Mitkä asiat?

osuva huomio sulta, että viittaisiko tää keskustelun vähäisyys just keskustelijoiden luonteeseen.
Mulla kävi niin että sosiaaliset vaikeudet ja tietyt oppimisvaikeudet tai mitä lie aloitekyvyttömyyttä, johtivat siihen että elämä meni täysin umpisolmuun. Sitten sainkin jotain hoitoa ja persoonallisuushäiriödiagnoosin. Mutta terapia ei meikäläiseen tehonnut ja menin huonoon kuntoon tiiviissä terapiassa. Harvassa terapiassa terästäydyin lopettamaan sen ja tajusin ettei mussa mitään vikaa ollut koskaan ja että ite pärjään parhaitaen. Mutta elämän palaset oli vähän vaikea kursia kokoon.

Tästä asiasta voisi tosiaan kirjoittaa ikuisuuden. Mutta kirjoitan nyt jotain omista kokemuksistani; ne ovat vielä aika tuoreitakin :)

Olen toki aina tiennyt olevani outo, erilainen, hullu, kumma, poikkeava yms suhteessa muihin. Vielä ala-asteikäisenä en osannut kärsiä siitä, yläasteella kärsin toki koulukiusaamisesta, mutta lukioiässä vasta masennuin ensimmäistä kertaa, koska tunsin harrastuksieni ja mielenkiinnonkohteideni olevan niin lapsellisia enkä koskaan päässyt mihinkään porukkaan ja oli enemmän uusia kasvoja kuin aiemmin, ja se ahdisti, kun mieluiten kohtaisin vain yhden ihmisen kerrallaan. Erilaisuuden kokeminen tuli tuolloin kuin hyökyaalto. Mutta ei ollut mitään nimeä tuolle erilaisuudelle ja sinnittelin sen tunteen kanssa, vaikka huomasin, että teen lähes kaiken eri tavalla kuin muut ja kaikki on minulla kaksinkertaisesti vaikeampaa. Ajattelin vain, että olen tyhmä ja sillä siisti.

Olin sitten opiskellut yliopistossa vuoden, kun kesäloman alkaessa masennuin vakavasti. Kaikki oli niin sekavaa: yliopistossa olin joutunut ensimmäisenä vuotena ensimmäistä kertaa elämässäni päivittäin sosiaaliseen vuorovaikutukseen useiden ventovieraiden ihmisten kanssa, jouduin pinnistämään ja ponnistamaan esittääkseni sosiaalista ja saadakseni hyviä arvosanoja. Siinä onnistuinkin hyvin, mutta hinta oli kova. Sosiaalinen teeskentely ja jokapäiväiset pelot erilaisuuteni näkymisestä lamaannuttivat minut ja kuormittivat minua niin paljon, että masennus vei minut pohjalle kesällä 2005. Sitten tuli taas uusi talvi ja opinnot veivät mennessään ja keskityin itse suoriutumiseen, vaikka ahdistikin kovasti.
Mutta kesä 2006 tuntui sitten lähteneen käyntiin aivan samalla tavalla kuin edellinenkin vuosi, ahdistuksen merkeissä.

Äitini oli lukenut Aspergerista jo vuosia tuotakin aiemmin ja huomasin sen jo silloin ensimmäistä kertaa sopivan minuun, mutta ei minua silloin diagnoosin hankinta kiinnostanut vaan kuittasin koko jutun turhana vouhotuksena. Viime kesänä pahimman ahdistuksen kourissa satuin lueskelemaan AS-palstaa ja kiinnostuksen liekki syttyi minussa itsessään. Luin Laukkarisen ja Gillbergin kirjat ja olin vakuuttunut olevani assi. Minuun vaikuttivat erityisesti Aspergeriin usein kuuluvat erityiskiinnostuksenkohteet ja vertaistarinat, joissa ihmiset kertoivat näistä. Sain tavallaan synninpäästön lapsellisuudestani. Samalla tavalla kaikki sosiaaliset ongelmat tuntuivat saavan yhteisen nimittäjän. Etenkin tuo nonverbaalisen viestinnän vaikeus ja kyvyttömyyteni tehdä aloitteita ihmissuhteissa tai ylläpitää niitä, kyvyttömyyteni tavalliseen vuorovaikutukseen ja small talkiin. Kaikki loksahti kohdalleen! Ja kun vielä motorinen kömpelyyteni sekä muutamat aistiyliherkkyyteni kuuluvat tuon saman ison ASPERGER-otsikon alle, oli helpotus todella suuri. En ollut enää täynnä mihinkään sopimattomia sirpaleita vaan olin iso asperger-kokonaisuus :)

