Tämä otsikko on kaiketi turha, mutta koska täällä on muita, joiden mieltä painaa masennus. Haluaisin vain purkaa omaa mieltäni, sillä vaikka puhun muille, tuntuu, että olen vain aina uudelleen kuormitettu täyteen uusia murheita.
Kavereita minulla ei juurikaan ole ollut. Lapsuudesta on säilynyt yksi kaveri, jolle olen puhunut masennuksestani ja kaikesta, mikä minua harmittaa. Puhe kuitenkin kääntyy lähes aina siihen, että minä joudun kuuntelemaan kaveriani ja auttamaan häntä, ilman vastakaikua. Koulussa olen aina ollut hyljeksitty outolintu, jota aina katsotaan oudoksuvasti ja kaukaa kiertäen. Seitsemännellä luokalla jouduin pahan koulukiusauksen uhriksi, jossa päälleni heitettiin lumikökkäreitä ja syljeskeltiin ja minua kohti käyttäydyttiin hyvin alentavasti. Vuotta aikaisemmin, kun olin pyöräilemässä illalla kotiin, minua lähdettiin jahtaamaan, selvisin kuitenkin ilman vakavampia seurauksia. Olen tapahtumien jälkeen vetäytynyt omiin oloihin ja pysynyt aina sivussa, ottamatta ystäviä vastaan. Se on ollut suuri virhe, sillä nyt minulla ei ole kuin yksi ystävä, jonka kanssa olen harvoin.
Nykyisessä koulussani on kiusaus henkeä myös. Olen 10. luokalla korottamassa numeroita ja pärjään hyvin siellä. Minua kuitenkin mollataan jokaisesta hyvästä numerosta jonka saan, minua mollataan, kun olen tunnilla hiljaa ja kun avaan suuni, minulle huudetaan että täytyisi olla hiljaa. Olen puhunut tästä opettajille hiukan, psykologille, mutta mikään ei tunnu piristävän. Ajatus kuolemasta on seurannut jo muutaman vuoden, heti sen jälkeen kun rakas koirani kuoli.
Perheessä tunnen itseni ulkopuoliseksi, sillä vanhemmilla ei ole aikaa ja ilmapiiri on lähes aina kireä, sillä meillä on oma yritys, jota vanhemmat pyörittävät. Tuntuu vain, että olen tiellä, eikä ketään kiinnosta se, miltä minusta tuntuu. Aina saa itkeä itsensä iltaisin uneen ja tuntee vihaa maailmaa kohtaan.
Yritän kuitenkin sinnitellä, vaikka se onkin vaikeaa..
Kavereita minulla ei juurikaan ole ollut. Lapsuudesta on säilynyt yksi kaveri, jolle olen puhunut masennuksestani ja kaikesta, mikä minua harmittaa. Puhe kuitenkin kääntyy lähes aina siihen, että minä joudun kuuntelemaan kaveriani ja auttamaan häntä, ilman vastakaikua. Koulussa olen aina ollut hyljeksitty outolintu, jota aina katsotaan oudoksuvasti ja kaukaa kiertäen. Seitsemännellä luokalla jouduin pahan koulukiusauksen uhriksi, jossa päälleni heitettiin lumikökkäreitä ja syljeskeltiin ja minua kohti käyttäydyttiin hyvin alentavasti. Vuotta aikaisemmin, kun olin pyöräilemässä illalla kotiin, minua lähdettiin jahtaamaan, selvisin kuitenkin ilman vakavampia seurauksia. Olen tapahtumien jälkeen vetäytynyt omiin oloihin ja pysynyt aina sivussa, ottamatta ystäviä vastaan. Se on ollut suuri virhe, sillä nyt minulla ei ole kuin yksi ystävä, jonka kanssa olen harvoin.
Nykyisessä koulussani on kiusaus henkeä myös. Olen 10. luokalla korottamassa numeroita ja pärjään hyvin siellä. Minua kuitenkin mollataan jokaisesta hyvästä numerosta jonka saan, minua mollataan, kun olen tunnilla hiljaa ja kun avaan suuni, minulle huudetaan että täytyisi olla hiljaa. Olen puhunut tästä opettajille hiukan, psykologille, mutta mikään ei tunnu piristävän. Ajatus kuolemasta on seurannut jo muutaman vuoden, heti sen jälkeen kun rakas koirani kuoli.
