Huoh... mistä aloittaisin.
Ehkä tämä kuuluisi paremmin tuonne parisuhdepalstalle, mutta olkoon.
Suunnittelimme lapsen hankintaa kauan ja hartaasti. Mietimme isoja ja pieniä asioita. Sovimme yhteisiä pelisääntöjä ja kaikesta olimme samaa mieltä. Mikäs siinä, tehdään lapsi. Välillä itkimme yhdessä, kun kuukautiset TAAS alkoivat. Sitten tärppäsi ja kaikki oli hyvin.
Lapsi syntyi. Hoidimme sitä yhdessä, sen mitä mieheni töiltään ehti. Kului noin kuukausi, kun mieheni alkoi muuttumaan.
Mieheni jäi kotiin lapsen kanssa, kun minä kävin ruokaostoksilla. Ajomatkaa noin 20 min edestakaisin ja ostoksien teko päälle, niin olin reissullani noin puolisen tuntia. Kotiin päästyäni lähes poikkeuksetta lapsi oli kakat vaipassa ja mieheni lykkäsi lapsen jo ovella syliini. Tai toinen vaihtoehto oli se, että lapsi huusi lattialla, kun kakat haittasivat vaipassa. "Ai emmä oo haistanu mitää." tai "Oho, no onneks sä tulit."
Internetin ihmeellinen maailma antoi miehelleni luvan "unohtaa" olevansa vahtivuorossa. Eräänä iltana jätin lapseni sängylle makaamaan. Pyysin miestäni katsomaan lastamme sillä aikaa, kun lähdin hakemaan keittiöstä iltavelliä. "Joo tottakai mä katon sitä." Viivyin noin kaksi minuuttia ja kun tulin takaisin lapsi roikkui sängyn reunalla tippumaisillaan. Juoksin ottamaan kiinni ja ehdin ajoissa, onneksi. Mieheni sanoi: "Justhan se oli keskellä sänkyä." Siinä kaikki kommentit. Olin niin vihainen miehelleni, että en osannut sanoa mitään. Otin lapsen syliin ja aloin juottamaan velliä.
Nyt lapsemme on 11kk ikäinen. En muista, milloin mieheni olisi edes pissavaippaa vaihtanut. Saatika sitten syöttänyt tai pukenut vaatteita päälle. Hoidan kodin, ruokaostokset, koiran, lapsemme, yksin. Lapsemme on ollut pisimmillään kaksi tuntia hoidossa. Muuten olen hoitanut hänet yksin.
Olen ollut ystäväni kanssa yöelämässä noin kolme vuotta sitten. Lapsemme tulee pian vuoden ikään, enkä ole käynyt sinä aikana kuin kaupassa yksin. Mieheni on ollut ulkona muutaman kerran lapsemme aikana. Harrastukseni jäivät. Mieheni harrastaa, jos töiltään ehtii. En ole käynyt ystävieni luona, koska olen usein liian väsynyt. Valvon usein lapsemme kanssa, hampaita tulossa. Mieheni on nytkin kaverinsa luona.
Miksi näin käy? Olenko ainut? Valitanko turhaan?
Oli tiedossa, että hoitajia ei ole. Enkä sitä moiti. Mies pitäisi olla sitä varten, että voisin mennä joskus jonnekin.
Vuoden aikana on tapahtunut paljon. Kirjan voisi kirjoittaa kaikista tapahtumista. En niitä ala nyt kertomaan.
Oli pakko kirjoittaa tämä. Mitä tästä hyödyn? En yhtään mitään. Lähden tästä tekemään lapselle iltapuuroa ja sitten nukkumaan. Hyvää yötä!
Ehkä tämä kuuluisi paremmin tuonne parisuhdepalstalle, mutta olkoon.
Suunnittelimme lapsen hankintaa kauan ja hartaasti. Mietimme isoja ja pieniä asioita. Sovimme yhteisiä pelisääntöjä ja kaikesta olimme samaa mieltä. Mikäs siinä, tehdään lapsi. Välillä itkimme yhdessä, kun kuukautiset TAAS alkoivat. Sitten tärppäsi ja kaikki oli hyvin.
