Moikka!
Kaksi sijaisperheessä asunutta lastani on kotiutuneet puolisen vuotta sitten. Kotiutuminen tapahtui yli kahden vuoden sijoituksessa asumisen jälkeen.
Olemme aina tulleet hyvin toimeen sijaisperheen kanssa ja kotiutuimista pidettiin siajisperheessäkin mukavana juttuna, joskin vuoden lisäodotusta olisi heidän puolsetaan toivottu.
Nyt sijais perheen lapsi on soitellut omani kanssa noin kerran kuussa ja kirjeitä on vaihdettu muutamia/kk. Sijaisperheen lapsella on tosi vaikeaa irti päästämisen kanssa, puhelut ovat muuttuneet itkemiseksi ja kyläilyvaatimuksiksi, jotka ovat saaneet lapseni potemaan kovaa syyllisyyttä. Hän kun on minulle kertonut, ettei vielä olisi valmis kyläilemään, jos koaskaan. Hän ei myöskään jaksaisi puhua sijaisperheen lapsen kanssa, koska puhelut ovat raskaita, eikä lapseni jaksa toimia terapeuttina. Lapset ovat 6-8 vuotiaat.
En missään nimessä halua painostaa lastani tuskaiseen yhteyden pitoon, mutta hän kokee sen vvelvollisuudekseen, niinkuin perheen lapsen auttamisenkin. Kun puheluista on taukoa, lapseni on tasapainoinen, innokas ja positiivinen ja koulusta tulee vain hyvää palautetta. Puhelun jälkeen lapsi on vetäytyvä, masentuneenkin oloinen ja koulussa on yleensä jokin välikohtaus ennenkuin saan purettua lapseni harteille kasaantunen taakan.
Ymmärrän sijaisperheen yhteydenpitohalun ja minusta on kiva laittaa kuulumisia sähköpostiin. Mutta jotenkin tuntuu, ettei lapseni yhteydenpito ole tällähetkellä hyväksi.
Miten toimia, kun en maailman mukavimpia sijaisvanhempia haluaisi myöskään loukata ja yritän ymmärtää myös heidän lapsensa yhteydenpitohalun ja kaipuun......????????????????
Kaksi sijaisperheessä asunutta lastani on kotiutuneet puolisen vuotta sitten. Kotiutuminen tapahtui yli kahden vuoden sijoituksessa asumisen jälkeen.
Olemme aina tulleet hyvin toimeen sijaisperheen kanssa ja kotiutuimista pidettiin siajisperheessäkin mukavana juttuna, joskin vuoden lisäodotusta olisi heidän puolsetaan toivottu.
Nyt sijais perheen lapsi on soitellut omani kanssa noin kerran kuussa ja kirjeitä on vaihdettu muutamia/kk. Sijaisperheen lapsella on tosi vaikeaa irti päästämisen kanssa, puhelut ovat muuttuneet itkemiseksi ja kyläilyvaatimuksiksi, jotka ovat saaneet lapseni potemaan kovaa syyllisyyttä. Hän kun on minulle kertonut, ettei vielä olisi valmis kyläilemään, jos koaskaan. Hän ei myöskään jaksaisi puhua sijaisperheen lapsen kanssa, koska puhelut ovat raskaita, eikä lapseni jaksa toimia terapeuttina. Lapset ovat 6-8 vuotiaat.
En missään nimessä halua painostaa lastani tuskaiseen yhteyden pitoon, mutta hän kokee sen vvelvollisuudekseen, niinkuin perheen lapsen auttamisenkin. Kun puheluista on taukoa, lapseni on tasapainoinen, innokas ja positiivinen ja koulusta tulee vain hyvää palautetta. Puhelun jälkeen lapsi on vetäytyvä, masentuneenkin oloinen ja koulussa on yleensä jokin välikohtaus ennenkuin saan purettua lapseni harteille kasaantunen taakan.
Ymmärrän sijaisperheen yhteydenpitohalun ja minusta on kiva laittaa kuulumisia sähköpostiin. Mutta jotenkin tuntuu, ettei lapseni yhteydenpito ole tällähetkellä hyväksi.
