Tässä taas kirjottamassa oon.. mut tää on ainoa paikka, mihin mä pystyn puhumaan, ku tavallaan täällä on ihmiset tuttuja mut siltikään niitä ei tunne.
Mut joo, asiaan. Mä vaan jätän syömättä ja syömättä ja jos syön, ni siinä ei oo paljo minkää vertaa. Mä kadehdin niitä, jotka voi syödä mitä haluaa eikä ne mieti sitä koko ajan. Tää on painajaista. Pienikin syöminen, on se mitä tahansa, saa mut katumaan ja tuntemaan itteni täysin tonnikeijuksi, vaikken todellakaan sitä ole :/
Haluaisin mennä jollekin lääkärille, mutta ne ei missään nimessä hyväksys mua näissä mitoissa [taitaa olla 162,2 ja 45] ja sit vasta paska olo ois. Mä haluan pysyä just tässä, mut haluan eroon tästä ahdistuksesta, kun muut voi elää ilman suurempaa miettimistä, mitä syö.. :(
Mut joo, asiaan. Mä vaan jätän syömättä ja syömättä ja jos syön, ni siinä ei oo paljo minkää vertaa. Mä kadehdin niitä, jotka voi syödä mitä haluaa eikä ne mieti sitä koko ajan. Tää on painajaista. Pienikin syöminen, on se mitä tahansa, saa mut katumaan ja tuntemaan itteni täysin tonnikeijuksi, vaikken todellakaan sitä ole :/
Haluaisin mennä jollekin lääkärille, mutta ne ei missään nimessä hyväksys mua näissä mitoissa [taitaa olla 162,2 ja 45] ja sit vasta paska olo ois. Mä haluan pysyä just tässä, mut haluan eroon tästä ahdistuksesta, kun muut voi elää ilman suurempaa miettimistä, mitä syö.. :(
Vastaukset 7
Vanhimmat
Minäkin pelkään, ettei tämä lopu koskaan. En ole enää sairaalloisen laiha, vaikka painoni onkin siinä normaalin ja alipainoisen rajapyykillä. Pyrin myös syömään päivässä vähintään 1500kcal. Kuitenkin, jos tajuan illalla, että olen syönyt vähemmän, saan ajatuksesta aivan käsittämätöntä tyydytystä. Olen myös silloin tällöin laskenut kaloreita. Inhottaa tämä... reunalla eläminen, jatkuvassa sairauden varjossa rimpuilu. Aivan kuin olisin sätkynukke.
Haluaisin niin kovasti olla normaali. Haluaisin hyväksyä itseni ja antaa itselleni anteeksi, etten näytä siltä kuin olisin halunnut. Voi itku, kuinka vaikeaa se onkaan. Haluaisin psykologille, mutta en uskalla mennä. Tuntuu, että kenellekään ei voi puhua. Ne eivät usko, että jotakin ongelmaa onkaan. Kaverit eivät edes tiedä ja joskus saan jopa heiltä vähän tulkinnanvaraista kommenttia ulkonäösäni (hiuksistani, nenästäni), eikä se helpota oloa laisinkaan.
Luulen kyllä, että sinun kannattaa mennä lääkärille, jos sitä todella haluat. Siitä on ehdottomasti enemmän hyötyä, kuin haittaa.
Eilen kävin perheeni kanssa hesessä syömässä. Ennen muinoin olisin ottanut riemumielin kerrosaterian ja nauttinut siitä täysin rinnoin. Nyt otin salaatin ja jo pelkkä ajatus roskaruokapaikassa syömisessä nosti palan kurkkuun. Tänään satuin syömään sukujuhlilla paljon ties mitä, varmasti pitkälti yli 2000kcal, ja vaikka tiedänkin, että se ei haittaa, että se on normaalia, että se ei lihota ja että voisin syödä niin melkein joka päivä, voin äärimmäisen pahoin.
