Tää ei varmaan tänne osastolle oikein kuulukaan, mut haluaisin kuitenkin kuulla toisia äitejä joiden lapsien mummot piut paut välittää lapsen lapsistaan. Lapseni on vielä 3 kk vanha, pieni ja suloinen enkä siksi pysty ymmärtämään mummon välinpitämättömyyttä.
Itselläni on koko raskaus ja lapsen saanti aiheuttanu aikamoisen kriisin kun olen tajunnut oman äitini välinpitämättömyyden lastani kohtaan. Tilanteen taustalla ei ole siis mitään teiniraskautta (olen jo kolkyt ja risat) tms. eikä mitään muutakaan eripuraa. Mummoa ei vaan kiinnosta.
Hän asuu muutaman sadan metrin päässä, mutta aina on vain jotain muuta mielenkiintosempaa. Vaikka olisi siis vain kyse lapsen tapaamisesta. Ei hoitamisesta tms. Kyllä sitten kun vieraita tulee, niin todellinen mummoshow alkaa.
Syytin ensin itseäni, että ehkä en osaa rohkaista äitiäni tutustumaan lapseeni, mutta ei kyse ole siitäkään. Olen asiaan oikein nyt keskittynyt ja pyrkinyt luomaan tilanteita, jossa he voisivat tutustua. Kiinnostusta ei vain ole.
Asian myötä ja tätä showmummoa seuratessani olen herännyt myös siihen tosiasiaan, että samaa kylmyyttä (joka tosin ulkopuoliselle esitetään ihanana perheidyllinä) olen myös minä aikanani lapsena saanut osakseni. Sitä vaan lapsina on asian jotenkin sivuuttanut. Oman lapsen saanti on todellakin avannut silmiäni, ihan kuten sanotaan sen tekevänkin.
Nyt oman lapsen myötä tuosta on tullut oikein mieltä jukertava mörkö ja alituinen kiukunaihe kun jotenkin vissiin prosessoin sitä mielessäni. Pitäis varmaan käydä jossain asiasta juttelemassa. Tietäis vaan missä. Neuvolassa on ainakin turha siitä mainita, sillä sen verran kiireistä siellä tuntuu olevan ettei oikein aikoja tahdo lapsen käynteihinkään löytyä.
Toki tiedän, että ei tämä nyt mikään maailman kamalin asia ole. Halusin vaan nyt siitä kirjoittaa ja mahdollisesti kuulla kanssasisarien kokemuksia. Ja toisaalta haluaisin itse olla lapselleni jotain ihan toisenlaista ja uskon että se onnistuu vain jos nostan asian esille elämässäni.
Itselläni on koko raskaus ja lapsen saanti aiheuttanu aikamoisen kriisin kun olen tajunnut oman äitini välinpitämättömyyden lastani kohtaan. Tilanteen taustalla ei ole siis mitään teiniraskautta (olen jo kolkyt ja risat) tms. eikä mitään muutakaan eripuraa. Mummoa ei vaan kiinnosta.
Hän asuu muutaman sadan metrin päässä, mutta aina on vain jotain muuta mielenkiintosempaa. Vaikka olisi siis vain kyse lapsen tapaamisesta. Ei hoitamisesta tms. Kyllä sitten kun vieraita tulee, niin todellinen mummoshow alkaa.
Syytin ensin itseäni, että ehkä en osaa rohkaista äitiäni tutustumaan lapseeni, mutta ei kyse ole siitäkään. Olen asiaan oikein nyt keskittynyt ja pyrkinyt luomaan tilanteita, jossa he voisivat tutustua. Kiinnostusta ei vain ole.
Asian myötä ja tätä showmummoa seuratessani olen herännyt myös siihen tosiasiaan, että samaa kylmyyttä (joka tosin ulkopuoliselle esitetään ihanana perheidyllinä) olen myös minä aikanani lapsena saanut osakseni. Sitä vaan lapsina on asian jotenkin sivuuttanut. Oman lapsen saanti on todellakin avannut silmiäni, ihan kuten sanotaan sen tekevänkin.
Nyt oman lapsen myötä tuosta on tullut oikein mieltä jukertava mörkö ja alituinen kiukunaihe kun jotenkin vissiin prosessoin sitä mielessäni. Pitäis varmaan käydä jossain asiasta juttelemassa. Tietäis vaan missä. Neuvolassa on ainakin turha siitä mainita, sillä sen verran kiireistä siellä tuntuu olevan ettei oikein aikoja tahdo lapsen käynteihinkään löytyä.
