Niin, aattelinpa nyt tänne purkaa kun ahdistaa niin pirusti.
Mulla on jo 4 lasta ja nyt odotan kaksosia. Nämä natiaiset ovat alkunsa saaneet rankoilla hoidoilla, joten eipä ole kyse siitäkään ettei olisi näitä tulokkaita halunnut. Ehkä jopa enemmän kun mitään muuta aiemmin.
Vaan silti vähän väliä sitä vaipuu jonnekin masiksen syövereihin ja toivoo, että raskaus loppuis siihen paikkaan. On vaan niin kyllästynyt omaan olotilaansa ettei tahdo löytää mistään voimia iloita ja olla kiitollinen.
Ne ihanat vauvan (tai tässä tapauksessa vauvojen) liikkeetkin on vaan osa päivää, ei mitään ihmeellistä kuten aina ennen. En oikeen edes tiä oonko mitenkään kiintynyt näihin kahteen enkä osaa edes ajatella, että kesällä meillä on sitten taas vauvoja. Nyt vkot 21 5.
Kaikki on ihan hyvin: painoa ei ole tullut kun reilut 2 kg, verenpaineet ok, hemoglobiini parempi kuin yhtä odottaessa, vauvoilla kaikki tähän mennessä ok, ei mitään murhetta. Vaivoja toki on: närästys on ihan törkeetä, lonkkia särkee öisin ihan järkyttävästi, vihlontaa ym. Mut ei siis mitään epänormaalia kuitenkaan.
Mutta miks tää silti tuntuu niin pirun ahdistavalta? Miks synnytyskin pelottaa ihan sairaasti vaikka siellä jo neljä kertaa oon ponnistellu eikä mitään katastrofia oo niissäkään ollu. On tää hullua...
Kyl mä tiiän et ne hormonit tekee kaikenlaista ja kai niitä nyt on tuplaten vielä, ainakin alun pahoinvoinnista päätellen. Mut silti. Enkä tosiaan oo alottelija enkä ihan nuorikaan (33v) ja järkikin jo sanoo paljon asioita. Silti mä kaipaan niitä hetkiä, jolloin nauttii raskaudesta ja tulevasta äitiydestä, odottaa uutta tulokasta innoissaan ym. Missä helvetissä ne hetket ja tunteet on?
Oon kyllä kotonakin miehen kans jutellu samoin neuvolassa, mutta kai mua sit pidetään jo niin vanhana konkarina, ettei tähän niin kovin kiinnitetä edes huomiota. Luottavat varmaan siihen kuuluisaan luontoäitiin. Sanovat että ne negatiivisestkin tunteet kasvattavat äitiyteen. Joo, onhan se toki niinkin, mutta eipä ole ennenkään näin pahalta tuntunut. Ollaan sängytkin jo kasattu ja vaunut ostettu, jos niistä vähän vauvafiilareita tulis, mut eipä juuri oo näkyny. Ainakaan vielä. Jospa mua sit vaan pelottaa kun on tuplat tulossa tai jotain?
Jos nyt yhtään lohduttavia ja kannustavia sanoja keltään löytyy, niin kiitos... Mutta älkää tuomitko, vaikka varmaan monen mieli tekiskin. En mä nyt sitä enää kaipaa.
Mulla on jo 4 lasta ja nyt odotan kaksosia. Nämä natiaiset ovat alkunsa saaneet rankoilla hoidoilla, joten eipä ole kyse siitäkään ettei olisi näitä tulokkaita halunnut. Ehkä jopa enemmän kun mitään muuta aiemmin.
Vaan silti vähän väliä sitä vaipuu jonnekin masiksen syövereihin ja toivoo, että raskaus loppuis siihen paikkaan. On vaan niin kyllästynyt omaan olotilaansa ettei tahdo löytää mistään voimia iloita ja olla kiitollinen.
Ne ihanat vauvan (tai tässä tapauksessa vauvojen) liikkeetkin on vaan osa päivää, ei mitään ihmeellistä kuten aina ennen. En oikeen edes tiä oonko mitenkään kiintynyt näihin kahteen enkä osaa edes ajatella, että kesällä meillä on sitten taas vauvoja. Nyt vkot 21 5.
Kaikki on ihan hyvin: painoa ei ole tullut kun reilut 2 kg, verenpaineet ok, hemoglobiini parempi kuin yhtä odottaessa, vauvoilla kaikki tähän mennessä ok, ei mitään murhetta. Vaivoja toki on: närästys on ihan törkeetä, lonkkia särkee öisin ihan järkyttävästi, vihlontaa ym. Mut ei siis mitään epänormaalia kuitenkaan.