Miten toimia, kun en maailman mukavimpia sijaisvanhempia haluaisi myöskään loukata ja yritän ymmärtää myös heidän lapsensa yhteydenpitohalun ja kaipuun......????????????????
Vastaukset 21
Vanhimmat
Älä anna käyttää lastasi emotionaalisesti hyväksi. Sijaisperheen vanhempien on huolehdittava lapsestaan ja heidän vastuullaan on lapsensa terapointi hänen menettäessään kasvinkumppaninsa. Lapsesi ei ole mitään velkaa sinne päin, sillä kuten kaikki tiedämme sijaisperhe on saanut korvauksen vaivoistaan. Lapsesi hyvinvointi on ensimmäisellä sijalla ja sinun pitää huolehtia ensisijaisesti oman lapsesi hyvinvoinnista täysin tinkimättä, sillä jos et sitä tee, olet vaarassa menettää lapsesi uudelleen sijaisperheeseen, jonka jäsenet ovat takertuneet noin. Ilmoita sijaisperheelle, että lapsesi ahdistuu yhteydenpitoyrityksistä ja kuormituksesta ja tarvitsee rauhan. Niinhän yhteydenpitoa omiin vanhempiinkin rajoitetaan sijoituksen yhteydessä, vedoten siihen, että lapsen pitää saada rauha vanhemmiltaan. Lapsesi tunteiden pitää tulla etusijalle eikä kivojen sijaisvanhempien. Jos he huomaavat, että olet heikko lastasi puolustamaan, niin ties mitä he livertelevät sossuille. He haluavat lapselleen sisaruksen ja ovat toimineet sen mukaan. Heille oma lapsi on ollut sittenkin etusijalla, kaikesta kivuudesta huolimatta. Tämä asia on erittäin tärkeä. Nollalinja sille, että kukaan saisi käyttää lastasi emotionaalisesti hyväkseen tuossa teidän tilanteessa eikä tietenkään muutoinkaan niin saa tehdä lapselle. Voit myös lapsesi suostumuksella sanoa puhelimeen, että lapsi on nukkumassa, suihkussa tai luistelemassa, mitä hyvänsä. Lapsi ei yksin pysty tätä asiaa hoitamaan vaan tarvitsee äitinsä apua.
vanhemmat, että lapsensa soittelee teille tuollaisia itkupuheluita. Nykyään kun lapsilla on omat kännykät, niin ei niiden puheluista voi aina tietää. Keskustele vanhempien kanssa nätisti ja kerro tilanne, kuten täälläkin. Kyllä normaalit sij.vanhemmat ymmärtävät, ettei noin voi jatkua ja ehkä he voivat ehdottaa jotain ratkaisua, koska kuitenkin he tuntevat parhaiten oman lapsensa.
ehkä he osaavat selittää lapselleen, kuinka tärkeää on antaa sinun lapsesi rauhassa asettua omaan kotiinsa, eikä saa ahdistaa toista omalla ikävällään liikaa. Mun kokemuksen mukaan noi muksut keksii vaikka mitä, eikä vanhemmat välttämättä tiedä ollenkaan, joten eivät voi asiaan myös puuttua. En ainakaan itse loukkaantuisi, jos mulle asiallisesti kerrottaisi ja olisin tyytyväinen, että kerrottiin. Eihän se sij.perheen lapsikaan ikävälleen mitään voi, mutta vanhemmat osaavat asian hänen kohdaltaan parhaiten junailla, uskon niin.
jatkaa tai kotiintuloa olisi pitänyt valmistella kauemmin. Se, että lapsella on ikävä, osoittaa mielestäni sen että välit ovat olleet hyvin lämpimät. Yleensähän ihannetapauksessa sijoitetut ja biolapset kokevat tällaisen sisaruussuhteen. Onhan selvä että (sijais)sisaruksen menetys tuntuu pahalta! He ovat kuitenkin jakaneet saman kodin ja vanhemmat, kasvaneet ja eläneet yhdessä lapsen mittapuuhun nähden kauan.