Toki tiedän, että ei tämä nyt mikään maailman kamalin asia ole. Halusin vaan nyt siitä kirjoittaa ja mahdollisesti kuulla kanssasisarien kokemuksia. Ja toisaalta haluaisin itse olla lapselleni jotain ihan toisenlaista ja uskon että se onnistuu vain jos nostan asian esille elämässäni.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Onko mummolla pappaa? Miten pappa/isäsi suhtautuu vauvaan?
Miten äitisi suhtautui vauvaan kun olit raskaana?
Jotkut saattavat suhtautua sitten paremmin kun lapsi kasvaa; toivoisin ainakin.
Jaksamisia; ymmärrän ongelmasi vaikken osaa neuvoakaan.
kaikki viestit äitini suunnalta muistivat kyllä korostaa sitä, että "raskaana sitä on oltu ennenkin...".
En siis todellakaan ole mikään valittaja tyyppi/ ihminen joka lamaantuu kun on raskaana tms. Olin töissä mahd. pitkään vielä äitiyslomallakin ja muutenkin elin aivan normaalisti ( toki suojelin masuani joissain asioissa kuten kuuluukin). En siis todellakaan mielestäni antanut aihetta ko. asenteen muistuttamiseen. Koin vaan jotenkin että äitini yksinkertaisesti halusi jollain tapaa sammuttaa sen "hehkun" ja ihanuuden joka minun masuni ympärillä minulla ja miehelläni pyöri.
Ensi kommentti raskaudestani oli että: Onpa yllättävää ! - Heistä (vanhemmistani) oli yllättävää kun reilu kolmekymppinen, onnellisesti naimisissa oleva, toimeentulonsa turvannut ja terve naisihminen ilmoittaa olevansa raskaana !!!
Niin, siis pappakin on. Mutta hänen kanssaan ei tilanne ole sen parempi. Raskausaikana erään käytännön elämän asioihin liittyvän eripuran yhteydessä hän sanoi suutuspäissään syntymättömästä lapsesta niin pahasti minulle, että nolostelee sitä varmasti itsekin vieläkin. Itse otin tuosta sanomisesta silloin aika pahasti ja jonkun aikaa pidin etäisyyttä. Päätin kuitenkin niellä asian omalta puoleltani ja menin sitten kerran juttelemaan pikkuisemme asioista kuin vähän "käden ojennuksena". Isäni vastaili sujuvasti, mutta valtava muuri hänen ympärillään on edelleenkin. Ei taida vanha koira taipua ystävällisyyteen, kun on kerran murahtanut. Eikä tuo mummon käytös tilannetta yhtään helpota.
Aika ikävältä tuntuu ihan kirjoittaakin näitä, mutta toisaalta se vähän omaa oloa helpottaakin. Eipähän näille asioille mitään voi. Täytyy vaan yrittää itse olla erilainen.
siis omat vanhempani eronneet ja äiti asuu kilsan päässä.. isä 300km..
puolisoni vanhemmat ovat jo poisnukkuneet. ja he varmasti olisivat haltioissaan vauvastamme, mutta pilven reunalta seuraavat meitä..
äitini pystyy oleen runsaan kuukaudenkin, ettei käy meillä. lapset ovat pian 10v ja 8kk. vanhemman aikaan vähä vielä hoitikin lasta, mut tän nuoremman aikaan ei kiinnostunu ollenkaan lapsesta.
odotusaikana toivoi että olis eri sukupuolta ku eka, mut onneksi saatiin samaa, liekö johtuu siitäkin osaksi.. meille itselle ei tosiaan ollu väliä kumpaa on, oli niin ihana saada tuo suloinen touhaaja :-)
en ymmärrä kuinka aikuinen ihminen, jolla lapsia on voi olla niin tunteeton pikkusia kohtaan.. itse iloitsen toistenkin lapsista ja heidän kehityksestä sekä onnistumisesta..
mutta olen kans miettiny omaa lapsuutta ja tullu siihen tulokseen, etten halua itse olla samanlainen äiti..
toivottavasti minusta on sitten aikanaan mummona iloa lapsenlapsilleni..
toivon minä, että osaisin olla toisenmoinen äiti ja mummo omille lapsilleni ja lapsen lapsilleni.
Jospa tuohon asiaan sitten ajastaan turtuisi...