Lapsi syntyi. Hoidimme sitä yhdessä, sen mitä mieheni töiltään ehti. Kului noin kuukausi, kun mieheni alkoi muuttumaan.
Mieheni jäi kotiin lapsen kanssa, kun minä kävin ruokaostoksilla. Ajomatkaa noin 20 min edestakaisin ja ostoksien teko päälle, niin olin reissullani noin puolisen tuntia. Kotiin päästyäni lähes poikkeuksetta lapsi oli kakat vaipassa ja mieheni lykkäsi lapsen jo ovella syliini. Tai toinen vaihtoehto oli se, että lapsi huusi lattialla, kun kakat haittasivat vaipassa. "Ai emmä oo haistanu mitää." tai "Oho, no onneks sä tulit."
Internetin ihmeellinen maailma antoi miehelleni luvan "unohtaa" olevansa vahtivuorossa. Eräänä iltana jätin lapseni sängylle makaamaan. Pyysin miestäni katsomaan lastamme sillä aikaa, kun lähdin hakemaan keittiöstä iltavelliä. "Joo tottakai mä katon sitä." Viivyin noin kaksi minuuttia ja kun tulin takaisin lapsi roikkui sängyn reunalla tippumaisillaan. Juoksin ottamaan kiinni ja ehdin ajoissa, onneksi. Mieheni sanoi: "Justhan se oli keskellä sänkyä." Siinä kaikki kommentit. Olin niin vihainen miehelleni, että en osannut sanoa mitään. Otin lapsen syliin ja aloin juottamaan velliä.
Nyt lapsemme on 11kk ikäinen. En muista, milloin mieheni olisi edes pissavaippaa vaihtanut. Saatika sitten syöttänyt tai pukenut vaatteita päälle. Hoidan kodin, ruokaostokset, koiran, lapsemme, yksin. Lapsemme on ollut pisimmillään kaksi tuntia hoidossa. Muuten olen hoitanut hänet yksin.
Olen ollut ystäväni kanssa yöelämässä noin kolme vuotta sitten. Lapsemme tulee pian vuoden ikään, enkä ole käynyt sinä aikana kuin kaupassa yksin. Mieheni on ollut ulkona muutaman kerran lapsemme aikana. Harrastukseni jäivät. Mieheni harrastaa, jos töiltään ehtii. En ole käynyt ystävieni luona, koska olen usein liian väsynyt. Valvon usein lapsemme kanssa, hampaita tulossa. Mieheni on nytkin kaverinsa luona.
Miksi näin käy? Olenko ainut? Valitanko turhaan?
Oli tiedossa, että hoitajia ei ole. Enkä sitä moiti. Mies pitäisi olla sitä varten, että voisin mennä joskus jonnekin.
Vuoden aikana on tapahtunut paljon. Kirjan voisi kirjoittaa kaikista tapahtumista. En niitä ala nyt kertomaan.
Oli pakko kirjoittaa tämä. Mitä tästä hyödyn? En yhtään mitään. Lähden tästä tekemään lapselle iltapuuroa ja sitten nukkumaan. Hyvää yötä!
Vastaukset 12
Vanhimmat
Hei!
Jokainen elää kuten parhaaksi näkee ja toivon vain, että jokainen voisi olla onnellinen ja tasapainossa itsensä ja elämänsä kanssa. Mielestäni kellään ei ole oikeutta arvostella toisten elämää...
Mutta itse kysyit onko muiden miehet samanlaisia. Meillä ei ainakaan ole kuvaamasi kaltaista. Meillä mieheni käy töissä ja kun tulee töistä kotiin suukkottaa neidin (6kk) ja minut. Sen jälkeen tahtoo, ymmärrettävästi, syödä ja hengähtää. Kovasti mieheni vapaa-ajallaan viihdyttää pienokaistamme ja kummatkin nauttivat selkeästi toistensa seurasta. Neitimme onkin aivan isin tyttö. Isille hymyilee ja nauraa enemmän, no tietty kun isi aina hassuttelee =) Äiti on useimmiten vähän tylsempi "hoivaaja" roolissaan. Tämän lisäksi mieheni osallistuu kotitöihin vaihtelevasti, mutta yleensä imuroi ja tyhjentelee/täyttelee astianpesukonetta. Ja auto-jutut hän hoitaa.