Mutta miks tää silti tuntuu niin pirun ahdistavalta? Miks synnytyskin pelottaa ihan sairaasti vaikka siellä jo neljä kertaa oon ponnistellu eikä mitään katastrofia oo niissäkään ollu. On tää hullua...
Kyl mä tiiän et ne hormonit tekee kaikenlaista ja kai niitä nyt on tuplaten vielä, ainakin alun pahoinvoinnista päätellen. Mut silti. Enkä tosiaan oo alottelija enkä ihan nuorikaan (33v) ja järkikin jo sanoo paljon asioita. Silti mä kaipaan niitä hetkiä, jolloin nauttii raskaudesta ja tulevasta äitiydestä, odottaa uutta tulokasta innoissaan ym. Missä helvetissä ne hetket ja tunteet on?
Oon kyllä kotonakin miehen kans jutellu samoin neuvolassa, mutta kai mua sit pidetään jo niin vanhana konkarina, ettei tähän niin kovin kiinnitetä edes huomiota. Luottavat varmaan siihen kuuluisaan luontoäitiin. Sanovat että ne negatiivisestkin tunteet kasvattavat äitiyteen. Joo, onhan se toki niinkin, mutta eipä ole ennenkään näin pahalta tuntunut. Ollaan sängytkin jo kasattu ja vaunut ostettu, jos niistä vähän vauvafiilareita tulis, mut eipä juuri oo näkyny. Ainakaan vielä. Jospa mua sit vaan pelottaa kun on tuplat tulossa tai jotain?
Jos nyt yhtään lohduttavia ja kannustavia sanoja keltään löytyy, niin kiitos... Mutta älkää tuomitko, vaikka varmaan monen mieli tekiskin. En mä nyt sitä enää kaipaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
En tosiaankaan sinua tuomitse! Mahtaa olla härdelliä teillä kun on 4 jo ennestään ja kaksi pientä tulee yhtä aikaa siihen lisäksi! Olen kans kuullut, että kaksosia odottaessa ne hormoonin erityksetkin ovat kaksinkertaiset... Kyllä minuakin hirvittäisi ja pelottaisi.
Jos yhtään lohduttaa, niin en usko, että sinussa on mitään vikaa. Tuntuu vaan nyt varmaan vähän ylivoimaiselta, mutta kyllä se siitä. Te pärjäätte kyllä ja "äidilliset" tunteet tulevat varmasti sieltä jossain vaiheessa.
Jos mitenkään mahdollista, niin yritä vähän levähtää, tuo saattaa jostua siitä, että olet todella väsynyt. Ja sitten pyydä apua oikeesti, jos tuntuu. Kyllä lähipiiri (ja myös julkinen terveydenhuolto) sen ymmärtää, ettei suurperheen äitiä parane päästää ihan piippuun...
Onnea odotukseen ja voimia sulle!
En tunne elämäntilannettasi, mutta uskon, että varmaan näiden vanhempien lapsien vuoksi väsyttää eikä niin jaksa iloita raskaudesta. Olen sitä mieltä, että ensimmäistä vauvaa odotetaan ja muiden kohdalla ollaan sitten kirjaimellisesti raskaana. Itselläni on kaksi lasta (5v. ja 11kk) ja kolmas tulossa.
En itse varsinaisesti toisenkaan kohdalla ollut kovin iloinen enkä nauttinut raskaudesta. Mutta tulin siihen tulokseen, että syynä oli varmasti se, että opiskelin samaan aikaan ja yritin piilotella raskautta viimeiseen asti. Eli siinä meni se "onnellinen odotus", kun ei ollut ketään, kenen kanssa olisi voinut jakaa asiaa koulussakaan. Ryhmässäni oli ainoastaan kaksi naista minun lisäkseni.
Ja nyt kun olen kotona, niin minulla ei edelleenkään ole ketään kenen kanssa saisin puhua asiasta. Lisäksi lapset vaativat paljon huomiota ja enkä paljon ehdi kyllä raskauttakaan ajatella. Tällä hetkellä huolestuttaa talossa alkava hissiremontti ja kuinka selviän vatsan ja vauvan ja kauppakassien kanssa kolmanteen kerrokseen.