:(
Eli omat vanhempani ovat kuolleet, olisivat olleet terveinä ollessaan todella hieno tuki.
Avomiehen vanhemmat niinikään kuolleet.
Ex- puolisoni, eli yhden lapseni isä on kuollut, äiti elää ja voi hyvin, mutta ei piittaa eron jälkeen eikä juuri ennenkään eroa lapsenlapsesta enää lähes ollenkaan, vaikka hänelle on sen jälkeen tullut muitakin lapsenlapsia. Elää ap:n kuvailemaa itsekästä ja piittaamatonta elämää, ja kerran vuodessa synttäreillä käydessä (exän luona, minuun ei pidä mitään yhteyttä) hokee mummon oma pikku kultaa yhtä aidosti kuin tekoruusu. odotusaikana teeskenteli kiinnostuvansa lapsesta, mutta uutuudenviehätys katosi nopeammin kuin alennusmyynnistä ostetun heräteostospaidan lumo.
En voi käsittää enkä hyväksyä.
Mielestäni isovanhempien tehtävä on elää aidosti mukana lastenlastensa elämää, ollen niille turva ja tuttu aikuinen, aivan kuten vanhemmatkin ovat lapsilleen. Mikään muu ei ole minusta moraalisesti perusteltua, ellei kyse ole esim dementiasta tai muusta vakavasta sairaudesta joka estää kontaktissa olon. Vaikka asuisi muussa maassa, voi järjestää elämänsä niin, että pitää yhteyttä jälkikasvuunsa.
Ap: jos uskot äidissäsi olevaan "oikeaan" isovanhemmuuteen, puhu ja selvitä. Kerro ainakin mitä toivot hänetlä ja miten pettynyt olet.
Jos et, toivon että saatte jonkunlaisen varamummon.
Voimia kaikille teille ja meille joilla isovanhemmuus ei toteudu, syystä tai toisesta
Yksi asia joka tuli mieleen, että voisiko olla eräänlainen kriisi mummolle tämä mummoksi tuleminen. Huomaa oman vanhenemisen ja ikääntymisen entistä selvemmin, tms.
Täytyy sanoa että itsellä on kokemus anopista, joka kyllä vieraille näytti "rakastavaa ja niiiin iiiihanaa mummoa ja äitiä", mutta annas olla kun menit kylään vaikka kahville ja sattui huono päivä, niin hyvä ettei ajanut pois! Lapset oli kivoja kunhan olivat puhtaissa vaatteissa, rivissä sohvalla hiljaa.
Emme juuri tekemisissä olleetkaan ja sitten hän kaljapäissään joskus soitteli ja itkeskeli muille että voi voi kun eivät käy ja plaa plaa...
Tiedän että tilanne on ikävä, mutta ota asiat niin, että anna sitä rakkautta ja huolenpitoa lapsellesi niin paljon kuin mahdollista ja jos ei mummoa kiinnosta niin ei kiinnosta. Huonoa omaatuntoa ei siitä tarvitse kantaa eikä tarvitse ajatella olevansa velvollinen jotenkin pyytämään sitä toisen rakkautta ja kiinnostusta. Luulisi että jossain vaiheessa mummoakin alkaa kiinnostamaan kun ette paljon ole tekemisissä... niin tai sitten ei.
Voisit vallan hyvin ottaa asian neuvolassa puheeksi, sieltä luultavasti osataan ohjata oikeaan paikkaan missä voit jutella mielipahastasi.
Itse koimme aina syyllisyyttä jollain tapaa näistä mummo - lapsenlapset -väleistä, sitten totesimme että omahan on asiansa mitä tekee ja miten toimii eikä se meille kuulu! Nyt on mummo pilven reunalta katselemassa meidän elämää.
Toisaalta minulla itsellänikään ei ole koskaan ollut mummoja ja pappoja, koska on itsellä ollut niin vanhat vanhemmat, että ne kaikki isovanhemmat oli joko kuolleet ennen syntymääni tai kuolivat kun olin ihan parin vanha. Taas oma isäni on kuollut jo ennen kuin meillä oli ensimmäistäkään lasta ja äitini on hyvin iäkäs vuodepotilaana, joten meille tämä isovanhempien puuttuminen on ollut ihan "normaalia" eikä heitä ole osattu sillä tavalla kaivata.
