelijat ojensivat lapsen suoraan pahoinpitelijälle!!!!
Kyllä lapsia kuullaan, mutta kuulemisia ei oteta vakavasti.
eikä huostaanottoon todellakaan ole aina riittävää syytä. Esim. meidän tapauksessa avotyöntekijöitä, tarjottiin kyllä puheissa, mutta eipä heitä vaan koskaan missään näkynyt, ei puolenvuoden odottelun aikana ottaneet kertaakaan yhteyttä tms.
Minun elämän tilanteeni on hyvinkin tasainen, tapaan lapsiani säännöllisesti ja he ovat paljon minun luonani.
Jostain syystä vaan sossun aika ei riitä, itse hän tämän sanoi, en minä sitä keksinyt.
Kun vaan sossu, avotyöntekijät kuka hyvänsä... ehtisivät paneutua asiaan lapsenui olisivarmaan jo kotona.
ei siis sinulle jonka lapsiviety isälleen.
Tuo sepustus oli enemmänkin jotain sosiaalitoimen propaganda lauselmia,tuon tyyppistä tekstiä viljeltiin aikaisemmin naapurissamme.
olen itse pohdiskellut juuri noita samoja asioita ja saman tapaisia ratkaisumalleja. Tuntuu todella siltä, ettei vanhempia aina ihan oikeesti yritetäkään auttaa. Nuoret ihmiset ovat usein ihan hukassa, parisuhteensa kanssa, kotitöiden, lastenhoidon ja kasvautksen kanssa. Heillä ei ehkä ole ketään lähellä sukulaisia tai muita luotettavia aikuisia kenen puoleen voisi kääntyä ja keneltä voisi saada jotain neuvoja. Jos ei kotoakaan ole oikein kunnon mallia, niin miten sitä voisi osata. Tätä ei mielestäni ole riittävästi huomioitu. Saattaa olla, että monet ongelmat sitten vaan kärjistyy tosi pahoiksi, kun ei hallita edes niitä alkeita ja niihin voisi helposti tarjota apua, jos olisi halua. Usein saa sellaisen kuvan, että huost.otto ei ole niinkään vaan lapsen edun turvaamiseksi, vaan käytetään rankaisukeinona vanhempia vastaan. Kyllä se minusta silloin lähtee ihan väärältä pohjalta.
Myös tuota olen miettinyt, että eikö todella sij.perheet huomaa, lapsen ja vanhempien käyttäytymisestä, että osaisivat edes epäillä huost.oton aiheellisuutta. Luulisi, että lapset ikävöisivät tavallista enemmän vanhempiaan ja vanhemmat huolesta soikeana. Ei sitä voi olla huomaamatta. Vai onko niin, kuin täällä on väitetty, että jotkut tieten tahtoen pitävät niin kiinni helpoista lapsista, etteivät antaisi lapsia pois ja yhteistyössä sossun kanssa keksivät uusia syitä huost.otolle. Vetoaisinkin nyt tässä kaikkiin sijareihin, että saattaisivat sossun tietoon, jos epäilyksiä huost.oton aiheettomuudesta ilmenee. Aiheettomat huost.otot ovat kaikkien kannalta haitallisia, kun aiheellisia ei voida edes toteuttaa resurssipulan vuoksi, liian moni lapsi joutuu odottamaan ja kärsimään.
Olen muutoinkin mietiskellyt viime aikoina, mitä voisi mahd. itse tehdä tuon ennaltaehkäisevän työn kehittämiseksi ja vaikuttaa varhaiseen puuttumiseen nimenomaan site, että perheet voisi pitää koossa eikä hajottaa. Ihmiset tarvitsevat apua, ei rangaistuksia ja lapset siinä aina eniten kärsii. Auttamalla vanhempia selviämään lastensa kanssa, autamme parhaiten lapsia.
itsekin olen miettinyt, että mitenkä näihin asioihin pystyisi puuttumaan. Minulla on kuitenkin tästä "järjestelmästä" niin suppea kuva, etten tiedä mitä pitäisi tehdä. Mistä saisi esim. rahoituksen, jos perustaisi tällaisen jonkinlaisen yhdistyksen joka työskentelisi yhdessä sosiaalitoimen kanssa auttaen perheitä ja estäen näin mahdollisesti huostaanottoja.
Nykyiset avohuollon palvelut eivät aina ole riittäviä. Systeemi on vanhentunut, kun on esim. paljon nuoria uusavuttomia jne.
Biovanhemmille: Olen todella sydämestäni pahoillani, että teille on sattunut tällaista, että ette ole saaneet riittävää apua. Sinulle jonka lapsi oli otettu isälle: olen kuullut aivan vastaavan tapauksen ja kun läheiseni oli seurannut tätä niin läheltä, niin sitä on hirveän vaikea ymmärtää.
Ei anneta periksi!
perheet tarvitsivat tukea.
Työn perässä on lähdettävä,
ja siihenhän kannustetaankin kaiken maailman muuttoavustustenkin muodossa,
entistä kauemmas omista sukulaisistaan.
