Onko se meidän naisten geeni perimää vai kasvatuksen tulos , että aina pitää jaksaa sitä ja tätä vaikkei jaksaisikaan . Olen huomannut itsessäni niin kuin myös kanssasisarissani tarpeen tehdä ja ottaa vastuuta vaikka olisi kuinka fyysisen keston rajoilla . Ja jos sitten esimerkiksi flunssa tai joku muu sairaus pysäyttää hetkeksi , niin olemme melkein turhautuneita tekemättömien asioitten vuoksi .
Näin meidán keski-ikäisten naisten velvollisuuden tunne haasta tekemään yli voimien . Olemme vielä työ elämässä , kolottaa sieltä ja täältä , omat vanhemmat ovat siinä iässä että tarvitsevat yhä useammin apuamme , ystävällä on ehkä joku kriisi menossa ja häntäkin pitäisi edes jaksaa kuunnella . Lapset ovat nuoria aikuisia jotka kuitenkin vielä meitä tarvitsevat . Ja niin pois päin . Miten siä aina jaksat ?
Näin meidán keski-ikäisten naisten velvollisuuden tunne haasta tekemään yli voimien . Olemme vielä työ elämässä , kolottaa sieltä ja täältä , omat vanhemmat ovat siinä iässä että tarvitsevat yhä useammin apuamme , ystävällä on ehkä joku kriisi menossa ja häntäkin pitäisi edes jaksaa kuunnella . Lapset ovat nuoria aikuisia jotka kuitenkin vielä meitä tarvitsevat . Ja niin pois päin . Miten siä aina jaksat ?
Vastaukset 11
Vanhimmat
mietin tuota suorittaja-sanaa, miten se minulla toteutuu.
Töistä poissa olen ollut jo yli kymmenen vuotta. Vanhempieni, kuten myös appivanhempien kuolemasta on jo kauan aikaa, eikä lapsiakaan siunaantunut ollenkaan. Eikä kummallakaan meistä ole edes yhtään sisarusta.
Elämämme saa pyöriä oman itsemme ympärillä, mutta huumori auttaa ainakin meitä, joskus jopa musta sellainen. Ja jokainen kai elää sitä omanlaistaan elämää, jonka olosuhteet luovat.
Ja, toisaalta olen hyvin vakaasti sitä mieltä, että jaksamisen vakio on meidän jokaisen pystyttävä täyttämään. Se vain koostuu kaikilla meillä erilaisista asioista.
Tarkoitatko, että jokaiselle annetaan jaksettavia asioita vakiomäärä, vaikka laatu vaihteleekin? Kuka sen mittaa? Ja kuka määrää, että jokaisen on tämä määrä jaksettava? Tuleeko jaksamattomuuden yllättäessä joku ylimääräinen rangaistus?
Itse en ole kaikkea jaksanut, tuli burnout ja sen seurauksena masennus ja työkyvyttömyys. Olenko nyt huonompi ihminen kuin muut?
mieleenkään, että olisin halunnut jotakin kirjoituksellani loukata. Jos se loukkasi sinua, pyydän nöyrimmin anteeksi. Kyllä minäkin olen elämässäni tarvinnut monenlaista auttajaa itsekin. En olisi itse kaikesta päässyt yli.
Tarkoitin vain sitä, kun aloittaja luetteli lapset, vanhemmat ja monet muut hänen apuaan tarvitsevat. Vaikkei minulla niitä ole, niin ihan suuria ja vaikeita asioita omaankin elämääni mahtuu. Mutta taitaa olla paras, ettei selittele, ettei vaan taas joku vahingossa ota itseensä.
Anteeksi tältäkin puolelta, olin turhan kärkevä. Asia vain on niin kipeä minulle, etten edes kirjoita siitä vakionikilläni, vaan huutelen puskasta.
Vaikeita asioita on vieläkin niin paljon, ettei niitä tahdo jaksaa; on yksinäisyys, köyhyys, sairaus, toivottomuus, kun ei tiedä miten selviää edes taloudellisesti. Onneksi on vielä edes tämä kanava, jota kautta voi esiintyä ihmisenä ihmisille.
et missään tapauksessa ole huonompi kuin joku muu . Asiaahan juuri yritin miettiä siltä kannalta , että miksi meillä naisilla on tunne että on pakko jaksaa , vaikka henki menisi . Onko jossain geeniin kirjoitettu aikojen alussa ettei elämä pyöri jos välillä otamme aikaa vain itsellemmme . Miksi emme vieläkään ole oppineet ettei meidän tosiaankaan tarvitse olla mitään superihmisiä . Eikä tosiaankaan tarvitse kantaa syyllisyyden tunnetta jos jättää jotain väliin . Minä en ainakaan enään ikinä aio antaa yhdyskunnan ja vielä vähemmän lähipiirin painostaa itseäni tekemään kaiken täydellisesti , yli voimieni . Älä sinäkään , meistä itsestämme se muutos alkaa .