Mutta, mutta... Tietty miehet ovat miehiä. Vaikka täällä perheessä on lastentarhanopettaja-pariskunta, niin siitä huolimatta mieheni on suurpiirteisempi ja "ajattelemattomampi" lapsemme suhteen. Ainakin näin äidin ja vaimon näkökannasta. Eli ei sen nyt niin väliä onko bodyt ja vaatteet juuri oikean kokoisia. Ja eikä silläkään nyt niin väliä että syökö lämpimän aterian vai hedelmäsosetta. Ja tietty mieheni ei kulje niin tarkka kello kaulassaan kuin minä. Ja tottakait se on pääasia, että lapsi saa ruokaa, unta, puhdasta vaippaa ja vaatetta sekä rakkautta.
Tietääkö miehesi mitä ajattelet hänen käytöksestään? Ehkä miehesi on vain ajattelematon eikä ymmärrä miten välinpitämättömältä sinusta tuntuu.? Elikkä puheeksi vaan parisuhteen ja perheen kompastuskivet. Jos miehesi käytös häiritsee nyt, niin entäs sitten vuoden, viiden tai kymmenen päästä. Itse edustan sitä ihmistyyppiä, jotka puhuvat pienetkin harmistukset läpi ja ympäri.
On inhimillistä, että välillä väsyttää, tympii ym. Mutta perus-kuviot pitäisi olla selvillä. Mielestäni lapsen hoito kuuluu kummallekin ja olet ansainnut mielestäni rentoutusta ja omaa aikaa.
Itse en baareja ja yö-elämää ole harrastanut, mutta jumpalla käyn ja ostoksille pääsen yksinkin. Tietty rintalapsen kanssa "oma aika" oli alussa tosi vähäistä, mutta koko ajan helpottaa. En kuitenkaan raaski olla vieläkään pitkiä aikoja poissa, en halua, mutta kun neiti tuosta kasvaa, niin viedään kyllä mummolaan hoitoon ja nautitaan kaksistaan mieheni kanssa. Niin ja ollaan me tehty koko perheelläkin reissuja: viime viikolla oltiin kylpylässä pari yötä ja pappalaan on reissattu sekä yhdelle perhetutuille.
..että teidän tarvitsisi pikaisesti jutella aiheesta. Eihän se isyyteen kasvaminen ole välttämättä helppoa eikä miehesi ole ehkä sisäistänyt isän roolia, mutta äitinä sinä tarvitset ehdottomasti tukea myös mieheltäsi, että jaksat.
Minusta tuntuu, että miehillä ei joskus itsetunto riitä vauvanhoidossa. Mies tuntee epävarmuutta ja kokee ettei osaa hoitaa vauvaa "oikein". Meilläkin on pitänyt käydä monet keskustelut siitä, että minun tapa hoitaa vauvaa ei ole ainoa oikea tapa. Jos lapsi pysyy tyytyväisenä iskän hoidossa niin luottamusta vaan kehiin! Toisaalta, eihän vaaratilanteita kyllä saisi päästä syntymään...
Muuten, silmään pisti, että et kertonut, että olisitte vuoden aikana käyneet missään kahdestaan. Mitäpä jos hankkisitte joku ilta lapselle hoitajan (vaikka MLL) ja tekisitte jotakin yhdessä? Parisuhdetta kannatta yrittää hoitaa niin vauva-arjestakin selviää kahdestaan helpommin.
Jos keskustelu ei onnistu kahdenkesken, kysypä apua neuvolasta, osaavat sieltä varmasti neuvoa oikenalaista apua.
Tsemppiä kovasti ja jaksamista!
Huh, hälytyskellot soivat päässäni, kun luin kirjoituksesi. Olet kovaa vauhtia matkalla tilanteeseen, jossa ymmärtäväisinkään äiti/vaimo ei jaksa (eikä tarvitse jaksaa).