Kumma etteivät omat lapsesi ikävöi sijaisperheen lapsia? Monesti sijoitetuilla lapsilla on näitä kiintymysuhteen ongelmia, jolloin he eivät kiinny samalla tavoin kuin ei-traumatisoituneet lapset. Olisiko tästä kyse?
Sinuna soittaisin sijaisperheelle ja selvittäisin asian, voi olla että heidän lapsensa tarvitsee tukea ja apua enemmän kuin vanhemmat olisivat uskoneet. Voi myös olla että sijaisvanhemmat käsittelevät vielä omaa menetystään, eivätkä juuri nyt jaksa tukea lasta.
Tuskin sijaisperheen lapset tarkoituksella "syyllistävät" tms. Hehän ovat kaikki vielä kovin kovin pikkuisia! Ja luonnollisesti toimivat lasten tavoin. Mutta ymmärrän että lapsestasi tuntuu pahalta. Avoin keskustelu on varmaan parasta, tuskimpa siitä kukaan loukkaantuu. Eikö lapsilla voisi olla joku päivä kuussa tms. jolloin voisivat leikkiä päivän yhdessä?
Missään tapauksessa syy sijoituksen jatkamiseen ei voi olla se, että sijaisperheen omalle lapselle tulee ikävä, jos sijaislapsi palaa omaan kotiinsa. Pöyristyttävää. Tämän riskinhän sijaisvanhemmat ovat tietoisesti ottaneet sijaisvanhemmiksi ryhtyessään, että heidän oma lapsensa voi toiminnassa traumatisoitua ei ainoastaan kun menettää sijaislapsen kasvinkumppaninaan vaan myös monella muulla tavalla, esim. joutuessaan toteamaan äitinsä ja isänsä rakastavan vierasta lasta samoin kuin häntä, omaansa. Ehkä sijaisvanhemmat siellä surevat niin, että heidän lapsensa on päättänyt ruveta itkemään sijaislasta takaisin heille syyllistämällä ja ahdistelemalla jopa. Hän raukka ei kai koe olevansa itse riittävä vanhemmilleen vaan paikalle pitää saada taas lisävoimia. Sijaislapsi on menettänyt paljon ollessaan huostaanotettuna, hänen ei todellakaan tarvitse uhrata yhtään ylimääräistä aikaa aiheettomasti sijaisperheen hyväksi lapsuudestaan.
aivan samaa mieltä. Lisäisin vielä, että kyllä sijaisperheen pitää valmentautua ja valmentaa lapsiansa siihen, että sijoitus voi mahdollisesti päättyä piankin.
Lapsille pitää selittää sekä sijais, että omille,että sijoitettu lapsi on perheen jäsen niin kauan kuin on tarvetta, mutta kun hän muuttaa omaan kotiin, niin hänellä on siellä ihan oma elämänsä. Ystävyys ja läheisyys voi silti säilyä, vaikka asutaankin eri paikoissa.
kanssasi. Täytyy kuitenkin muistaa, että ovatko sijaisvanhemmat varmasti tietoisia siitä, että lapsi soittelee ja itkee sijoituksesta lähteneelle lapselle. Perheestä lähteneen lapsen ei tarvitse tuntea syyllisyyttä ja sijaisvanhempien tulee tukea lasta/lapsia jotka ovat jääneet sijaisperheeseen, että he jaksavat ja pystyvät käsittelemään lähdön.
Asia tulisi kääntää sijaisperheessä positiiviseksi lapselle sopivin tavoin. Esim. aikaa jää nyt enemmän hänelle ja toisellakin on hyvin asiat. Tapaamiset varmaan joskus olisivat hyvästä, mutta ei välttämättä sijaisperheessä jos tuntuu hankalalta, vaan esim. uimahallissa tms.
Jos toinen lapsi on myös sijoituksessa oleva lapsi, täytyy olla todella herkkänä, koska hän voi tuntea olonsa todella vaikeaksi, kun toinen on päässyt vanhemmilleen, mutta hän ei.