Lisäksi uskon, että kohdallasi on paljon stressiä perheen ja kodin ylläpidosta ja vatsakin varmaan kohta alkaa olla tiellä. Ei se paljon mielentilaa ylennä, kun ei paljon taivu alas ja joka paikkaa kolottaa ja närästys on todella rasittavaa. Lisäksi on varmasti salainen pelkokin kuinka sitä pärjää kaksosten kanssa. Omalla tavallaan on onnellinen onnistuneesta raskaudesta, mutta samalla on vielä ehkä vähän voipunut rankoista hoidoista ennen sitä.
En tiedä miten sukulaiset ovat teillä suhtautuneet, kun teillä onkin sitten yhtäkkiä kuusi lasta. Meille sanottiin heti, että apua te tarvitte isomman asunnon ja auton. Ja se sanottiin ennen mitään onnitteluja.
Toivotan sinulle onnea ja jaksamista. Yritä olla stressaamatta liikaa, eiköhän ne asiat suju omalla painollaan. Muista levätä aina kun voit. Eiköhän se onnen tunne tule vielä.. Viimeistään, kun saat pienokaiset syliin.
sanoistani mitään apua... mutta jotenkin, kun luin tuon viestisi, niin minulle tuli sellainen tunne, että kunhan saat ne vauvat syliisi, niin eiköhän se mieli taas muutu paremmaksi=) Minusta näin yhden lapsen (2kk) äitinä tuntuu ihan huikealta, että jollain on jo 4 lasta ja sitten vielä kaksoset tulossa! Siis ihan oikea suurperhe! Hatunnosto teille molemmille, kun olette uskaltaneet ryhtyä kasvattamaan noin isoa lapsikatrasta!
Ja kyllä minua ainakin pelottaisi ja mietityttäisi, että miten niiden kahden pienen kanssa pärjää... Ette te varmastikaan tule helpola pääsemän, kun on niitä muitakin pieniä siellä kotona. Toivottavasti saatte sitten hoitoapua jostain, ettette ihan väsähdä.
Niin ja minä en kokenut raskausaikaa edes tämän ainoani kanssa mitenkään ihanana. Vaikka säästyinkin suonikohjuilta ja peräpukamilta yms. Painoa tuli parikymmentäkiloa lisää ja koin itseni aika kömpelöksi ja turvonneeksi ja lähinnä odotin, että vauva sytyisi, että mahtuisin taas joihinkin kivoihin vaatteisiin... No vieläkin on 10 kiloa jäljellä, mutta voin sentään vetää muut kuin äitiysfarkut jalkaani. Ja minullakin oli hetkiä, jolloin en suurinpiirtein muistanut olevani raskaana... Mulla meni pitkään, ennenkuin maha rupesi varsinaisesti näkymään, taisin olla jotain kuudennella kuulla ennenkuin rupesin näyttämään raskaanaolevalta naiselta. (ja kyse ei ollut ylipainosta, painoin ennen raskautta 55 kg...)Ja siten välillä tuntui, että pitäisi ruveta valehtelemaan, kun ihmiset kyselivät, että onko vaunut hankittu ja vauvanhuone sisustettu ym. Meillä kaikki hankinnat ajoittuivat ihan raskauden loppupuolelle. Hoitopöytäkin kasattiin sinä päivänä kun tulin laitokselta=) Neiti kun sattui syntymään puolitoista viikkoa ennen laskettua-aikaa, niin meinasi tulla äidille ja isälle kiire....
Mutta se siitä. Mun tilanteeni on pikkaisen erilainen kuin sinulla, mutta halusin kertoa, että ei se esikoisen odottaminenkaan nyt välttämättä mitään huikeaa aikaa ole. Toki sinua varmaan häiritsee, kun koet tuntevasi nyt erilailla kuin aikaisempien raskauksien kanssa. Mutta niinhän se menee, että jokainen raskaus on erilainen ja elämäntilanteet raskausaikana vaihtelevat.
Ja ihan varmasti tulet pärjäämään, koska uskallat puhua tunteistasi miehesi ja jopa neuvolantädin kanssa! Mutta toisaalta, jos sinua oikeasti ahdistaa omat tunteesi, niin ehkä olisi hyvä jutella vaikka jonkun psykologin kanssa, niin saisit tukea odotukseesi ja pystyisit sitten ehkä vähän nauttimaankin tästä raskaudesta.
Kaikkea hyvää sinulle ja jaksamista kasvavan mahasi kanssa=)