Kysyit, onko muilla samanlaista. En tiedä, onnistuinko sitten puuttumaan omaan tilanteeseemme ajoissa, mutta meillä asiat lähtivät puolen vuoden paikkeilla sujumaan paremmin. Alku oli kyllä hyvin kuvaamasi kaltaista - lapsi itkee lattialla, mies ei ota kuin kehoituksesta syliin, mies antoi puheissaan ymmärtää, että jos olisi arkitodellisuuden tiennyt, niin ei olisi lasta halunnut jne.
En oikeasti tiedä, mikä asiaan lopulta eniten vaikutti, ehkä se, että lapsi liikkumaan opittuaan alkoi aktiivisesti ottaa isäänsä kontaktia ja vuorovaikutusta. Vaikea siinä on varmaan etäisenä pysyä, kun pikkuihminen tulee jakamaan halauksia ja pusuja. Lapsen riemunkiljahdukset isän töistä tullessa taatusti palkitsee.
Keskustelua aiheesta kävimme myös, rehellisesti ihmettelin miehelleni ääneen hänen toimintaansa. Kodinhoidosta hän toisaalta edelleen pitää mielipiteenään sitä, että kotona olevan äidin on pystyttävä kotityöt tekemään ilman apua. Kaikesta huolimatta kävimme viimein siinä pisteessä, että olin valmis lähtemään. Koin olevani lapsen kanssa miehelleni taakka, enkä halunnut elää ikään kuin jatkuvassa syyllisyyden tunnossa sen vuoksi. Yksin lapsen kanssa pärjäämisestä olin varma, hoidanhan nytkin asiat lähes ilman apua.
Kaipa se sitten mieheni herätti tajuamaan, että rajansa kaikella. Nyt hän osallistuu lapsen hoitoon ihan oma-aloitteisestikin, viikottain itselläni on myös yksi ilta omiin harrastuksiin. Omia menoja saa olla ja niihin osallistumista ei kyseenalaisteta puolin eikä toisin. Kahdenkeskistä aikaa meillä on onnesi aina iltaisin lapsen mentyä nukkumaan, varsinaisia "parisuhdeiltoja" emme ole pitäneet. (Niissä on aina se suuri vaara, että hetkeen ladataan hirveät odotukset ja jos ne eivät kohtaa - mies odottaa seksiä, nainen keskustelua -, niin ollaan kahta syvemmällä suossa.)
Ehdottomasti teidän täytyy tilanteellenne lähteä tekemään jotain. Itse olen enemmän kirjoittajatyyppiä ja olenkin miehelleni vaikeimmat asiat yleensä kirjoittanut. Siinä molemmat saavat hetken miettiä asioita, ennen kun niistä sitten jutellaan. Paljon on myös sinusta itsestäsi kiinni. Mieheni ei koskaan minulle ole omaa aikaa tarjonnut, vaan olen itse sen tavallaan itselleni ottanut sopimalla omat menoni, ja ilmoitanut miehelleni siitä seuraavasta lastenhoitovuorosta.
Hurjasti tsemppiä, rohkeutta ja lämpimiä ajatuksia täältä suunnasta!
mise tekee yöt töitä,kun tulee kotiin n. klo 6 rupeaa nukkumaan. Nukkuu jonnekin 12- 14. Sitten puuhailee pojan kanssa. Käyn joskus yksin kaupassa joskus menemme kaikki. Käymme lenkille.. mies vaihtaa vaippoja ja kylvettää. Maitoo antaa pullosta ja muuten leikkii ja viihyttää poikaa. Ruoat annan yleensä itse. mutta mies kyllä seuraa vieressä että osais hoitaa senkin homman.
voin sanoa että netti vie mieheltä aikaa välillä paljon.. joskus pitää huomauttaa mutta yleensä ei!! Ihan kiitettävästi hoitaa poikaa,ja meijän poika on niin helppo lapsi että sen kanssa kyllä pärjää. Yöt nukkuu ja päivät on aurinkoinen iloinen vesseli.