Toivoisin niin kovasti, että tämä kamaluus päättyisi joskus. En vain tiedä, miten se olisi mahdollista. Pelkään niin kovasti olevani ruma, että en usko minulla olevan oikeutta yhtään mihinkään. Minut on ehkä aivopesty. Joskus tuntuu, että tämän näköisellä kuin minä ei ole oikeutta itkeä, nauraa, rakastaa, suuttua, tai olla yhtään mitään muutakaan, saada edes hyvää ammattia. En oikeastaan edes tiedä miltä näytän muiden silmissä. Omat silmäni ovat oppineet valehtelemaan niin ilkeasti.
Anteeksi, tulipa itkuvirsi, enkä edes auttanut sinua mitenkään. En oikeastaan edes osaisi, samassa veneessä kun ollaan. Voi kyynel, halusin yhtäkkiä vain niin kovasti kertoa, miltä minusta tuntuu. Jos olisit tässä, halaisin sinua ja sanoisin jotaki sellaista, että "kyllä se siitä, kyllä se joskus helpottaa, sinä olet onnellisen elämän arvoinen."
Eli en ole ainoa, ja sinulla tuo tuntuu olevan vielä pahempaa. Ei se mitään, vaikka kerroitkin, toivottavasti jakselet :)
Haluan mennä lääkärille --> se auttais --> mutta ne alkais lihottaa --> EI ONNISTU! :/
on oikeus kieltäytyä. kerro että sulla on ongelmia syömisen kanssa mutta et halua että sua aletaan nyt lihottamaan vaan sano, että haluat ennemminki psykiatrista hoitoa jotta voit ITSE lihottaa itsesi. Paras ja turvallisin hyvänmielen kannalta
Tuo vois todellakin olla ihan hyvä idea, ja mä voisin kokeilla tuota. Jos mä nyt sinne jonnekki lääkärille tai tällaselle meen. mut kiitos :)
tutustukaa http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=1500000000000145&posting=22000000023251323
:) voisi olla hyväkin idea. näistä keskusteluista kun ei oikeasti tiedä kuka näitä lukee.. (äiti..sisko..kaveri :s)
Tunnen olevani oravanpyörässä, josta en pääse mitenkään pois. Energiani menee kalorien laskemiseen ja aterioitten suunnitteluun. Tänäänkin vietin iltani miettien, miten pystyisin huijaamaan vanhempiani syömisieni suhteen.
Tällä hetkellä en käy koulua ja olen menossa avo-osastolle. Koen olevani laiska, saamaton ja epäonnistunut ihmisenä, kun en pysty koulussakaan käymään. Voimia ei vaan yksinkertaisesti ole mihinkään muuhun kuin tähän ruuan kanssa pelleilyyn.
Voisinpa kääntää kelloa vuoden taaksepäin; olin normaalipainoinen ja iloinen lukiolainen, jonka elämää ei hallinnut ruoka.
Olen alalla ja voin sanoa ettei lääkärille menoa tarvitse pelätä. Hän ei tuomitse kun kerrot tilanteestasi, tunteistasi avoimesti ja halustasi päästä keskustelemaan asioistasi psykologille. Jos näin ei ole, ei lääkärisi ole ammattilainen. Nimittäin juuri omalääkärin kautta ensimmäisenä tällaisessa tilanteessa tilataankin aika juuri psykologille, hänellä on tärkeä osa auttamisringissä.
Eli älkää epäröikö, tilatkaa aika omalääkärille ja kertokaa rohkeasti siellä kaikki minkä täällä puhutte nimettöminä. Hänellekään ei tarvitse 15 minuutissa kaikkea kertoa, vaan jos hän ei itse heti ehdota, pyytäkää päästä juttelemaan psykologille, onnistuu aivan varmasti.
Yksin ei kannata jäädä!!! Puhun kokemuksesta suuri tuska sydämessäni. Olen ollut tyttäreni tukena syksystä samaisessa kamppailussa, kohta jo eloonjäämisestä...hänet lääkäri ohjasi mm. psykologille juttelemaan ja selvästi auttaa jäsentämään asioita ja katsomaan tilannetta "järkevästi" ulkopuolisen silmin pakottamatta "lihomaan".
Suuri halaus teille kaikille, voimia taistoon, muistakaa ettette ole suinkaan yksin!!! Teitä myös ajatellen...yksi äiti