Ymmärrystä molemmin puolin ja tukea molemmille lapsille!
Kyllä jokainen vastuuntuntoinen vanhempi tietää mitä 6-8 vuotias touhuilee. Kyllä nämä sijaisvanhemmat ovat tietoisia lapsensa puheluista, tai ainakin heidän pitäisi olla. Muussa tapauksessa he eivät todellakaan sovi oman lapsensa ja vielä vähemmän vieraan lapsen hoitajiksi.
kerran Helinä-K, että et taida paljonkaan lapsia tuntea tai heidän elämästään tietää. Kännykän kanssa voi puhua omassa huoneessa, ulkona, väilitunnilla koulussa, kaverin luona, ihan missä vaan, mihin vanhempien korvat eikä silmät ylety. Tuon ikäinen lapsi, 8 v. kun viettää aikaansa jo aika paljon erossa vanhemmistaan, ei mitenkään voi joka liikettä tietää. Voihan olla jopa, että vanhemmat ovat kieltäneet soittelemasta perään, niin lapsi todella soittaa heiltä salaa. Lapset ei ole tyhmiä, se pitäisi aina muistaa, keksivät kyllä keinot.
Aika etäiset välit vanhemmilla ja lapsella, jos 6-8 vuotias lapsi salaa soittelee ja itkee ikäväänsä toisaalle, eivätkä vanhemmat tiedä asiasta mitään. Luulisi, että edes puhelinlaskusta voisi alkaa jotain päätellä että minkätyyppisä puheluita hän on soittanut. Väitän edelleen, että sijarit tietävät mihin 6-8 vuotiaat soittelevat, ovat ehkä jopa panneet lapsen asialle.
tietysti mahdollista, että tietävätkin. Kaikkihan on mahdollista. Puhelinlaskusta ei välttämättä selviä, jos ei ole puheluerittelyä.
Toivottavasti tämä äiti, joka ketjun aloitti, ottaa nyt yhteyttä perheeseen ja kertoo sitten täällä, mikä oli reaktio. Saadaan totuus selville.
No, siis, kotiutuminen tehtiin lasteni kannalta hyvin ja asia valmisteltiin toimivasti, kuten lasteni hyvinvointi kotona osoittaa.
Kaikki osa-alueet lasteni elämässä toimivat hyvin. Koulu menee hyvin (toki normaalia satunnaisnoottia saadaan), kavereita on, kotona on lämmin henki ja rakkautta ja rajoja.
Olen sitä harviaista ryhmää, joka on ymmärtänyt aikoinaan oman kyvyttömyytensä huolehtia lapsistaan, joten olen itse pyytänyt siihen apua (sain huostaanoton). Yhteydenpito minuun on aina toiminut ja olin sallitusti mukana ja tukena myös sijaisperheeseen muutossa.
Traumoja toki on ja niitä käsitellään tilanteen vaatimasti.
Mutta tämä sijaisperheeseen jäänyt ei ehkä ole riittävää tukea saanut. Ehkä siksi että on myös sijoitettu? Ehkä siksi ettei oma äitinsä jaksa kovin hyvin? Ehkä siksi, kun tämä lapsi menetti biologisen sisaruksen (eivät läheisiä) vuosi sitten? Ehkä siksi että uudet sijoitetut tulivat niin pian lastemme lähdön jälkeen?
Kaikki edellä on sen pienen elämästä. Mikä vaikuttaa minkäkin verran, en tiedä, niin hyvin en lasta tunne.
Kiintymyssuhdehäiriötä lapsillani ei ole. Kotini on aina ollut varsinkin isommalle se "oikea koti" vaikka aikoinaan sijaisperheeseen kiinnittymistä tuinkin. Kotiin pääsy on ollut lapsilleni iloinen asia ja kaikki on mennyt hienosti. Siis meillä. On kirjoiteltu sijaisperheelle, puhuttu yhdessä ja erikseen asiat halki, on rakennettu elämä yhdessä. Ehkä siksi sijaisperhe tuntuu hiukan etäiseltä?
