Aidot ikisinkut & syyt

En ole koskaan seurustellut. Olenko jäänyt paljostakin paitsi? En usko.

Olin ainoa lapsi. Ei tarvinnut taistella elintilasta sisarusten kanssa, joten ehkäpä sellainen perussosiaalisuus puuttuu minulta. En ole mitenkään piloille lellitty, sitä paitsi mutsi oli yksinhuoltaja, joten ei mikään tavallinen tarina.

Olen aina kokenut jotenkin tarkkailevani tätä maailmaa ulkopuolelta. Yleensäkin tykkään tarkkailla tilanteita, ja analysoida niitä ulkopuolelta. En ole mikään keskipisteessä viihtyvä seuramies.

Tästä johtuen en ole koskaan heittänyt aivojani narikkaan, sääntö numero yksi jos haluaa elää hetkessä. Sen perusteella mitä olen tätä maailmaa havainnoinnut, en yksinkertaisesti osaa kaivata seurustelua/parisuhdetta. Olen liian erilainen.

Mitä annettavaa parisuhteella olisi minulle? Mitä nainen voisi tarjota minulle? Mitä itse voisin tarjota? En todellakaan keksi. En ole sen tyylinen ihminen. En kaipaa.

Suoraan sanottuna joskus jotain tunteita pyrkii pintaan, ja silloin sekunnin sadasosan ajan vituttaa olla sinkku. Onneksi järki voittaa, ja muistan etten ole sinkku ihan turhaan. Jos kerran olen näin pitkälle päässyt yksin, niin eiköhän tästä eteenpäinkin jaksa yksin. 30 vuotta ilman seurustelua. Not bad :)

Elikkä jos tiivistän: olen liian itsekeskeinen, olen liian periaatteen mies, liian omistushaluinen, liian "fiksu", ainoa lapsi ja pohdiskelijaluonne, viihdyn liian hyvin itsekseni.

on noi teini-iän ongelmat jatkunu ihan aikuisenakin.eli surkea ulkonäkö,ja siitä johtuva olematon itsetunto negatiivinen suhtautuminen muihin.
absolutisti en kyllä ole,ja tunteetonta ei yksinäisyys vaivaisi.
tietokoneen ostin vuosi siten,olen nyt 27v.

Samanlainen nuoruus itsellä. Vaikka viime aikoina on huomannut etteivät tietokoneet ehkä sittenkään ole maailman mielenkiintoisimpia laitteita, niin teininähän tuo seurustelutouhu olisi pitänyt jo oppia, aivan toivotonta edes aloittaa enää. Sekin on jo huomattu ettei yrittämättä saa yhtään mitään, ei ole vielä sitä ihmettä tullut vastaan että tuntematon nainen tulisi juttelemaan.

Koen, ettei minulla olisi mitään annettavaa kenellekään. Vertaan itseäni aina parempiini enkä osaa olla tyytyväinen mihinkään mitä saan aikaan. Muiden samanikäisten juttuja kuunnelessa tunnen itseni joko helvetin tyhmäksi tai tylsäksi.

MIELENTERVEYSONGELMAINEN.
siinä lyhyesti syy sinkkuuteesi ja muihin ongelmiisi.

Kirjoitit että :"Mielestäni todellinen ikisinkku on sellainen, jolla ei ole mitään kokemuksia seurustelusta tai seksistä. "

No; itseasiassa henkilö jolla ei ole mitään kokemuksia seurustelusta ei ole ikisinkku vaan vanhapiika/vanhapoika.

Ja henkilö jolla ei ole kokemusta seksistä, on neitsyt.

Sinkku on henkilö jolla on kokemusta seurustelusta ja seksistä mutta ei ole vakituisessa parisuhteessa.

Ikisinkku taas on em. henkilö joka ei koskaan edes halua vakituiseen parisuhteeseen, eikä myöskään hakeudu aktiivisesti sellaisen.