Kuulostaa hyvinki samanlaiselta kuin meillä. Aluksi kaikki meni hyvin, mies autto yms. Nyt lapsi on vuoden. Voin yhden käden sormilla laskea monta kertaa hän on vaipan vaihtanu- kakkavaipan vaihtanu kerran, syöttäny on tehny pari kertaa, mut silloinki luovuttanu heti kun lapsi ei oo suostunu syömään. Mitään ei tee omatoimisesti, jos haluan että hän tekee jotain ni pitää pyytää erikseen, ja se ärsyttää, olis kiva jos hän voisi vaihtaa vaipan ku huomaa et kakka on tullu. Olen voinut käydä kaupungilla yms mutta en oo voinu olla kauaan, soittelee heti perään et mis oot et lapsi kaipaa sinua. Kotitöitä hän ei tee, koska on töissä ni hänen mielestä hänen ei tarvitse tehdä kotona mitään, joten minä teen kaiken kotona ja hoidan lapsen. Hyvä isä on lapselle mutta ei tunne häntä samalla lailla kun minä joka oon lapsen kanssa kokoajan. Olen näistä asioista puhunut hänen kanssa monet kerrat mutta hänen mielestä kun olen kotona ni teen kotityöt ja kun olen lapsen äiti niin hoidan lapseni, eli ihan turhaa puhua näist asioista ku se on vaan nalkutusta. Joskus olen tosi kyllästynyt ja väsynyt. Nyt asumme uudella paikkakunnalla ja mies on pitkät päivät töissä, joten minulla ei oo muuta kuin koti ja lapsi. Mitä sitten jos tulee lisää lapsia , silloinhan hänen pitää viimestään osallistua johonki .
Sinulle ja muille vinkkaisin, että ilmoittaudu johonkin esim. kansalaisopiston kurssille (ihan mille vaan, joka vähänkin kiinnostaa). Sieltä ei niin vaan tullakaan miehen vähän ruikuttaessa kotiin ja hyvällä syyllä voi jättää vaikka koko luurin kotiin. Kurssilta saattaisi jopa löytyä tuttuja uudelta paikkakunnalta. Meillä mies ainakin tuli heti varmemmaksi ja pärjäävämmäksi lapsen kanssa, kun alkuun hommaan vähän "pakolla" joutui.
Minä olen ajatellut näin: Ensimmäisen lapsen kohdalla molemmille kaikki on aluksi uutta, ja siksi yhdessä opetellaan, ja tuntuu, että on tasapuolista. Mutta kun äiti sitten alkaa hoitaa vauvaansa pääsääntöisesti päivät, miehelle tulee ehkä tunne, että se on pääsääntöisesti lapsen äidin homma, ja kaikki asiat, mitkä vauvan hoidossa tuntuvat vähänkin vaikeilta, siirretään mielellään hänelle ... (vaikka toki tietää, että lapsi on kummankin, ja hoidon "pitäisi" olla tasapuolista).
Mutta, siihen on naisen itse vaikutettava, kuinka paljon mies osallistuu. Joidenkin miesten kohdalla pyydettävä, usein ja määrätietoisesti! Ei meilläkään tuo vaipanvaihto oma-aloitteisesti mieheltä suju (paitsi kun on pakko jos olen jossain), mutta muutoin osallistuu hoitoon niin mahtavasti, että en siitä viitsi motkottaa ;).
Luulisin, että itsevarmuus kasvaa sitä mukaa, kun on vauvan kanssa. Toisaalta miehen rennompi asenne tuntuu meistä naisista ehkä huolimattomuudelta.
Mieti, oletko rohkaissut miestä hoitoasioissa, vai puuttunut aina vain ongelmakohtiin? Kehuja tarvitaan myös.
Tuollaista mitä kuvailit, minä en ainakaan pitkään jaksaisi. Mies on ehdottomasti saatava ottamaan vastuuta enemmän. Millä keinoin, siihen en tämän parempaa keinoa tiedä.
Jaksamista sinulle!
Toivottu lapsi. 3 viikkoa meni kivasti, kun mies isyyslomalla, sen jälkeen ei ole tehnyt mitään. Olen yksin uudella paikkakunnalla, mies töissä 12 tuntia päivässä, en saa apua mistään. Yöitkuista mies ei tiedä mitään, eikä tietenkään olisi voinut edes vaatia hoitaan, kun tekee niin paljon töitä. Oma firma, niin jonkun pakko tienata, että mamma voi olla kotona. Poika kohta 1 v 2 kk. 13 kk:n ikään tuskin 10 tuntia erossa äidistä, pari viikkoa sitten panin tarhaan, että saan vähän hengähtää ja pääsen edes kampaajalle tai vaateostoksille.