Ainoastaan mieheni on puhunut miten mukavia kesiä vietti omien isovanhempiensa luona nuorena ja toivon että me voimme sitten omille lapsenlapsille tarjota mukavia muistoja ja elämyksiä, mutta siihen on vielä aikaa pitkälti.
Miehen vanhemmat ovat kuolleet ja minun vanhempiani ei kiinnosta. Lisäksi he asuvatkin kaukana, noin 400 km päässä. Kyllä kai ne lapsista tykkäävät, mutta väsyvät ja kyllästyvät riehumiseen ja lasten ääniin ihan kohtuuttoman nopeasti, joten ei siellä viitsi edes käydä, kun tilat on pienet ja matkaa sen verran, ettei tunnin vierailua voi tehdä. Pidä sitten kolme vilkasta alle kouluikäistä hiljaa paikallaan viikonloppu. Ja tilaakin niillä olis, mutta se on varattu omaan käyttöön ja suurinpaan osaan huoneista lapset ei saa mennä. Minun vanha huoneeni on "kaatopaikkana" ja siellä me, viisi henkeä kämppäämme kaiken roinan seassa ja keittiöön saamme tulla.
Minun äitini ei kyllä edes yritä esittää innostunutta mummoa. Ääneen on ihmetellyt, kuinka jotkut hössöttävät lapsenlapsistaan. Ei se hänestä mikään ihmeellinen juttu ole. Meillä eivät käy koskaan.
Onneksi meillä on tässä lähellä ihana "mummoikäinen" aviopari, jotka ovat ottaneet mummon roolin hyvin ja innokkaasti vastaan ja lapset tykkäävät heistä. Itse vain toivon suuresti, että heidän intonsa mummoilla meille ei katoa oman lapsenlapsensa myötä, sillä heidän ainut tyttärensä avioitui pari vuotta sitten, joten varmaan jossain vaiheessa sitä jälkikasvuakin on tulossa.
Meillä poika nyt 6vkoa vanha. Kun ilmoitin raskaudestani, äitini ilmoitti, että häntä ei mummoksi sanota.
Sairaalaan "mummo" tuli poikaamme katsomaan vain sen takia, että saa siskollensa leuhkia nähneensä pojan (poika oli lastenosastolla, jonne ei päässyt kuin vanhemmat ja isovanhemmat). "Mummo" siis vilkaisi ovelta sängyssä nukkuvaa vauvaa, hänen vierailu kesti noin 5 min.
Sen jälkeen nähnyt pojan 3 kertaa, mutta meillä ei ole kertaakaan käynyt vauvaa katsomassa, vaikka asuu 30 km päässä ja käy jatkuvasti "meidän naapurissa" kaupassa.
Yhteyttä "mummo" ei pidä, paitsi silloin, kun haukkuu pappaa, eli isääni (äitini ja isäni ovat eronneet). Pappa pitää yhteyttä ja on kiinnostunut.
Lapsuudesta varhaisin muistoni äidistäni on, kun hän uhkasi lähettää minut lastenkotiin. Näin tapahtui lähes päivittäin. Olen myös ainoa äitini 5:destä lapsesta, joka on saanut selkäänsä ja jolle äiti on sanonut suoraan inhoavansa minua.
3 nuorinta lasta asuu vielä äitini kanssa ja esikoiseensa äitini on yhteydessä (käy kylässä ja soittelee jne).
Olen ainoa hänen lapsistansa, jonka elämä ei häntä kiinnosta.
Vanhemmalla iällä äitini ilmoitti, että ei hyväksy minua sen takia, kun muistutan liikaa isääni...
Tilannetta ei paranna sekään, että äitini kostaa avioeronsa minulle ja syyttää siitä minua...
En kuitenkaan tunne syyllisyyttä (enää) asian takia, koska emme ole olleet koskaan äitini kanssa läheisiä, emmekä edes hyvissä väleissä (äitini potki minut kotoa pellolle 17-vuotiaana. Silloin emme yli vuoteen vaihtaneet sanaakaan,vaikka asuimme samassa kunnassa).
Nyt olen 23 ja olen tullut siihen tulokseen, että on äitini "häviö", kun ei kiinnostusta osoita.
Lapsellamme on mummoja ja "vara"mummoja sekä mummopuolia tarpeeksi ilman äitiänikin.
Itse kuitenkin yritän olla lapselleni parempi äiti, kuin omani oli minulle.
Tsemppiä kaikille samassa tilanteessa oleville =)