Kirjoitin aiemmin huonosta äitisuhteesta edellisellä sivulla olevassa ketjussa "Huono äitisuhde".
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=599&posting=22000000022904274
Keskustelu jäi mielestäni kesken. Olisi kiva, jos aiheesta voisi jutella lisää niiden kanssa, joita asia koskettaa. Joko tässä ketjussa tai sitten...sähköpostiosoitteeni on siinä aiemmassa ketjussa niille, joita asia omakohtaissti koskettaa.
Siis: tunnetko olevasi ylisuoriutuja tai alisuoriutuja ja kenties juuri siksi, ettet ole saanut täysipainoisesti emotionaalista tukea äidiltäsi? Jatkatko ponnisteluja "oravanpyörässä" vai oletko harrastanut syvällistä itsetutkiskelua ja yrittänyt parantaa itsetuntoasi? Olen kiinnostunut vaikeuksistasi ja ajatuksistasi! Omat keinot välillä lopussa, onneksi ystävien empatia tuki auttaa!
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=599&posting=22000000022904274
Keskustelu jäi mielestäni kesken. Olisi kiva, jos aiheesta voisi jutella lisää niiden kanssa, joita asia koskettaa. Joko tässä ketjussa tai sitten...sähköpostiosoitteeni on siinä aiemmassa ketjussa niille, joita asia omakohtaissti koskettaa.
Siis: tunnetko olevasi ylisuoriutuja tai alisuoriutuja ja kenties juuri siksi, ettet ole saanut täysipainoisesti emotionaalista tukea äidiltäsi? Jatkatko ponnisteluja "oravanpyörässä" vai oletko harrastanut syvällistä itsetutkiskelua ja yrittänyt parantaa itsetuntoasi? Olen kiinnostunut vaikeuksistasi ja ajatuksistasi! Omat keinot välillä lopussa, onneksi ystävien empatia tuki auttaa!
Vastaukset 31
Vanhimmat
Minulla on ollut ahdistunut äiti suhde kolme vuotiaasta ja nyt olen 66 v. Äiti on jättänyt minut pienenä ja olen jäänyt isälle. Isän avioiduttua, sain äiti sekä isäpuolen uusien lapsien tultua heille. Äidin kanssa yhteydenpito alkoi 20v. sitten. Nyttemmin aidin kunnon heikentyessä hän mittaa kaiken henkisen energian minusta irti. Katkeruus syövyttää sisimpäni. Minulla on neljä lasta, joita äitini on sanonut ettei voi sietää. Ei ole halunnut nähdä lapsenlapsiakaan. Hän on hoitanut vieraiden lapsia jotka on hänelle kaikki kaikessa. Toivon tämän lohduttavan vähän sinua. Toivon jatkoa. Kaija
joo, mä olin ylisuoriutujana oravanpyörässä. Mutta en enää. Perhe tuli ykköseks.
Mutta, että se olisi ollut äitini syy? Voi olla. Mut se on nyt ollutta ja mennyttä. Nyt mä päden vain itselleni ja miehelleni ;)
Itsetuntojuttuja mä en oo pitkään aikaan miettiny. Oon vaan nyt vihdoin oppinut kantapään kautta sen, että ELÄMÄ KANTAA! Sen tiedostaminen, et voi tavallaan heittäytyä elämänvirran vietäväksi helpottaa arkea. Ei kaikkea voi kuitenkaan ennakoida. Elämästä pitää ITSE tehdä omannäköinen - eikä antaa esim. työelämän sanella.
Mullakin on onneksi mies ja todella hyvä ystävä tukena tällä elämänpolulla. Miestä ku ei voi loputtomiin näillä jutuilla kiusata ;)
Hei Paputti ja Peony!
Kiitos vastauksistanne! Paputti,vastauksesi ei lohduttanut, koska en saa lohtua toisten vastoinkäymisistä. Se kyllä kosketti ja koen surua siitä, että ihmiset joutuvat kantamaan raskaita taakkoja. Suhde äitiin on äärettömän tärkeä asia niile, joilla se on jotenkin säröllä tai rikki. Ihminen peilaa itseään omein vanhempiensa kanssa käytävän vuorovaikutuksen kautta ja siksi voi saada itsestään aivan väärän kuvan, jos äidiltä saatu "palaute" ei ole ollut voimia antavaa vaan niitä hukkaavaa. Itseäni on auttanut tämän asian tiedostaminen ja sitä kautta on käynnistynyt projekti "katkaistaan napanuora". Se on mielestäni edellytys sille, että voi itse kasvaa. Napanuoran katkaiseminen on äärettömän viakeaa, koska sitä mielellään jää "koukkuun" huutamaan sitä, mitä on jäänyt vaille, eli äidin ehdotontahyväksyntää ja rakkautta. Olisi hyödylistä tietää, minkälaisia tuntemuksia äidin toiminta on herättänyt ja miten se on vaikuttanut elämäänne. Onko sillä ollut vaikutusta esim. ammatinvalintaan, koulutuksen hankkimiseen, itseluottamukseen, puolison valintaan, avioliittoon? Mitkä äitiin liittyvät vaikeat tunteet olette onnistunut selättämään ja ja miten?
Peony!