siinähän sitä selitystä nyt tuli, kun selvisi, että sij.perheessä oleva lapsi onkin myös itse sijoitettu. Nämä sij.lapset tuntevat yhteenkuuluvaisuutta ja kiintyvät toisiinsa erityisellä tavalla. He kai jotenkin tiedostavat, että ovat kohtalotovereita ja taustoiltaan usein samanlaisia, siksi myös ymmärtävät toisiaan. Nyt on varmasti niin, että tämä sij.perheeseen jäänyt on jotenkin katkera, kun hänen äitinsä ei ole hakenut myös häntä kotiin, vaikka sij.perheessä viihtyisikin ihan hyvin. Lapset aina kuitenkin odottavat, että omat vanhemmat näyttäisivät välittämistään ja toivovat, että tapahtuisi ihme, että heidänkin vanhempansa vielä joskus..
Tunnen kovasti sääliä tuota sijoitettua kohtaan, joka menetti sijaissisarensa, menetettyään jo niin paljon muutakin. Ehkä yksi syy miksi aiheettomia huostaanottojakaan ei pureta on juuri tuo, että muille ei haluta aiheuttaa pahaa mieltä ja menetyksiä. Sijaritoiminta on mitä raastavinta kaikille osapuolille. Hulluinta asiassa on se, että pahoinvointi jätetään viimekädessä lasten itsensä ratkaistavaksi, kuten tuossakin sitten on käynyt sijaisperheessä. Olen vieläkin sitä mieltä, että kotiutetun lapsen ei tarvitse enää huolehtia muista sijoitetuista vaan se kuuluu sijaisperheen vanhemmille. Keinotekoinen kokoonpano, joka sijaisperhe aina on, aiheutti paljon huolta ja murhetta juuri niille, joiden hyvinvoinnista systeemin piti huolehtia. Tuon on niin surullista, mutta ennalta nähtävissähän tuo kaikki on ollut kaiken aikaa.
itsekin olen pyytänyt intensiivihoitopaikkaa lapselleni, mutta sossu on vaan hyökkäillyt ja haastanut oikeuteen ja kirjoitellut valheita. mitä teen>? mten lapset saa takaisin kotiin?
mistä muista sijoitetuista?
Tiesitkö, että sääli on sairautta.
Jos kotiuttaminen tehdään oikein, ei jää mitään puhelinsoittoja.
Ikävä saa olla, mutta kotiuttamisen yhteydessä nämä tunteet käydään läpi.
Meillä osa sijoitetuista pitää yhteyttä ja osan kanssa on puhuttu asiat lävitse sekä lapsen, että vanhempien kanssa, ja on sovittu ettei yhteyttä pidetä (saa soittaa jos on asiaa yms).
Eli toimimme lapsen vanhempien kanssa sovitulla tavalla.
Olisi pitänyt sijoitusta jatkaa kun sijareiden lapset kaipaa.Hekö ne tärkeimmät on.Ei taas ole tuonkaan ihmisen päässä jauhot kuivat.
Sijarit käsittelevät omaa menetystään.Hitto,ei sijoitettu ole heidän oma että sitä surraan ja omat jää heitteille...tai no nehän voisi ottaa huostaan kun vanhemmat ovat järkyttyneitä ja mielenterveys reistaa..
On se vaan hienoa kun te toimitte niin kuin toimitte, mutta kun alkuperäisen kertomassa tapauksessa ei toimita niin kuin te toimitte. Mitä sääliin tulee, niin aika säälimätön tunnut olevan, sovitko ollenkaan tuolla asenteella sijariksi. Minä ainakin säälin sijaislapsia, he ovat niin paljon korvaamatonta menettäneet elämässään jo lapsuuden aikana. Kovaa puhetta ronskiotteiselta sijarilta, että sääli on sairautta. Sairautta se on silloin kun sitä kerjätään, mielestäni.
Kun tunteita käytte kertomasi mukaan läpi niin sanotko lapsille että sääli on sairautta.
Myötätunto ja empatia kuuluvat ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Koskee myös lapsia, ikätaso huomioiden.