Ja siinä vaiheessa kun nuoreen perheeseen tulee lapsia, ei ole lähellä ketään riittävän läheistä joka antaisi niitä sukupolvelta toiselle aiemmin siirrettyjä neuvoja ja käytännön apuja ja tukiakin, mitä vanhemmat lapsia hoitaessaan ja kasvattaessaan tarvitsevat.
Siinä vaiheessa
kun vanhemmat tuskastuvat omaan avuttomuuteensa,
tai joku taho perheestä ystävällisesti sossuun ilmoittaa,
siinä vaiheessa yhteiskunnan apu ja tuki on tänä päivänä valitettavasti ihan jotain muuta kuin perheen auttamista ja perheelle tuen antamista. On vain "mittareita",
mitä on tehty väärin
ja mitä jätetty tekemättä....... jne.
Mutta odotellaan aikoja parempia,
jos joku päättäjistä "huomaa#, ymmärtää
että verorahoja
on aivan järjetöntä tällä tavalla perheiden "hyväksi" käyttää.
ajatelkaa mitkä säästöt siitä yhteiskunnalle tulisi, jos ihmiset pärjäisi omillaan. Kun saisivat ajoissa apua ja tukea, niin että pahemmat kriisit voitais välttää, eikä perheitä tarvitsisi hajottaa. Kuinka pienellä oikea-aikaisella avulla monet saattaisivat löytää sen jutun, vanhemmuudesta ja kodishoidosta ja muusta. Kuinka monelta epäinhimilliseltä tragedialta vältyttäisi. Välittömät säästöt olisi jo huomattavat puhumattakaan sitten kerrannaisvaikutuksista.
Jotain tarttis tehdä, luulenpa, että jotain myös yritän asian eteenpäin viemiseksi.
ennenkin,enemmän kuin nykyään,ja niiden kanssa pärjätty!
Uusavuttomuus ja muut kivat"uusiosanat"ovat osaltaan ihmisten omaa laiskuutta,ja haluttomuutta oppia normaaleja kotiaskareita.
Kenen vika uusavuttomuus?Mietippä sitä.
Jos ei osaa ottaa vastuuta itsestään,ja omasta elämästään,kuinka voisikaan olla kypsä vanhemmaksi?
Ymmärrän paremmin holisti ynnä solistiperheitä,kuin näitä julmetun"yysävyttömiä"
menossa kolmas polvi, näitä uusavuttomia. Jos kotona on käynyt kodinhoitaja tekemässä kotityöt, eikä lapsi ole ollut siinä mukana, niin miten se taito olisi siirtynyt.
Sitten, kuten tuossa jo aiemmin todettiin, nuoret voivat asua hyvin kaukana vanhemmistaan ja muusta suvusta, eivätkä saa kenestäkään mitään tukea, jos tarvitsevat. Ei tarvitse olla mitenkään edes täysin avuton, kun kuitenkin tarvitsisi pienten lasten kanssa jotain apua ja tukea. Vauvat saattavat väsyttää vanhemmat aivan jaksamisen äärirajoille, äiti voi sairastaa raskauden jälk.masennusta tai olla muuten heikossa kunnossa synnytyksen jälkeen ja tilanteita on vaikka kuinka, missä ei apu olisi pahitteeksi ja monesti voi auttaa jo pelkkä tietoisuus siitä, että on joku joka voi tulla hätiin jos tarvitsee, ettei tarvitse tuntea turvattomuutta. Miksi aina pitää ottaa noin negatiivinen asenne. Opettelisit ajattelemaan ihmisiä hyvällä eikä pahalla ja miten mahdollisesti itse voisit jotakuta auttaa. Siitä saa hyvän mielen itselleen.
pienen vauvan äidille hätiin ja apuun. Ja oli isomummuakin, tätejä ja muitakin sukulaisia lähettyvillä. Kerrottiin mitä tiedettiin, tehtiin ja näytettiin ja mentiin elämässä etenpäin. Isoisätkin veivät pieniä miehiä kalalle ja mettälle ja yhdessä käytiin kaupalla....
Nyt on vain täti sosiaalista jolle voi soittaa (jos sattuu saamaan kiinni) kun olisi esimerkiksi tarvetta lasten hoitoon (ja jos saat tädin kiinni niin sieltä vastataan ettei meillä ole tarjota ....)
Työväkeä tarvitaaan aina enemmän kasvukeskuksissa ja nuorisoa värvätään pysyvillä työpaikoilla. Sitten kun ollaan satojenkin kilometrien päässä pienten lasten kanssa ei sitä isomummua olekaan siinä ihan naapurissa.....
Jokaisesta uudesta vauvasta pitäisi iloita ja tuntea suurta onnea, kaikkien meidän suomalaisten ja sitä myöten olisi panostettava nuorten perheiden auttamiseen ja tukemiseen kenellä siihen tarvetta on.