Ei sitä aina voi tosiaankaan tietää miten sanamme vastaanotetaan. Ja jokainen ottaa sanoman omaan elämäänsä pohjautuen.
On tämä kanava minullekin erittäin tärkeä, jolla saan pitkiä tuntejani lyhennettyä. Ja juuri kuten sanoitkin, esiintyä ihmisenä ihmiselle.
Vaatimus jaksamisesta ei ollut omani, vaan silloisen työnantajani. Työmäärä moninkertaistui ja päivät pitenivät. Yritin kertoa esimiehilleni, että työn tulos olisi parempi, jos sen tekisi normaalin työajan puitteissa ja saisi levätä välillä, mutta nämä (nais)esimiehet olivat armottomia, vaativat, että venyttäisin työpäiviäni yötä myöten. Tulos on tässä. Sain kyllä jälkeenpäin suullisen anteeksipyynnön, ymmärsivät kuulemma lopulta, kuinka raadollista työni oli, mutta eihän se enää tilannetta korjaa.
Nyt jaksamista vaatii vakuutusyhtiö, joka maksaa vain puolikasta eläkettä, vaikka olen täysin työkyvytön. Sillä on tultava toimeen, mutta ei se ainakaan auta tervehtymistäni, vaan kasaa koko ajan lisää paineita päälleni.
Tämän muun paineen lisäksi tuli vielä avioero miehen ryyppäämisen pahennuttua. Nyt on selvittävä yksin tästä kaikesta. Aina ei voi itse vaikuttaa siihen, paljonko paineita kasautuu keskettäväksi, on vain otettava vastaan se, mitä annetaan ja nähtäväksi jää kestääkö sen vai ei.
, mutta ei meillä lapset onneksi enää paljoa "häirihe", päinvastoin ovat tukena jos semmoista tarvitaan..
Joskus väsyttää, mutta aina elämä voitaa, ja jostain pilkistää aurinko :)
kunnes kolmisen vuotta tuli stoppi. Sitä ennen oireilin jo pahasti muutaman vuoden. Sitten ei enää keho kestänyt. Lapsesta saakka olen ollut se kuuntelija, tukia ja vastuunkantaja. Töitä olen tehnyt liki 35 vuotta. Aina piti jaksaa. Ensin meni yöunet kipujen kanssa ja sitten oikea käsi teki stopin. Mutta niin kuin joku sanoi, että kehoa ei voi huijata. Kolmeen vuoteen en ole taistellut töissä, ainoastaan lääkäreiden kanssa. Nyt on ollut aikaa ajatella syntyjä syviä. Toisaalta ei tämä kyllä ole kauhean kivaa, kun en ole vapaaehtoisesti kotiin jäänyt. Eikä nämä kivut ole kivoja (on muuallakin kun kädessä, ranka ihan sökönä). Saatikka kun ne ei näy päällepäin, ei ihmiset ymmärrä, että olen oikeasti kipeä. Paitsi lääkärit, joiden mielestä olen jo työni tehnyt.
Välillä olen aika turhautunut. Tuntuu, ettei oikein kuulu mihinkään, varsinkaan kun ei ole aina voimiakaan osallistua mihinkään.
Minä ajattelen, että ei kukaan jaksa aina, eikä tarvi jaksaakkaan.
Tärkeämpää on oppia vastaanottamaan ja pyytämään apua.
Itselläni olisi aika pitkä tarina kerrottavaksi omasta elämästäni, mutta en halua sitä kertoa.
Kaiken kokemani jälkeen olen saanut elämältä mm. seuraavanlaisia lahjotuksia:
-Tiedän olevani väärässä, jos väheksyn toisen kivun ja jaksamisen kokemusta.
-Pidän oikeutenani itse tietää, miltä minusta tuntuu ja mikä on minulle hyväksi.
-Hitaus on yksi suurimpia hyveitäni.
-Kun kohtaan aina joskus oikein hyvän "opettajan", niin pilke silmäkulmassani ajattelen:Oo aikaa hyvä, hyvä minäki oon.
En voi hallita elämää ja tapahtumia, mutta oikeuteni on aina itse päättään suhtautumistapani molempiin.