Meillä kans vauva oli tosi vaativa, vähäuninen, ei hetkeä viihtynyt yksin ennen kuin oppi ryömiin suht myöhään, kauppareissuistakaan ei tullut mitään, että mies meillä hoisi kauppa-asiat, mutta nykyään harvemmin niitäkään, kun on töissä 7 päivää viikossa.
Vaipan on vaihtanut tasan kerran, kun hermostuksissani lähdin ulos noin tunniksi haukkaan happea ja jätin pojan raakasti isälle. Oli tainnut silloin maitoakin antaa, mutta ei kyl osallistu syöttöihin eikä kylvetyksiin, nukutuksiin tms.
Tosin mun mies tulee sellaisesta kulttuurista, että se on häpeä miehelle osallistua kotona mihinkään. Kun vauva syntyi, hän pukkasi lasta mielellään ulkona, mutta heti jos ihmisiä tuli, tuuppasi vaunut mulle... kotimaassaan ei voinut edes koskea lapseen vanhempiensa nähden, mutta heti alkoi leperteleen, kun lentokentälle päästiin. Kaverin mies samasta kulttuurista ja joutuu jatkuvasti puolusteleen lapsenhoitoa, kaverit kun naljailee ja kasvot menee...
kuitenkin, että nykyään meillä mies huolehtii lapsesta kauppareissuilla, oikeen ylpeä isä, mamma pysyköön kaukana... mutta silti esim häpeää mun äidin edessä leperrellä vauvalle ja katselee, miten pitäisi suhtautua... Toiseksi hän selvästi pelkää hallinnan menettämistä eli itkevä lapsi on uhka, jota pitää mielistellä ja antaa kaikki periksi, että ei itke - tai tuupata välittömästi äidille.
Tarvisi kai enemmän harjoittelua, jotta oppisi luottaan itseensä ja kykyihinsä. Kuitenkin lapsi on muuten tosi tärkeä hänelle ja poika palvoo isäänsä.
juttu, mutta minä pistän miehen tekemään ja hoitamaan, enkä anna periksi. hyvin on oppinut.
ukko tee, jos ei pyydä....
Otan itse tietoisesti pari-kolme kertaa viikossa itselleni "iltavapaan", jolloin lähden kgille, ostoksille, jumppaan, kampaajalle tms. eli tuolloin miehen on pakko olla vauvan kanssa ja opetella ottamaan kontaktia.
Hienosti on sujunut. Toki yleensä on vaatteet väärinpäin, syötetty oh-matolla, vaippa aika huonosti,,, mutta en viitsi valittaa. Yritän huumorilla aina antaa palautetta. Pääasia on, että on poikansa kanssa ja joutuu itse ottamaan vastuun. Muutamia kertoja olen lähtenyt myös baariin.
Eli yrittäkää ottaa itsellenne aikaa. Kyllä meilläkin mies ensin vähän purnasi, mutta lopulta ymmärsi, että äitikin tarvitsee joskus hengähdystauon.
Kun mies on yksin vauvan kanssa, oppii myös arvostamaan, mitä se on olla hänen kanssaan.
Tsemppiä kaikille.
miehethän laiskistuu ajan myötä lasten hoidossa ja sinun miehesi on töissä niin hän kait on sitten väsynyt hoitamaan lasta vaikka väärin se onkin kun niitä on hankittu. meillä on pieni poika ja aluksi mies auttoi mutta nyt teen kaikki melkein itse,syöttää se lasta joskus ja leikkii sen kanssa mutta vaipan vaihtaa enään tosi harvoin. kylvetykset ja ulkoilut teen minä vaikka joskus ollaan koko perhekkin ulkona mutta se on harvoin se. yöllä minä hoidan pojan ja aamulla herään myös mies jatkaa tyytyväisenä uniaan.mieheni on työtön että kerkeäsi kyllä paljon enemmän olemaan poikansa kanssa. voimia sinulle.