Olen iloinen puolestasi, etät olet löytänyt tukea antavan hyvän miehen. meillä on myös menossa kriisivaihe, jossa minun on mentävä itseeni ja alettava ohjaamaan omia voimavarojani perheeni hyväksi sen sijaan, että murehdin äitisuhdettani. Haluan päästä tässa asiassa eteenpäin ja nimenomaan niin, että en enää niin kovin rakentaisi itsetuntoani äidin palautteen (tai sen puutteen)varaan. Saako kysyä, minkälaisissa konkreettisissa asioissa olet joutunut tekemään valintoja ja elämänsuunnan muutoksia? Mitkä asiat olivat perheelesi niitä tärkeitä asioita, joita he eivät saaneet vaikka tarvitsivat, eenkuin perhe tuli ykköseksi? Mikä on auttanut sinua tajuamaan oman arvosi ja tärkeytesi ja luopumaan "osarvanpyörästä"?
Kiittäen vastauksistanne ja kokemuksianne kunnioittaen, elangeli
joo, minun tilanteeni on tietty ollut vähän kimurantimpi kuin sun. Äitini, kun on tod. näk. koko ikäni kärsinyt mielenterveysongelmista hoidotta. Sinun äidilläsi mitään ei ole diagnosoitu. Valitettavasti minäkin olin liian pitkään riippuvainen äitini mielipiteistä - jossain määrin. Tosin, jos olisin aikoinaan kuunnellut äitiäni en olisi naimisissa, minulla ei olisi lapsia jne. Hänen vaikutuksensa elämääni jouduin nollaamaan, niin hyvin kuin se nyt voi onnistua, muutama vuosi sitten, kun hän alkoi riippua minussa niin, että koin kuin siinä Piano elokuvassa, missä uppoava piano vetää sitä pääosan esittäjä naista pohjaan. Arvaa kuka oli kuka ;) Perheneuvolassakin minua kehotettiin katkaisemaan konkreettisesti välini äitiini joksikin aikaa. Niin, ennen kuin otin etäisyyttä äitiini kävelin kotona kuin tulisilla hiilillä. Olin räjähdysherkkä ja huusin lapsille ja miehelleni todella herkästi. Tuo äitini vaikutus alkoi jo todella vaikuttaa minun omaan mielenterveyteeni. Koin, että minä ryhdyin leijonaemoksi, jonka pitää suojella pentuettaan uhalta, joka alkoi olla tuo äitini. Leijonaemo olen edelleen ja suojelen reviiriämme ;) Tietenkin perheneuvolassa löysimme muitakin vikoja itsestämme ja korjailimme niitä. Tekin voisitte saada apua perheneuvolasta...
Eihän siitä mihinkään pääse, että tämä äitisuhteeni tuo aina elämääni surun eri sävyjä, joskus enemmän joskus vähemmän, mutta nyt nuo sävyt ovat onneksi haaleampia eivätkä niin tummia.
Tuo oravanpyörästä pois hyppääminen tapahtui ajallisesti vähemmän aikaa sitten kuin tuo äidilleni rajojenlaitto. Siihen päädyin, koska lapsia meillä on jo useampi ja koin, että lapseni ovat yksinkertaisesti uraani tärkeämpiä. Olen korkeasti - varmaan liiankin korkeasti -koulutettu. Koska meillä on vain yksi elämä, olen jopa alkanut suunnitella kouluttautuvani kokonaan uudelleen, jollekin sellaiselle alalle, jossa kuvittelisin nyt viihtyväni. Minua kiinnostaa vaan niin moni ala.
Taidan olla sinua noin kymmenen vuotta vanhempi. Kuten olen kuullut sanottavan: "Nelikymmpisenä nainen heittää kaiken paskan pois elämästään" Näin on minulle käynyt!
Peony
Vaikka "tilanteemme" äidin suhteen on vakavusasteeltaan erilainen, tietyt asiat kirjoituksessasi tuntuvat hyvin kin omakohtaisilta. Minä olen huomannut olevani todella suuressa riippuvuussuhteessa äitiini ja välien katkaisu häneen on aiheuttanut juuri kuvaamasi kaltaisia ongelmia. Minä menetin yöuneni ja miehen mielestä kuvaamasi oireet sopivat minuun. Siis käytökseeni vakutti se, etten ollut tekemisissä äitini kanssa. Läheisriippuvuutta? Kyten sanoin, olen taistelemassa itseäni irti ongelmallisesta vuorovaikutussuhteesta ja toivon tietenkin, että voin joskus palata yhteydenpitoon "vahvempana" ja enemmän omana itsenäni. Minulla on jo ennestään yksi korkeakoulututkinto ja tällä hetkellä opiskelen yliopistossa. Asiantuntijaksi. Pikkuhilja aolen tullut siihen tulokseen, että vaikka olen selittänyt itselleni sitä, että olen opiskellut itseäni varten ja saattaakseni lahjani käyttöön, jossain määrin olen hankkinut asiantuntijuutta osoittaakseni äidilleni, että minä olen fiksumpi kuin ymmärrät. Ja että tarvitsen nämä tutkinnot paikatakseni sitä huonommuuden tunnetta, joka sisintä nakertaa. Nyt yritän ääntää kelkkaani ja tässä keräilen eväitä, jotka auttavat tajuamaan, että olen jo ihan tarpeeksi hyvä ilman titteleitäkin. Olen todella kiinnostunut koko ilmiöstä -siksikin, etät minulla on tytär, jolla haluan kasvaa ihmisen kokoiseksi äidiksi ja jolle haluan antaa kaiken tukeni ja äidinrakkauteni. Hän on sen arvoinen.
siis, ymmärsinkö oikein, että sä aloit sitten olla räjähdysherkkä, ku olit katkaissut välit äitiisi? Mä en sit todellakaan ole äidistäni läheisriippuvainen. Mulla kyllä on todellakin helppottanut pitää äitiini etäisyyttä. Otan sitten aina kontaktia, kun itse halua. Hän ei "vie minua"! Pitää aina välillä kerätä voimia kohtaamisiin. Ja aina pitää olla esim. mies mukana. En voi ottaa "vastuuta" hänen puheistaan - ne ku on välillä niin harhasia tai muuta inhottavaa, etten yksin voi niitä kuunnella.