Perheessä tunnen itseni ulkopuoliseksi, sillä vanhemmilla ei ole aikaa ja ilmapiiri on lähes aina kireä, sillä meillä on oma yritys, jota vanhemmat pyörittävät. Tuntuu vain, että olen tiellä, eikä ketään kiinnosta se, miltä minusta tuntuu. Aina saa itkeä itsensä iltaisin uneen ja tuntee vihaa maailmaa kohtaan.
Yritän kuitenkin sinnitellä, vaikka se onkin vaikeaa..
Vastaukset 10
Vanhimmat
oletko jatkanut/aikonut jatkaa siellä psykologilla käymistä? uskoisin, että se voisi auttaa. se vain vaatii paljon aikaa. ei sinun tarvitse sinnitellä yksin.
uskon, että sinulle koittaa jossakin mielessä helpommat ajat, kun pääset opiskelemaan haluamaasi alaa tai vaikka lukioon.
ja yksikin ystävä on enemmän kuin ei yhtään.
minäkin olin koulukiusattu, mutta myöhemmin myös koulukiusaaja. vasta viime vuosina olen oppinut jättämään muiden mielipiteet minun käytöksestäni ja ulkonäöstäni huomiotta. ei paskaakaan kiinnosta, mitä joku mulkvisti ajattelee jostakin ominaisuudestani. tuo kai sinunkin täytyy vielä joskus opetella, ellet ole jo oppinut ja turtunut ainaiseen pään aukomiseen.
...Vastauksestasi!
Olen käynyt psykologilla viikoittain, eikä tule kuulookaan psykologille, että pidettäiisiin kahtaviikkoa pidempää taukoa siitä, vaikka joskus itseäni kyllästyttää siellä ravaaminen, koska tuntuu, ettei se auta.
Olen ruvennut siirtämään muiden mielipiteitä sivumpaan, mutta nykyisessä koulussa oppilaat ovat mitä ovat. He ovat päällekäyviä, enemmän kuin entisessä koulussa ja heitä on monta. Sitä on vaikea sivuuttaa ja se tietysti satuttaa, aina kun jokaisesta tekemisestä huomautetaan ja jos jättää heidät omaan arvoon ja vastaa vain jotain pientä, sanotaan pelkuriksi. Jos sanoo vastaan, ruvetaan ihmettelemään kuinka uskalletaan sanoa vastaan.
Kaiken sivuuttaminen on vain hankalaa...
toivom sydämestäni sulle voimia jaksaa elämän taipaleella! Sä vaikutat vahvalta ihmisaltä jota ei noin vain nujerreta!
Tämä palsta on olemassa ihan sitä varten, että voi kertoa omia tuntojaan ja saada tukea muilta.
Luin tarinaasi tippa silmässä ja miettien, miten itse olisin tuosta myllystä selvinnyt. Mutta kuten sanottu, sinä selviät. Asenteesi on ihailtava ja siitä moni ikäisesi voisi ottaa reippaasti esimerkkiä.
Yksi juttu kertomastasi jäi askarruttamaan. Se kaveri, jolle olet halunnut puhua ja juttu aina kääntyy hänen ongelmiinsa, joita jodut kuuntelemaan. Tässä on yksi sudenkuoppa. Aidossa ystävyydessä kuunteleminen ja toinen toisensa tukeminen on tasavertaista. Jos sinä omien huoliesi lisäksi joudut vielä kantamaan kaverin murheet saamatta itse mitään vastakaikua, asetelma ei ole oikein. Voisitko ajatella, että ottaisit asian reippaasti puheeksi sen kaverin kanssa.
Toivon Sinulle myötätuulta ja aurinkoa, mutta kuten sanottu sinä pärjäät!
...vastauksesta!
Olen miettinyt, että voisin sanoa ystävällinen asiasta, mutta hänellä on myös ongelmiaan. Tunnen syyllisyyttä, jos alan kuormittamaan hänen mieltään, vaikka tiedätn, että voisin puhua asioista hänelle. Olen kuitenkin luonteeltani hyvin sulkeutunut ja piillotan sisimpäni kuoren sisään, jota ei aukaista hetkessä. Jos minut näkisi kadulla, voisi luulla ettei mieltäni paina mikään. Voisin kuvailla vain luonnettani lauseella: hymyile, eikä kukaan huomaa että sinuun sattuu.