Ja se nuorten perheiden tukeminen ei saa missään nimessä olla tätä sosiaalihapatusta
"kadonnut vanhemmuus", kun sitä ei ole ehtinyt vielä edes "elämän matkansa" alussa löytääkään .... elämä tuo suruja, iloja, onnea ja uuden oppimista, löytämistä; meille kaikille.
kyllä me kypsään ikään päässeet tiedämme, että emme itsekään ole nuorena hallinneet lähellekään sitä mitä tänä päivänä osaamme ja tiedämme. Tosin luulin ainakin itse, suurinpiirtein kaiken tietäväni. Vasta eletyt vuodet ovat opettaneet, kuinka vähän loppujen lopuksi silloin tiesi ja osasi. Jos kaikki se osaaminen olisikin ollut silloin, kun sitä olis eniten tarvinnut. Elämä on paras opettaja ja siksi olisikin hyvä jos nuoret haluaisivat kuunnella heitä kokeneempia ihmisiä ja yrittäisivät ottaa heistä oppia. Ei ole häpeä kysyä neuvoa tai pyytää apua.
Jos ei ole olemassa enää vanhempia joilta voisi apua saada, niin pitää yhteiskunnan järjestää vastaava palvelumuoto nuorten vanhempien tueksi.
lasten isovanhemmilta eli vanhemmiltani ja mieheni vanhemmilta. En ollut kuin kahdeksantoista, kun ensimmäinen lapsi syntyi. Paljon piti opiskella elämää, ennenkuin ollaan tässä tilanteessa ja vielä on paljon edessä (toivottavasti).
Haluaisin kuitenkin tuohon nuorten perheiden tukemisen rinnalle nostaa toisenkin asian, jonka tuolla aiemmin mainitsin:
"Lapsilla ilmenneisiin ongelmiin esim. oireyhtymiin tulisi saada mahdollisiman pian apua ja selvittää, että kärsiikö lapsen vanhemmat vastaavista ongelmista (mahdollinen periytyvyys?). Ei leimatakseen, vaan auttaakseen, että vanhempi pystyy hyväksymään itsensä sellaisena kuin on ja huolehtimaan lapsestaan."
Kuinka monen mm. adhd:sta "kärsivän" vanhemman lapset on huostaanotettu, kun ei ole tietty, että vanhemmalla on tällainen ongelma, johon on vielä apuakin olemassa.
Jo pelkästään koulussa tulisi enemmän kiinnittää huomiota siihen, että minkämoisia ongelmia lapsella saattaa olla.
Tämä yhteiskunta mielellään leimaa näitä ihmisiä, mutta ongelmat on suuremmat kuin mitä niistä uskalletaan puhua. Ns. hankalasti käyttäytyvä nuori voi hyvin olla itsestään riippumattomista syistä tällainen.
Mitä me ihmiset yleensä ensimmäisenä ajattelemme esim. väkivaltaa haastavasta nuoresta. Et se on omituinen ja huonosti käyttäytyvä?
Syitä tuohon edellä mainitsemaani käytökseen voi olla paljon. Jotkut syyt voivat olla mm. kotitaustasta johtuvia. Vanhemille juurtuneita käyttätymismalleja, päihteiden väärinkäyttöä tai perinnöllisiä mielenterveysongelmia ei muuteta hetkessä. Kuitenkin näitäkin täytyy yrittää auttaa.
Mutta, siellä taustalla voi tosiaan olla esim. tällainen oireyhtymä, joka saa tämän nuoren käyttäytymään näin, tai vaikka koulukiusaaminen jne.
Asioita tutkiskellaan ehkä liian pinnallisesti ja johtopäätöksiä tehdään liian kevyesti. Pysähdytäänkö tarpeeksi ajoissa miettimään mistä ongelmat lähtöisin -SYITÄ-, vaan odotetaanko liian pitkään ja puhutaan vain pelkästään -ONGELMISTA-?
Voiko olla ongelmia ilman syitä?
tuo esittämäsi, samoin kuin minun esittämäni aiemmin, vaatisi täydellisen asennemuutoksen ongelmien käsittelyssä. Eli sitä halua auttaa todella. Ei huostaanotto viimekädessä ole kenenkään auttamista, vaan ongelma poistetaan hajotustaktiikkaa käyttäen.
Noista periytyvistä ongelmista. Meilläkin on näiden adhd lasten äidillä sama ja käytös on sen mukaista. Pahinta siinä on juuri tuo impulsiivisuus, kun saa itsensä jatkuvasti vaikeuksiin, kun ei mitenkään pysty ajattelemaan seurauksia, ennen kun tekee. Olen ajatellut häntä monta kertaa, että miten paljon olisi voitu hänenkin auttamisekseen tehdä, jos olisi haluttu. Samalla siinä olisi sitten autettu myös lapset.
Luulen, että hänellä on isoksi ongelmaksi myös muodostunut se, että ei osaa myös ajatella etukäteen mitä suustaan päästelee ja on sitä kautta saanut kaikki itseään vastaan.
Jos asenteet saataisi muutettua siten, että auttaminen on päätarkoitus nykyisen tuomitsemisen sijaan, niin luulen, että tulokset olisivat aivan toisenlaiset. Sijaisperheidenkin voimavarat voisi valjastaa pelkkään perheiden kriisien yli auttamiseen ja perheiden tukemiseen ja yhdistämiseen. Eikä tälläistä vastakkain asettelua biot vastaan sijarit tarvitsisi olla ollenkaan.