Minulle tittelit ei oo koskaan merkannu paljoakaan - nyt vielä vähemmän. Lähinnä koen, että olen opiskellut näyttääkseni itselleni. Ehkä en halua myöntää tuota äitini vaikutusta tähän ;)
Olen myös viime aikoina alkanut tajuta, että ehkä on parempi, ettei meille ole syntynyt tyttöä (äitisuhteeni takia). Mutta kyllä kai siitäkin selviäisi, kuten muustakin.
Olen räjähdysherkkä ollut oman kokemukseni mukaan silloin, kun olen ollut äitini kanssa tekemisissä sekä myös siinä vaiheessa kun irroittautuminen oli vaiheessa ja kesken. Koin syyllisyyttä siitä että "hylkään äitini". Irroittautuminen on oman etuni mukaista, sen huomaan nyt. Olen vuosien ajan kieltänyt oman itseni ja ollut kykenemätön hyväksymään itseäni äitiini nähden erilaisena persoonana, koska äitini ei ole antanut minulle sitä kannustavaa ja pienen tytön kasvua tukevaa palautetta, jota terveen itsetunnon kehittyminen edllyttää. Olen yrittänyt tavoitella äidin hyväksyntää ja kehuja.Niitä en ole koskaan saanut. Epäilin myös omia syitäni välien katkaisuun. Ajattelin, että niin tekevät vain kiittämättömät lapset. Äitini hokee, että hän on raatanut vuokseni ja minun tulee olla siitä kiitollinen. Materiaalisesti minusta onkin pidetty huolta, mutta henkinen puoli on jäänyt hoivaamatta.
Irroittautumisprosessin aikana jouduin sukujuhlien vuoksi tapaamaan äitini, jolloin jännitin tapaamista kaksi viikkoa etukäteen ja samoin tilanteen rauhoittelu kesti viikon. Jännitys on todella lamaannuttavaa ja vaikuttaa keskittymiskykyyn, uneen, mielialaan. Tämä oli kuitenkin ns. "hyvä suoritus" eli ennen irroittautumista vuorovaikutussuhteesee liittyvät ristiriidat ja alemmuuden tunteet vaivasivat useammin. Puhelimeen vastaaminen tuntuu vastenmieliselle (en kuitenkaan enne voinut olla vastaamatta, nykyään voin), hänen kommenttinsa asioihini aiheuttivat kiukun tunteita. Jos jouduin kohtaamaan äidin, olin hyvin epävarma omista mielipiteistäni ja jouduin hakemaan miehestä turvaa tyyliin "olenko oikeassa, voinko ajatella näin", koska en ole tottunut siihen, että kukaan (lapsena äiti oli koko maailma, siksi sanon kukaan) sanoo että kylläpä olet ajatellut/suunnitellut/toiminut hyvin . Nyt, kun irroittautuminen on tapahtunut, nukun hyvin, ajatukset ovat kirkastuneet ja olen alkanut uskoa itseeni enemmän. Koska mieheni on osoittanut uskovansa minuun. Mieheni ei sano minulle, mitä minun pitää ajatella, vaan rohkaisee minua uskomaan omiin valintoihini ja itseeni sellaisenaan eikä vaadi että minun pitää muuttua, että tulen edes huomatuksi. Oma äitini on viestinyt monella tavalla (todennäköisesti tajuamatta itse), että minun pitäisi muuttua jollakin tavalla. En siis ole millään tavalla koskaan ollut näkyvästi kapinallinen vaan kiltti suoriutuja, siinä mielessä ei ole olemassa oikeutettua syytä vaatia minua muuttumaan. Tuskani ja ahdistukseni ovat purkautuneet masennuksena, koska en ole osannut niitä ilmaista tavalla, jonka äiti olisi ymmärtänyt. nyt irroittautumisen jälkeen olen onnistunut ilmaisemaan oman täysin asiallisen mielippiteeni äidilleni ilman, että siihen liittyy sen kummempaa "latausta" ja ilman, että minun tarvitsee epäillä omien ajatusteni oikeutusta. Ero on siis todellakin tehnyt minulle hyvää.
Peony,
Mainitit olevasi (ainakin ollut)ylisuoriutuja ja "liiankin korkeasti koulutettu". Mitä näillä tarkoitat?
Olisi kiva, jos muutkin osallistuisivat keskusteluu, ksoka ihan varmasti on olemassa ihmisiä, jotka ovat samanlaisia asioita pohtineet...
No, niin. Ymmärsin siis väärin. En oliskaan käsittänyt tätä toisinpäin.
Olen minäkin kokenut syyllisyyttä, mutta kun vastakupissa on oma mielenterveys, ei voi syyllistyä vaan on toimittava.
Joo, mulla on kännykässä äitini soittoääni tyhjä eli en vastaa hänen soittoihinsa eikä miehenikään omaansa - vaan minä soitan kun voin ja kaiuttimella, jotta mieheni kuulee myös... Pitänee jatkossa pitää vaan lapset loitolla - äitini jutut ku ei välillä sovi lasten korville. Harhat on tietysti oma lukunsa, mutta tuo syyllistäminen jne kiukuttaa. Pitää vain yrittää pitää pää kylmänä, mikä on vaikeaa ku tää on niin henkilökohtaista. Joskus tuntuu, että hän oikein yrittää saada minut suuttumaan ja huutamaan itselleen. Onkohan se jotain kontrollointiviettiä?! Yritän ja yleensä onnistunkin nykyään olemaan huutamatta hänelle suoraa huutoa. Lapset on tainnu tuoda pitkääpinnaa.