Mielenterveystoimistossa, jossa tuolloin olin asiakkaana ahdistuksen vuoksi, as-epäilyni yritettiin kuitenkin heti tunkea maanrakoon ja vähätellä koko asiaa. Sitten lopetin siellä käymisen, pari kuukautta murehdin asiaa ja lopulta hakeuduin Dextraan ja sain sieltä diagnoosin kertaheitolla :)

Diagnoosin itsensä halusin helpottamaan pahaa oloani erilaisuudestani, vahvistamaan itsetuntemustani ja muuttamaan muiden suhtautumista minuun. Ja näissä kaikissa on tähän asti lähdetty hyvin liikkeelle. Masennukseen minulla on myös hyvä lääkitys. Siis lyhyesti sanottuna: nyt tiedän, miksi poikkean ja miksi minulla on niin paljon ongelmia pienimmissäkin arkipäiväisissä asioissa. Ja se helpottaa, vaikkei tietenkään vie oireita pois.

Suosittelen siis todella diagnoosin hankkimista, jos AS-oireita itsessään tunnistaa!

että se, etten yleensä tuntenut kuuluvani ryhmiin, johtui siitä, että olin niin paljon älykkäämpi kuin muut, ja olisin kyllä osannut, jos olisin halunnut. Jaa, olipa se älykästä.

Ja sitten aina kahden kesken avauduin ventovieraille - kerroin elämästäni asioita, joita yleensä kerrotaan vain ystäville. Enkä huomannut, että toinen ei kertonut itsestään, vaan antoi minun juoruta oman elämäni salaisuudet. Varmaan oli huvittavaa toiselle. Sai hyvät naurut jälkeenpäin omille kavereilleen jutut toistaessaan.

Lopulta luotin tosi kelmiin (tai pariin), ja he runtelivat elämäni niin pahoin, että ensin halusin kyyristyä nurkkaan, enkä enää koskaan mennä ulos. Mutta koska elämän oli jatkuttava, yritin alkaa setviä käyttäytymiseni syitä, ja oppia jotain koko sotkusta. Ja siinä vaiheessa satuin kuulemaan radio-ohjelman aspergerista. Se oli valtava uutinen. Se kuvaili ongelmani täysin. Antoi syyn outouteeni. Olen vähitellen pystynyt antamaan itselleni anteeksi, että olen tehnyt itseni naurunalaiseksi.