Säälimällä ei saada mitään hyvää aikaan? Miltä sinusta tuntuisi, jos hakisit vaikkapa lääkärin apua ja tuo lekuri alkaisi voivotella, voi, voi sinua pikkuista.... Tällainen käytös on sääliä, eikä se tee mitään paremmaksi!
Tässä sinulle viisaita sanoja:
"
Arvokasta Alfordin ajatuksissa on se, miten hän tähdentää ihmisten yhteenkuuluvuutta ja keskinäistä vastuuta. Hänen mielestään sääli ja kärsimyksen jakaminen on tragedioissa ominaista nimenomaan ihmisille eivätkä jumalat pysty moiseen. Tragedioiden avulla Ateenan väestöä kasvatettiin (kr. paideia) kokemaan sääliä ja myötätuntoa, koska nämä tunteet olivat voimakkaita, intohimoisia ja hallitsemattomia (kuten myös Hobbes ajatteli) ja niitä oli siksi vaikea valjastaa edesauttamaan yhteisöjä. On myös muistettava pitää sääli ja pelko erossa toisistaan, sillä liika pelko saattaa estää säälin kokemista. Alfordin mielestä katharsis toteutuu nimenomaan pelon kohdalla ja näin runoilijat synnyttävät katsojissa tyynen olotilan, joka on otollinen säälille; Aristoteles käsitti runoilijain näkemyksen ”liian yksilöllisesti ja itsekeskeisesti”. Sääli on sivistystä luova tunne, sillä ”traaginen sääli luo yhteyttä toisiin”. Kiistelty katharsis ei siten ole niinkään päämäärä vaan keino, jolla poistetaan esteitä säälin ja muiden sivistystä luovien tunteiden tieltä. Kristinusko, joka korostaa tuonpuoleisuutta, voi siksi, paradoksaalista kylläkin, saada meidät väheksymään kärsimystä.
"
Lähde:
http://www.elisanet.fi/mlang/alford.html
Viisaat sijaisvanhemmat tukevat sijoitetunlapsen kotiutusta eivätkä missään tapauksessa saa toimia kirjoittamallasi tavalla.Sijoitetulle lapselle tulee antaa lupa kiinnittyä takaisin omiin vanhempiinsa, On lapsen ja perheen asia jatkuuko yhteydenpito purkautuneen sijoituksen jälkeen sijaisvanhempiin.
minäkin asian koen. Lapseni kotiutuivat aikoinaan ja toinen heistä sanoi heti, ettei halua olla missään tekemisissä enää entisten sijareiden kanssa.
Ilmoitin sen heille ja aluksi yrittivät soitella, mutta lapset eivät tulleet puhelimeen.
No sitten noin puolen vuoden kuluttua toisella oli synttärit. Kysyin voisiko heidät kutsua?
Mies sai tulla muttei puoliso? Ok, hän tuli lahjan kanssa ja joimme ne "pakkopulla"-kahvit ja sitten hän läksi.
Lapseni kiitti lahjasta ja jutteli hetken niitä näitä ja vetäytyi omaan huoneeseensa. Toinen oli puheliaampi, mutta varautunut.
Sen tapaamisen jälkeen kumpikaan ei halunnut pitää yhteyttä ja onneksi entiset sijarit ymmärsivät?
Myöhemmin molemmat lapset tai nuoret laittoivat joulukortin tai jotain matkakortteja.
Mutta tuossa Sinun tapauksessasi ei lapsen tarvitse ottaa tuollaista kuormaa!
Ilmoita nätisti entiselle sijarille, että haluatte olla rauhassa omana perheenä ja kerro että puhelut lopetetaan toistaiseksi. Tai voisiko niitä harventaa?
Joka tapauksessa, lapsillasi on nyt oma koti ja lupa ja tarve kiinnittyä sinuun äitinä uudelleen!
Älä vain anna tilanteen karata käsistä? Kohta sossu kärkkyy ovellasi?
Ole vahva, luja ja jaksa olla ÄITI!
Ps. tiesitkö, että se on maailman kaunein sana, kun se lausutaan OMALLE äidille!