Nyt muistan, että mulla oli oma minuus aika hukassa tossa nuorena aikuisena. Tyyliin oonko olemassa! Mutta tunsin jo silloin mieheni ja hän auttoi minut rakkaudellaan ja tuellaan sen yli. Taisin olla silloin aika mahoton ;)
Äitini muuten unelmoi silloin joskus ku olin pieni, että olisin aina hänen kanssaan enkä muuttaisi pois kotoa. Aika sairasta?!
Sun tuntemukset kuulostaa kyllä hyvin samanlaisilta ku mun...
Ylisuoriutumisella tarkoitin sitä, että olen yhessä vaiheessa tehnyt liiankin kovasti töitä ja paloinloppuun. Sehän on ahkerien ja kilttien suoriutujien tauti. Ja minullakin on korkeakoulututkinto ja tarpeeksi korkea... En viitsi sen enempää tarkentaa..
Olin ylisuojeltu lapsi.Äiti oli se joka piti puoliani hiekkalaatikolla,esimerkiksi.Toinen äidin virhe oli tämä:ei saa suuttua.Minusta on tullut "nössö" koska en osaa suuttua vaan menen ihan lukkoon jos tulee riitatilanne.Enkä osaa pitää puoliani.Mielistelen äitiäni,vaikka en aina huomaa sitä itsekään.Haluaisin "irti" äidistä mutten menettää häntä.
että kirjoitit, Oona77! Kiitos vastauksestasi!
Minunkin äitini on jossain määrin "ylisuojeleva". Mikä tahansa asia on liiallisuksiin mennessään tuhoavaa. Minä koen, että minut on suojelulla riisuttu juuri kyvystä uskoa itseeni ja omiin kykyihini tietyssä määrin. Tarvitsen jonkun ulkoapäin tulevan mittarin, kuten suoritettu tutkinto, sanomaan, että pystyn johonkin asiaan. Ilman näitä suoritettuja "arvosanoja" usko omiin kykyihin on aika olematon.
On todella hankala käsitellä sellaisia asioita, jotka ovat aiheuttaneet pahaa vaikka tarkoittavat hyvää. Henkinen tuho ei ole näkyvää etenkään silloin kun se aiheuttaa liikaa kiltteyttä ja suoriutumista, täydellisyyden tavoittelua. Menestyvälläkään ihmisellä ei hyvä itsetunto ole itsestäänselvyys vaan tilanne voi olla jopa päinvastoin. Kiitettävien avosanojen menestyjä voi olla sisältä rikki.
Ja ne tunteet. On todella vaikea elää jo olla olemassa, jos ei ole saanut hyväksyntää omille tunteilleen, niille negatiivisillekin. Helposti käy niin, että jos vihaa ei sallita ja sen syytä ei pidetä "todellisena" ja tunnetta ei katsota oikeutetuksi, viha koteloituu. Masennus on koteloitunutta vihaa ja läpikäymätöntä surua. Ehkä olisin päässyt helpommalla, jos vanhempani olisivat nähneet lapsuusaikaisen masennukseni ja vieneet minut silloin hoitoon. Olen kyllä päässyt jaloilleni enkä tarvitse edes lääkkeitä vaan ainoastaan keskusteluapua, ystäviä, raitista ilmaa, liikuntaa, musiikkia ja mielekästä tekemistä, mutta tie tähän pisteeseen ei ole ollut ruusuinen. irroittautumisprosessin aikana käyn läpi monia kysymyksiä, jotka haluaisin esittää vanhemmilleni, mutta he eivät ole valmiita vastaamana niihin. Joudun siis käymään edelleen asioita läpi.
Haluaisin tietää, mistä voi teidän mielestänne tietää omistavansa hyvän tai huonon itsetunnon. Sehän varmasti jokaisella vaihtelee tilannekohtaisesti. Milloin tiedätte olevanne riittävän hyviä ja milloin taas yritätte paikkailla huonoa itsetuntoa tekemälä enemmän kuin kukaan odottaa teiltä. Vai yritättekö? Kai huono itsetunto voi ilmetä myös sillä tavoin, että tekee vähemmän, kuin mihin omat kyvyt riittävät. Entä mistä saatte voimaa? Mikä auttaa jaksamaan? Koko ideahan näiden asioiden pohtimisessa ainakin omasta mielestäni on siinä, etät asiat voisi läpikäymisen jälkeen jättää taakseen. Sisällä asuva tuska taas pakottaa pohtimaan ja etsimään uudenlaisia tapoja suhtautua asioihin.
Hyvä itsetunto on mielestäni se,että pystyy sanomaan vastaan tarvittaessa ja osaa pitää puoliaan.Ei ole riippuvainen kenestäkään.Sen tähden minulla on huono itsetunto,kun ripustaudun äitiini vaikken haluaisikaan.En vaan uskalla repäistä itseäni irti koska pelkään äitiä.Ja sen takia juuri mielistelen äitiä,kuten aiemmin kirjoitin.Ei se itsetunto tietysti pelkästään yhdestä ihmisestä kiinni ole,mutta minua on monet ihmiset kohdelleet huonosti (koulukiusaaminen).Sen takia koen olevani huonompi kuin muut ja käyttäydyn siten vetäytymällä ja olemalla hiljaa.Se taas johtaa kierteeseen,jossa luullaan,etten pidä muista kun en puhu juuri mitään.Kaikesta syytän huonoa itsetuntoa.