Että ihan pikku oikaisu tuohon sun käyttämään terminologiaan... ja näin sivustakatsojan silmin tunnut paremminkin olevan ihan vaan syrjäänvetäytyvää tyyppiä.

ei alunperin ollut kovin negatiivinen...

Itselläni ei ollut mitään kokemuksia (korostan, ei mitään) toisesta sukupuolesta treffailu- tai seurustelumielessä ennen kuin täytin 25 v. Sen verran siis kokemuste sellaiseta totaalisesta sinkkuudesta on. Syyt olivat osittain samat, kun mitä aloittajakin tuossa luetteli. Olin kaveripiirissäni erittäin "omituinen" tapaus, sillä muilla oli ollut seurustelusuhteita n. 15 vuotiaasta saakka.

Olen nyt kuitenkin (yli kolmekymppisenä) löytänyt oman paikkani ja oman toisen puoliskoni ja nykyisn minua pidetään yleisesti lähes normaalina. Mitä ikinä se tarkoittaakin. Se ei ollut oma tietoinen valintani, olin varautunut elämään loppuelämäni yksin.

Mutta asiaan:

tuttavapiirissäni on eräs mies, jolla on yhteneväisyyksiä aloittajan kanssa. Hän myöskin aina suorastaan kuuluuttaa isoon ääneen, miten ei kaipaa naista rinnalleen ja miten kukaan ei hänen vaatimuksiaan voisi ikinä täyttää (vaatimukset ovat lähinnä henkisellä puolella) ja miten hänen mielestään koko seurustelu on turhaa ja aikaavievää höpötystä.

Kuitenkin kerran (parin kaljan jälkeen) hän kertoi elämänsä olevan erittäin surullista ja yksinäistä. Hän toivoi vielä löytävänsä rinnalleen kumppanin ja mikä oli järkyttävin yllätys hänen kaiken "saarnaamisensa" jälkeen; hän halusi myös lapsia.

Mikä tässä oli siis asian ydin; en tiedä. Ehkä se, että voiko kukaan olla loppujen lopuksi rehellisesti ja aidosti onnellinen täysin yksin ?

Eli mun kohdalla on ihan selkeästi havaittavissa eristäytyneen elämäntyylin aiheuttama ikisinkkuus. Siihen päälle vielä alhainen itsetunto, ulkonäölliset seikat ja miehiset harrastukset niin sinkkuus on taattu. Jonkinlainen ujous on luonteenpiirteeni. Vastaus voisi kyllä olla puhtaasti matemaattinen; jos tarpeeksi monta kertaa tapais uusia ihmisiä niin todennäköisesti ennemmin tai myöhemmin joku saattaisi kiinnostuakin. Tähän asti olen kylläkin jäänyt kaikesta kivasta ulkopuolelle, varmaan naiset sitten mieluummin valitsee niitä semisti varmempia ja komeempia perusjanttereita kuin tällaisia kotioloissa viihtyviä sohvasankareita. ;D

Minä olen netin kautta pari kertaa treffeillä käynyt, mutta siihen on tutustuminen naissukupuoleen jääny treffailumielessä.

Itse olin peruskoulunkoulukiusattu. Kiusaus tuhosi itsetuntoni ja eristäydyin. Pojat kiusasivat, mutta olin tytöillekin se, jolla "peloteltiin" toisia tyttöjä. Jossain koulunäytelmässä tms. olisi jonkun pitänyt koskea minua ja kommentti oli "yäk, en koske"...

Opiskelemaan menin miesvaltaiselle alalle ja opiskeluiden alettua aloin käydä baareissa ensimmäistä kertaa. Kiusauksen unohtuessa ja itsetunnon hieman kasvaessa uskaltauduin pariin kertaan oikeassa elämässä baarissa menemään juttelemaan jollekin mukavan oloiselle tytölle, mutta vastaukset olivat noita "oot ruma" tai "painu v*****n". Ei ole moiset kommentit minua varten...