ajattelin aikoinaan, että kaikki kokee samoin kuin minä. Niimpä ymmärsin lapsianikin, koska he toimivat kuin itse toimin lapsena. Mutta puolisoni mielestä lapset ei käyttäytyneet terveen tavalla. Epäili epilepsiaa ja ties mitä. Ei sitten kallonkutistajatkaan tienneet mitä lapsia vaivaa. Alkoivat etsimään vikaa "jääkaapista" ei kuulema ole vanhemmilla aikaa lapsilleen, vaikka lasten kanssa on aina peuhattu enemmän kuin keskivertoperhe. Sitten epäiltiin, että vuorovaikutus on vääristynyttä. Kun sitten lapset leimattiin psykoottisiksi ja jopa epäiltiin skitsofreniaa ja koko suku haluttiin tutkia ja todettiin, että lapset on myös vähäjärkisiä, nousi karvat pystyyn. Muistin, että sisaren lapsi oli diagnosoitu assiksi. kun kerroin epäilykseni ei sitä otettu todeksi. Psykiatri sanoi, että turhaan epäilette konetta - kyllä vika on mielessä. Enpä enää uskonut pätkääkään diagnooseista, sillä lapset ovat lahjakkaita, eivät vähä-älyisiä. Koulukin on mennyt hyvin lukuunottamatta koulukiusaamisia. No sitten vaan googlettamaan ja kas kummaa, huomasin siinä lasteni diagnoosia selvittäessäni, että olen itskin assi ja puolisossakin assin piirteitä. No mitä vielä kaikki kävi kuin Gillbergin kirjassa, jossa kerrotiin, kuinka psykoosidiagnoosi voi johtaa psykoanalyyttiseen hoitoon, joka ahdistaa koko perhettä. Lapsia se auttanut eikä muitakaan - kärsimystä se tiesi kärsimyksen päälle ja pakkohoitoa, josta on ollut todella vaikea päästä eroon. Poliisilla ja lastenhuostaanotolla on uhkailtu, kun haluttiin saada lapselle rinnakkaisdiagnoosi. Samalla myös puolisoakin epäiltiin hulludesta. Hyvä ettei pantu pakkohoitoon työssäkäyvää ja lapsia orpokotiin! Niin lopulta saatiin assidiagnoosi, mutta se ei hoitoa miksikään muuttanut!

Kaipa munkin täytyy vastata, kun kysyin.

Ennen, kun kuulin assista, olin miettinyt useita ongelmiani. Olin päässyt perille monesti niiden todellisesta alkuperästä. Olin myös sopeutunut melko hyvin omiin ongelmiini ja osasin kikkailla niiden kanssa.
Tiesin kuitenkin, että sosiaaliset asiat ovat ongelma, jonka suhteen täytyy taktikoida hyvin paljon.

Olin tosin joissain asioissa ajautunut moraalisiin ongelmiin; olin liian erilainen ja monessa asiassa ristiriidassa yleisten käsitysten kanssa.
Oliko minulla oikeus olla sitä, mitä olen, vai täytyisikö minun yrittää muuttua sellaiseksi, että olisin kuten suurinosa muistakin ihmisistä.

Olin miettinyt paljon sitä, että halusin usein olla yksin. Viihdyin monesti yksin ja saatoin rauhallisemmassa ja stressittömämmässä ympäristössä toimia todella hyvin ja johdonmukaisesti.

Kun jouduin liian rasituksen alle ja en saanut riittävästi aikaa käsitellä asioita ja suunnitella, alkoivat vaikeudet.
Omat halut kuolevat toisten halujen rinnalla. Oma tahto hämärtyy.
Kokee itsensä vääräksi ja pahaksi. Kokee, ettei pysty olemaan normaali, eikä pysty saavuttamaan toisten vaatimuksia.
Ylikuormitus vie johdonmukaisuuden ja altistaa impulsiiviselle ja päämäärättömälle käytökselle.
Jatkuvalle sekavuudelle ja psyykkiselle uupumukselle.

Niinä aikoina, kun kuulin assista, keskeisin ongelma oli ehkä se, että minulla ei ollut läheisiä ystäviä/kavereita.
En pystynyt ratkaisemaan tuota ongelmaa mitenkään.

Muita ongelmia ilmeni opiskelussa, kun huomasin, että peruskoulun jälkeen opiskelu on hyvin rajattua tiettyyn opiskelutyyliin.
Omaa tyyliä on hyvin vaikea käyttää, koska kyse on pää-asiassa tiettyyn vaadittuun muottiin mukautumisesta, enemmän, kuin asioiden opettelemisesta.
Peruskoulun jälkeen saatoin huomata, että opiskelussa vaaditut asiat olivat juuri niitä, jotka ovat heikkouksiani.
Omia vahvuuksia ei enää voinut käyttää. Opin kuitenkin soveltamaan niitä uusilla tavoilla.

Kouluissa keskeisimmät asiat, kuten piirileikit ja muut pelleilyt eivät aivan ole vahvuuksiani.

Sosiaalisten tilanteiden hahmotus oli vaikeaa ollut aina.

http://xoomer.alice.it/vvolpi/index.html

ja sen parantaminen...