Oona 77, osaatko eritellä, miksi pelkäät äitiäsi ja miksi toisaalta haluat ripustautua häneen? Itse olen sillä kannalla, että kukaan ihminen ei voi olla täysin riippumaton toisista. Olisi vain tärkeää, että ne ihmiset, joista olemme riippuvaisia, eivät veisi meiltä enemmän voimia kun voimme saada. Riippuvuuden kohde ei siis saisi olla meitä tuhoava vaan suhteen tulee olla "terve" ja "terveellinen".
Tuo kertomasi "kierre" kuullostaa minullekin tutulta. Ajattelen monesti, mitä muut ajattelevat sanoistani ja tekemisistäni. Sosiaaliset tilanteetkin ovat minulle suoritus ja ahdistun, jos en saa palautetta esim esittämilleni ajatuksille. Hiljaisuus on kamalaa, koska se saa minut miettimään omien juttujeni järjellisyyttä. Välilä välttelen ihmisiä, koska olen niin väsynyt, etten jaksa pitää yllä amerikkalaista hilpeyttä. Sillä minä kuvittelen joskus, että aina pitää käyttäytyä hyvin ja kuitenkin on niin, että harva suomalainen hallitsee kaikkia sosiaalisten taitojen koukkuja. Olen väsyneenä usein hiljaa ja ajattelen silloinin käyttäytyväni huonosti. Eivät toiset ota yhteyttä ihmiseen, joka viestii: pysykää kaukana. Ahdistun taukoamatta pälpättävien ihmisten seurassa, koska aivoni evät ehdi käsitellä kaikkea sanottua ja tehtyä. Pelkään, etten ymmärtänyt oikein asioita ja ylipäänsä - pelkään virheitä. En yleensä halua tavat uudestaan sellaisia ihmisiä, joiden seurassa olen ollut väsyneenä, mennyt lukkoon tai käyttäytynyt vetäytyneesti. Koen, että minun pitää selitellä jälkikäteen "huonoa käytöstäni". Tajuan itsekin, miten typerää itsekeskeisyyttä tämä on, mutta uusien tapojen opettelu vie aikaa. Nykyisin olen hieman oppinut rentoutumaan enkä enää jännitä niinkuin ennen.:)
Minä en koskaan kehtaisi syyttää äitiäni mistään. Tiedän että hän ei ole pystynyt kasvattamaan lapsiansa, koska hänellä ei ollut itsellään äitiä, ja siitä hänellä on aina ollut suru.
Uskon kuitenkin että äitini osasi kuitenkin olla äiti silloin kun minulla oli kaikkein pahin olla. Tämän arvlen siksi koska jos äitiä ei ole itsellä ollut osaa eläytyä siihen kun sitä tarvitaan, ja silloin ymmärtää, mitä äitinä voisin tehdä, koska olin kokenut sen.
Mitä tahansa pahaa minulla olisi, en koskaan äitini syyksi sitä voisi laittaa, koska itse elävänä äitinä tiedän, että omalle lapselleni tekisin kaiken minkä voisin.
Kuin naarastiikeri lastani puolustaisin, ja niin olisi äitinikin minun puolestani tehnyt, vaikka hänellä ei koskaan ollut äitiä joka sen olisi voinut tehdä.
todellakin. Syyttely ei koskaan johda mihinkään eikä pelasta ketään. En saa siitä edes tyydytystä. Teen tätä vain siksi, että voisin jollakin tavoin jäsentää kokemaani. Minun tunteeni ovat ihan oikeasti olemassa ja voin niiden vuoksi pahoin.
Viestissäsi, "Anteeksianto", välittyy hyviä asioita. Kyky asettua toisen asemaan on arvokas taito. Sinun ja äitisi välillä on selvästi empatiaa. Itse en ole sitä riittävästi saanut osakseni. Yritän kuvata asiaa esimerkin avulla: Esimerkiksi hyvät ystävyksetkin riitelevät joskus. Se on inhimillistä. Entä, jos toinen osapuoli ei koskaan pyydä mitään anteeksi, ei myönnä olevansa erehtyväinen ja loukkaavansa joskus, ihan vahingossa? Ystävyys todennäköisesti menee karille, tai sitten toisesta osapuolesta tulee alistunut ja hväksikäytetty, koska se altavastaava ja pehmeämpi osapuoli joustaa ja pyytää anteeksi, ottaa vastuun riidasta, jotta se selviäisi. Entä, jos sama tilanne on äidin ja tyttären välillä? Lapsella ei ole kykyä, ymmärrystä eikä mahdollisuutta paeta tai suojella itseään. Äiti on opettanut minut pyytämään anteeksi ja sitä olen todellakin tehnyt. Minä tiedän heikkouteni ja pyytelen niitä vähänväliä anteeksi. Minulla "vaaka" heilahtaa täysin vastakkaiseen suuntaan. Haluaisin poistaa oman mitättömyyden tunteeni ja rakentaa ehjempää tulevaisuutta vaikka pala kerrallaan, mutta henkinen energia on prosessissa välillä aika kortilla. Ehkä olisi paras antaa anteeksi, vaikka äidin puolelta mitään ei ole koskaan anteeksi pyydetty. Mutta siihenkin taritaan henkistä energiaa. Ehkä äiti ei pysty myöntämään erehtyväisyytään edes itselleen. Siinä tunnen empatiaa häntä kohtaan. Minun täytyy kuitenkin suojella itseäni enkä voi antaa vuorovaikutussuhteen jatkua sellaisena kuin se on ollut. Oma syyllisyyteni tämän asian kanssa kasvaa, koska tiedän äidin pohjimmiltaan tarkoittavan hyvää, mutta on todella väsyttävää, kun omat pyyntöni ja mielipiteeni kimpoavat takaisin ilman vastakaikua kerran, toisen, kolmannen. Vastassa olevan muurin läpi ei pääse edes itkien. Jos tässä kaikesta on jotain hyvää seurannut, niin se, että minä tiedän, kuinka tärkeää äidin on myöntää tyttärelleen oman inhimillisyytensä ja kunnioittaa lasta omana persoonana. Äitikin tekee virheitä ja ne ovat sallittuja. On paljon terveellisempää näyttää lapselle oma inhimillisyys ja pyytää anteeksi kuin yrittää säilyttää valheellinen kuva omasta erhetymättömyydestä.