Muista että: asioilla on tapana järjestyä! Maailma on kylmä paikka, mutta kyllä se aurinkokin joskus pilkahtaa.
-Kesää odotellessa-
Ihan vaan kokemuksesta tuohon fasadiin, mistä mainitsit. Minulla oli tapana heittää huolet ja murheet olan yli tyyliin "suren niitä sitten kun ehdin". Sitä aikaa ei koskaan tullut ja törkyä oli kertynyt sisälle siinä määrin, että tuli ihan perusteellinen pysähdys. Nyt olen pikkuhiljaa koonnut elämäni palasia yhteen ja käynyt läpi niitä suremattomia suruja, jotka minullakin olivat sen hymyn takana piilossa.
Jos tästä tuli sinulle joku ajatuksen poikanen, hyvä, mutta tämä nyt vaan oli oma kokemukseni todellisuudesta naamion takana. Mukavaa viikonloppua!
asiasta. Olet hyvä kirjoittamaan ja kirjoituksistasi voi huomata selvästi älykästä analysointia. Pidätkö päiväkirjaa? Jos et niin aloita ihmeessä. Pahahan se on sanoa, mutta kateus teettää kaikenlaista, epäilemättä siitä on kysymys kohdallasi näissä kouluasioissa.
Koulu nyt ei kuitenkaan ole koko maailma. Tee parhaas koulussa koska Sinun elämääsi tulevat ne numerot vaikuttamaan ja jos koulutoverit kateuksissaa poraavat niin sou heille. Tiedä kyllä noista tuntemuksistasi, omalla kohdallani oli joskus myös sama ongelma. Pelkäsi suorastaan, että kaverit alkavat kadehtimaan ja sitten teki huonommin kuin mihin olisi pystynyt ja siitä tuleekin sellainen sudenkuoppa, että en sitä todellakaan kenellekkään suosittele.
Mieti sitä kesäkuunpäivää kun saat päättötodistuksen käteesi ja numerot ovat hyviä ja kiitettäviä! Pidä se mielikuva aina mielessäsi kun osallistut opiskeluun, niin kavereitten turha 'mussutus' häipyy jonnekin taka-alalle...
Vanhemmillasi on jokin yritys, olisko mitenkään mahdollista, että voisit tehdä heidän yrityksessään joitakin töitä, siis sillälailla osa-aikaisesti ja sen verran kuin voimat ja resurssit riittää? Oletteko koskaan pohtineet sellaista mahdollisuutta?
...olen pitänyt, mutten ole enää kauhean aktiivisesti kirjoittanut, tuntuu vaan että sekin on liikaa pyydetty.
Yritän tosissani sivuuttaa muiden opiskelijoiden kommentit, mutta koska niitä sataa joka suunnasta, on se vaikeaa, muttei kuitenkaan mahdotonta, sen tiedän.
Vanhemmilla on kuljetusfirma, ja itselläni ei ole autokorttia, konttorirottakin on jo hommattuna, eikä vanhemmat mielellään kerro firman asioita minulle. Tilanteita, joita muistan, kun yritin päästä asioista perille, oli vain vastaus: Asia ei kuullu sinulle!
Mitä enempi olen saannut tuota vastausta, sitä enempi olen jättänyt firman asiat vanhempieni, siskoni ja veljeni hoidettavaksi..
vanhempas. En yhtään ihmettele jos mieli kapinoi!
Sulla on kuitenkin joku hyväkin ihmesuhde eli lähde siitä että ainakin jokin asia klaaraa.
Niistä kiusaajista on paras pyrkiä ihan aktiivisesti eroon. Eli kuuntele mieltä rentouttavaa musiikkia, opettele mielikuvatekniikoita ja pidä itsestäsi huolta.
Katsele hauskoja elokuvia, lue hyviä kirjoja, pidä hauskaa, lue vitsejä. Ilo ja itku ovat sisaruksia. Anna tunteittesi elää. Ota pelko haltuun ja halaa sitä, niin se menettää voimansa.