Perheen perustamisesta

että lapsen syntymä on suuri elämänmullistus ja pienen vauvan hoito on rasittavaa terveellekin äidille.
Kokeilepa ensin vuoden verran elämää ilman (psyyke)lääkkeitä. Jos tunnet pärjääväsi hyvin kaikin puolin, ota asia puheeksi lääkärisi kanssa.
Lapsen hankkimista vakiintuneeseen parisuhteeseen voi harkita, jos molemmat vanhemmat sitä haluavat ja
tukea on tarvittaessa saatavilla.

keskustella hoitavan lääkärisi kanssa. Koska Sulla käytössä useampaa eri lääkettä. Ja kuten
tuossa edellä oleva vastaaja jo totesi, elämä
lapsen kanssa tulee olemaan melkoinen muutos nykyiseen elämäntilanteeseesi. Pieni lapsi vaatii
24h/vrk hoitoa ja valvontaa eli sitoutuminen
on sitten pitkän tähtäimen suunnitelma.
Itselläni lasten hoito oli siten rankkaa, että
ympäriltäni puuttui ns.turvaverkko eli ei ollut
sukulaisia, ystäviä joihin olisi voinut tukeutua.
Lapsi vie paljon voimia varsinkin alkuvaiheessa ja
usein väsymyksen uuvuttamana toivoi, että olisi
ollut joku joka ois tullut silloin tällöin auttamaan ja että oisin voinut myös saada vähän
omaa aikaa vaikka harrastaa jotain. Mies oli matkatöissä joten kaikki vastuu jäi yksin minun harteille.
Sinulla oli tuo opiskelukin vielä, se kannattanee viedä loppuun jotta on sitten aikaa ja energiaa
lapsen hoitamiseen.

Maanis-depressiivinen on diagnoosi ja olen nuori äiti-immeinen. Miullakin useita vuosia sitten tehty diagnoosi. Tasaista on.

Minulta saat positiivisen kokemuksen asioista, toivottavasti myös vastapainoksi muitakin (negatiivisiakin)vastauksia saat. En halua antaa mitään ruusunpunaista kuvaa asioista, koska sitä ne eivät ole, eihän elämä ikinä ole ;)

Heti kun tulin raskaaksi, jätin lääkkeet samantien pois, oli viekkareita , mutta kuukaudessa jo alkoi helpottaa. Raskausaika oli itkuista (luonto-ohjelmat ja silleen heh), mutta jollain tapaa hyvinki seesteistä aikaa. Se oli myös sellanen kasvun ja itsetutkiskelun aika. Niin ja tiesin jääväni yksinhuoltajaksi jo reippaasti ennen kun muksu syntyi. Se oli rankka paikka, ja oli paljon asioita mitkä olisi voinut sysätä pahemmankin masennuksen päälle, mutta ei.

Synnytys meni hyvin yksin. Kotiin tullessa kaikki meni niin pitkään hyvin kunnes pahat univelat tuli, ja yksin kun hoisin niin kyllähän siinä mielialat vaihteli ja itkua piisasi. Se kesti parisen viikkoa ja sitten helpotti. Perhetyöntekijästä oli suuri apua. En sanoisi että sairaus olisi oireillut, vaan hormonit teki tepposia ja yksin on rankempaa.

Meillä ei ole nukuttu öitä hyvin, ja on sairasteluita ollut paljon. Se on rankkaa, mutta äidinrakkaus on suuri asia ja sieltä minun voimat ammentuu :) Se mikä ei tapa se vahvistaa.

Mutta jokainen on erilainen ja sairaudet oireilee erilailla ja eri tilanteissa, niin ei pysty kukaan ennustamaan miten tulee tapahtumaan.

Kannattaa kartoittaa tilanne sinun lääkärin kanssa. Ei uusia asioita/muutoksia montaa kerrallaan. Hyvä tukiverkosto!

Kun itse vaan oisin tiennyt oman samankaltaisen diagnoosini ajoissa, en yhtään jälkeläistä olis hankkinut. Nyt omalla lapsella maanis-depr. oireita ja sama helvetti hänellä edessä, kuin mulla nyt.
Ittepähän päätöksen teet, mutta vahvasti tämä hulluus periytyy.

Moi!

Täällä yksi "kypsemmällä" iällä vaavelin maailmaan pungertanut bipo-äiti. Lääkityksettä pärjännyt hyvin ihan koko raskauden ajan ja nyt siitä eteenpäinkin.
Tasaista vaihetta elellään vauvan kanssa eli perheen perustaminen ja lasten hankkiminen ovat niin suuria asioita, että älä anna itseäsi pelotella negatiivisilla kokemuksilla.
Mikäli pari -ja hoitosuhteesi on kunnossa, anna ihmeessä palaa. Elämä on liian lyhyt pähkäilemiseen.

Kaikkea hyvää Sinulle!