Sama täällä. Äitini ei ole koskaan liiemmin anteeksi pyydellyt. Minä sen sijaan pyytelin jossain vaiheessa kokoajan anteeksi. Hän jotenkin vain ajoi minua siihen tilanteeseen. Nyt en pyytele enää kuin ehkä kerran vuodessa ;) Tuo tilanne, että saa toisen pyytelemään anteeksi ja itse ei anteeksi pyytele, on todella alentava toistuessaan useasti sille anteeksi pyytäjälle. Se, jos mikä syö itsetuntoa.
Mutta ehdottamasti kannatan sitä, että annetaan läheisille meitä satuttaneillekin anteeksi. Siitä ei ole kuin haittaa sisäisesti sille, joka kaunaa kantaa. Ei se välttämättä sitä kohdetta haittaa, vaikka hänelle olisi miten katkera. Tietenkin voi yrittää löytää itse syitä sille, miksi tuo tässä tapauksessa oma äiti, on aihettanut tuota tuskaa. Onko hänelle esim. tapahtunut jotain pahaa lapsuudessa?!
Hienoa, että oivalsit. Minun äitini on aina ollut jotenkin etäinen ja minusta on tuntunut että minä en koskaan kelpaa.
Mutta, silti ymmärrän, että koska olin syntynyt synnynnäisesti sydänvikaisena, en todellakaan kelvannut äidille, enkä kenellekkään, vaan minut pitikin korjata.
Ja se, että minun äidilläni ei ollut äitiä, niin vaikeahan sitä on sitä äidinrakkautta toiselle jakaa, kun ei ollut sitä isekkään koskaan saanut. Mistäs jaat.
No, minä vedin rakkauden ja läheisyyden tunteet sokeasta ukistani ja se rakkaus on minua aina kantanut haudankin takaa.
joo, tuon anteeksiantamisen helpottavan tunteen ymmärsin jo aikoja sitten erään toisen henkilön kohdalla. Äidilleni minulla ei olekaan ollut mitään anteeksiannettavaa, koska hän ei toimi tarkoituksella vaan on henkisesti sairas. En voi siis syyttää häntä.
Pakko kommentoida tuota seuraavaa: "Mutta, silti ymmärrän, että koska olin syntynyt synnynnäisesti sydänvikaisena, en todellakaan kelvannut äidille, enkä kenellekkään, vaan minut pitikin korjata." Eikö sairaankin lapsen kuuluisi kelvata vanhemmalleen? Kyllä. Eikö yleensä käy niin, että sairas lapsi saa melkein kaiken huomion ja rakkauden perheessä terveen jäädessä varjoon?
Kyllä, ehkä nykyisin, kun sairauksista tiedetään. Minun tapauksessa ei tiedetty mikä minua vaivasi, kun lääketiede ei tuntenut sellaisia kun ei ollut ultraäänilaitteita. Sydänleikkaukseni oli ensimmäisiä Suomessa.
Olin siis pieni, heikko, nukahtelin milloin mihinkin, en jaksanut syödä kun läähätytti. Isommat sisarukset kiusasivat kokoajan, kun en pystynyt pitämään puoliaan, ja se oli äidille raskasta koko ajan yhtä syöttää ja vahtia. Kovat huolet kun ei ymmärretty mikä on.
Onneksi äiti oli ymmärtänyt syöttää koko ajan. Sydänvikanen ei jaksa syödä kuin vähän kerrallaan.
Lääkäreissä kuljetettiin usean vuoden ajan ja kalanmaksaöljyllä yritettiin lääkitä. Vika oli sitten lääketieteen kehittymisestä johtuen löytynyt neljän vanhana. Kuusi vuotiaana korjattiin leikkauksella.
Mutta siis äidillä on vaikea hoitaa sairasta lasta kun on paljon pienempiäkin hoidettavia. Ja kun ei tiedetty mikä vaivaa tietysti oli se kova rohkaiseminen, kannustaminen ja tsemppaaminen ja puskeminen se ajatus, että lapsen täytyisi karaistua jotenkin.
Tuosta otsikosta ylisuoriutuja kiinnostuin itse tästä aiheesta. Ja kyllä se äiti on hyvää tarkoittanut niillä vaatimuksillaan ja kannustamisillaan, vaikka saikin minut tuntemaan että mikään ei riitä. Kun en millään tahtonut pystyä siihen mitä vaadittiin.
Alaluokalla koulussakin olin jälkeenjäänyt tai ahdistus niin paha etten pystynyt seuraamaan opetusta. Menin kuitenkin keskikouluun kuudennelta luokalta, kun toiset aloittivat sen neljänneltä.
Siten sain kaksi vuotta lahjaksi ja aloin jotenkin pärjätä muiden mukana. Ylisuoriutuja minusta kuitenkin sitten tuli, olen hankkinut useita ammatteja hyvillä todistuksilla ja koko ajan kärsin stressiahdistuksesta.
Äitini kuitenkin on syytön, paineet ja vaatimukset parempiin ja parempiin suorituksiin tuli myös koulussa, koska aina olisi vaan pitänyt olla parempi. Nyt jälkeenpäin ymmärrän, että ahdistukseltani en vaan tahtonut pystyä keskittymään, kuten en vieläkään. Parenmpaan suorituksiin vain pitäisi edelleenkin päästä.
Tyttäreltäkin on tullut tällaisia haukkumisia, "sinä et ole elämässäsi saavuttanut mitään". Minkäänlaista ymmärrystä ei tule sieltä taholta. No, itse tiedän kuitenkin saavuttaneeni sen elämän.
ymmärsin. Minäkin vaadin aikaisemmin itseltäni vaikka mitä. Pääasiahan on, että on itse tyytyväinen itseensä. Koskaan ei voi kai kaikkia miellyttää. Ja toisten on tietysti helppo arvostella, jos ei tiedä/ymmärrä taustoja.
Aivan. Itseensä tyytyminen pitäisi olla tärkeintä. Minulla on se stressiahdistus ja minun on hyvin vaikea pystyä edes normaaliin suoritukseen ja koko ajan olen silti ylisuoriutuja.
Kiitos kun ajattelit ongelmaani.
Voimia sinulle!
Minusta tuntuu, etät sinä suoriudut kaiken aikaa paljon suuremmista haasteista sydänvaivasi vuoksi kuin moni toinen!Itseään on vain niin vaikea kiittää onnistumisista silloin, kun ei ole oppinut vanhemmiltaan, mikä on se "riittävästi". Samoin kuten Sinulla, minulla on "sressiahdistus". Tiedän, että työssäkäyvän, perheellisen ihmisen on vaikea löytää itselleen niitä hengähdystaikoja ja hyvän olon hetkiä, mutta itse olen kokenut niiden pitkällä tähtäimellä kantavan hedelmää. Aivoni eivät ennen osanneet sisäsyntyisesti luoda kokemusta "henkisesti hyvästä olotilasta". Tällä tarkoitan sitä,etät nautinto tuli vain esim. siitä että sain koulussa kokeesta kiitettävän tai ostin uuden vaatteen. Toki siis olen onnea ja iloa kokenut, mutta niihin tarvittiin usein ulkoisesti täydelliset olosuhteet. Hyvää oloa lisäävät harrastukset ja rentoutusharjoitukset sekä liikunta ovat opettaneet aivoilleni, että vain pelkästä olemisesta voi nauttia!
olen kiitollinen sinulle, kun ajattelit ongelmaani. Minäkin saan hyvän olon tunteita ulkoisista asioista. Ja elämäntilanteeni on tällähetkellä hyvin stressaava.
Olen myös usein hyvin pettynyt ihmisiin, ja olen viettänyt lähes täydellistä kausiluontoista erakkomaista elämää 3-5 vuoden kausia parikeraa elämässäni. Nyt on taas sellainen olo että haluaisin eristäytyä kaikista ihmisistä.
kiitos sinulle.
Oona77:lle laittamassani kommentissa aiheena oli ihmisten välinen vuorovaikutus ja suorituspaineet. Minunkin tekee välillä mieli erakoitua, mutta en ole sitä vielä varsinaisesti suunnitellut toteuttavani :). Peony mainitsi aikaisemmassa ketjussa herkkyyden. Koen, että nämä kaikki asiat liittyvät yhteen. Itse olen aika "herkkä ihminen". Vastakohtana pitäisin "paksunahakista" ihmistä. Tietyllä tasolla olen tunnistanut herkkyyteen liittyvät positiiviset puolet, kuten kyvyn havaita asioita, joita monet eivät huomaa, luovuus ja niin edelleen. Valitettavasti kuitenkin olen liian usein kuullut herkkyydestäni puhuttavan negatiiviseen sävyyn. Herkkyys on esitetty asiana, joka tekee tiettyjen ihmisten (äiti) mielestä minusta heikon ja rasittavan. Koskaan asia ei lapsuudenkodissani ollut positiivisessa valossa. Aina, kun olen tuntenut itseni haavoittuvaksi, olen säikähtänyt ja yrittänyt kasvattaa ylleni paksumpaa panssaria. "Herkkänä hetkenä" olen toisinaan kokenut itseni henkisesti tasapainottomaksi, koska tunne itsessään on ollut minulle jotain sellaista, mitä ei ole koskaan hyväksytty tai vahvistettu. Olen luullut, että herkkyyden tunteminen itsessään on merkki sairaudesta. Hullua! Vasta nyt oman perheeni kanssa olen oppimassa herkkyyden posittiivisen puolen. Uskon, että osittain tämän vuoksi minuuteni on muuttumasa ehjemmäksi ja pikkuhiljaa alan myös oppia hyödyntämään herkkyyttäni. Se ei olekaan minussa enää asia, joka täytyy salata muilta, piilottaa ja hävittää. Ehkä voin tulevaisuudessa jopa alkaa hyödyntämään tätä puolta itsessäni.
Nimim. "Anteeksianto", olenko oikeilla jäljillä: liittyykö tähän erakoitumispyrkimykeesi (ihmisiin pettymiseen)sinussa oleva herkkyys?
Aivan olen sama kun tuo täynnä vihaa joka on aloittanut kirjan kirjottamisen taas.
Itekin olin lapsuudessa ja koululaisena taipuvainen piirtämisiin kirjottamisiin. Ja ne olivat aina kiellettyä minulta. toiset sisarukseni eivät edes välitä piirtää tai kirjottaa. ja minulta sitä yritettiin systemaattisesti kitkeä pois. Kaikki sellainen katsottiin olevan minulle vahingolliseksi ja, että minun täytyisi kyetä koko ajan vain yksitoikkoiseen ja konkreettiseen työhön.
Onneksi osasin jossakin vaiheessa ottaa etäisyyttä lapsuudenkotiini ja löysin tukahdetun luovuuteni uudelleen.
Mutta siitä erakoitumisesta, olen oikeasti viettänyt kolme jaksoa elämässäni hyvin erakkomaista elämää viettäen ja nyt tuntuu että taas haluaisin vetäytyä yksinäisyyteen. Ehkä tämä ikä tulee armahtamaan ja saan ns. rauhassa erakoitua, eikä sitä vanhusten yksinäisyyttä osata ihmetellä.
Ja kuten tyypilliset taiteilijat olen myös kausijuoppo.
että olet kosketuksessa omaan luovaan puoleesi! Itselläkin on toiveissa että joskus voisin oikeasti saada jotain aikaan, kirjoittamalla. Piirrän myös minäkin!
Kävin katsomassa tuon "hirveä kostonhalu"-ketjun. Olen pahoillani,sinun on selvästi paha olla. Hieman menin kyllä ymmälleni kun tässä ketjussa sain sinusta kuvan, että olet itse onnistunt antamaan anteeksi ja pidät sitä hyänä asiana, johon kannustat muitakin. Toisessa ketjussa puhuu joku muu kuin "Anteeksianto". Ihmiselämä on täynnä vivahteita ja sävyjä. Yllättäviä. Kipeitä ja käsittämättömiä.
On olemassa asioita jota ei voi antaa anteeksi. Esim jos et saa tavata omaa lapsenlastasi. Isovanhempana sen joskus ymmärrät.
Mutta, ei huolta mummun kulta saa kaiken menneen vielä joskus tietoonsa. kirjoitan kirjeen muotoon kaiken mitä tapahtuu.
Sinulla on selvästi kirjallisia lahjoja. Ja olet hyvin ajattelevainen, empaattinen ja hyvämuistinen. Ne ovat kaikki hyviä ominaisuuksia kirjailijalle. Suosittelen, että aloitat vaan rohkeasti kirjoittamaan kirjaa.
Netistä saa goolettamalla ohjeita ja malleja esim. omaelämänkertaan. Samoin myös kansalaisopistoissa on luovan kirjoituksen kursseja, joissa annetaan neuvoja.
Itse kirjoittelin opiskeluaikanani rakkaustarinoita Elämä ja Elämäni Tarina nimisiin lehtiin. Joskus myös käänsin samat omat tarinani ruotsiksi ja lähetin Mitt Livs Novell nimiseen lehteen. Regina nimiseen lehteen juttuni eivät kelvanneet,kun siihen lehteen olisivat varmaan halunneet jotain kevyempää juttua. Minun tarinani olivat puhuttelevia.
Kirjoittaminen on todella hauskaa ja rentouttavaa.
Ehkä vielä jonakin päivänä kirjoitankin jotain. Pöytälaatikkoon on jo kertynyt paljon tavaraa, mutta ei mitään julkaistavassa muodossa.
Koska Sinä autoit ja kannustit minua, haluaisin nyt minäkin antaa Sinulle neuvon. Kirjoita kirjasi. Puhdistaudu ja tee kaikki mitä tarvitset käsitelläksesi vaikeaa kokemustasi. Kirjoita lapsenlapsellsei kertomus, jossa kerrot tunteistasi häntä kohtaan. Toivoisin kuitenkin, että miettisit vielä tarkasti, minkälaisen palan maailmaa haluat hänelle ojentaa. Pyytäsisin, ettet antaisi hänelle niin tuhoavaa "lahjaa" kuin olet suunnitellut. Tarkoitan tässä kertomusta, jossa kuvataan Sinun ja tyttäresi rikkinäistä suhdetta. Kirja, jossa omasta äidistä maalataan musta kuva, ei ole lahja, se on taakka. Silloin lapsenlapsestasi voi tulla vain kohde, jonka kautta yrität voittaa tyttäresi riidassanne. Lapsenlastasi tämä voi satuttaa. Sinä voit säästää hänet siltä ja sen sijaan kertoa kirjan kansien välin verran, miten hänestä välität ja kuinka tärkeä hän on Sinulle. Hänen ei ole välttämätöntä saada tuntea totuutta sellaisena kuin Sinä sen näet, hänen totuutensa muodostuu hänen omista kokemuksistaan. Maailma pitää kyllä huolen, että hän saa osansa murheista. Kerro jotain itsestäsi ja lapsuudestasi ja siitä, miten menneisyydestäsi ammennat voimaa, sinulle tärkeistä asioista. Sellaisesta kirjasta voi tulla lapsenlapsellesi lahja, joka todella kantaa läpi elämän. Ehkä hän haluaa aikanaan omien lastensa lukevan sellaisen kirjan.
Kaikkea hyvää Sinulle.