Noihin muutamiin kertoihin se sitten jäikin. Sen jälkeen en ole ketään oikeassa elämässä lähestynyt. Mutta koska yksin eläminen on pidemmän päälle yksinäistä ja masentavaa kokeilin nettiä jokunen vuosi sitten. Muutamaan kertaan pääsinkin treffeille mukavien tyttöjen kanssa, mutta parin tapaamisen jälkeen jokainen sanoi, ettei kiinnosta jatkaa...

Nyt yritetään sitten vain ottaa ilo irti, jos pari kertaa vuodessa pääsee halaamaan esimerkiksi kaverin tyttöystävää. Saa edes joskus tuntea, että joku haluaa edes pieneksi hetkeksi lähelleni ja että edes joskus saa tuntea toisen kosketuksen...

Parisuhde ilman seksiäkin olisi harvinaisen hieno, jos vain tuota lheisyyttä olisi muuten...

ylepeys ja ennakkoluulot. pitäisi varmaan hajota ensin, että pääsee eroon ylpeydestä ja ennakkoluuloista.

törmäyskurssi. vapaat naiset puskevat samoissa mielentiloissa. luottamus miehiin mennyt. silti miestä etsimässä. ensinäkemältä muodostetaan mielipide, sitten petytään, kun mielikuva ei ollut se mikä mies oikeasti oli. törmäyskurssi.

kiire. ei ole aikaa, tai siltä tuntuu. kaverit ja ystävät ajavat oman ajan yli. menot ja kiireet pilaavat mahdollisuudet tavata ja tutustua.

oletukset. oletetaan, että ihastus tietää, että toinen puolikas rakastaa ja tykkää. näin ei ole, koska toinen(kin) on aivan yhtä epävarma, kuin itsekin. ei kerrota tunteita, koska tunteista kertominen on nykykäsityksen mukaan heikkoutta.

Et sä nyt mikään toivoton tapaus ole. Linnassa et oo istunu ja suht tervekin olet. Etkä edes pöpi.

Omat syyt:

-Helvetin karu lapsuus
-köyhyys 0-30 iässä
-koko iän kestänyt työholismi
-alkoholin käyttötavat: perseet olalle
-hieman kyyninen ja kova luonne
-tunnekylmyys
-ujous hienojen naisten kohdalla
-epäkohtelias käytös, möläyttely
-epäsiisti habitus
-sovinismi
-naisille annetut pakit, sydänten murskaus
-naisten antamat pakit ---> vitutus
-arvojärjestys: 1. Työ 2. Raha 3. Vapaa-aika
-max. keskinkertainen ulkonäkö
-tykkään vapaudesta
-maksulliset naiset
-erilaiset vammat ja kulumat; ei enää alkup. pakkaus
-osittain "liian" vahva itsetunto

Tiivistettynä: olen kusipää.

Ikisinkkuus on kuin luotu minunlaisilleni tyypeille, eikä se edes harmita. Olen kuin sika omassa laarissani. En pysty edes kuvittelemaan itseäni parisuhteeseen.

Viestiketjusta näkee, että lapsuuden kokemuksilla on erittäin suuri vaikutus henkilön myöhempään kehitykseen.

1. En saa ketään.
2. En enää huoli ketään.

Tällanen 30v. ylianalyyttynen mies olen, joka ei ole koskaan edes suudellut. Turha varmaan ruveta listaamaan noita syitä enempää. Samalla tavalla kuin muut ihmiset ovat pitäneet itseään minua parempana, minä pidän itseäni heitä parempana, enkä halua missään tekemisissä heidän kanssaan. Eli parempi kun molemmat jättää toisensa suosiolla rauhaan.

Ikämittari yli 30, eikä minkään asteista romanttista kanssakäynistä vastaikkaisen sukupuolen kanssa täälläkään. Ulkonäkö on kutakuinkin ok, mutta se kuuluisa itsetunto loppui liian nopeasti

Itseasiassa eka kerta kun pistää näitä mustana valkoselle... Ihanan terapeuttista (toivottavasti).

Lapsuus & teini-ikä:

Ei varsinaista koulukiusaamista mutta muutama nolo tapahtuma ja se fakta että ei kuulunut siihen parempaan kastiin aloitti itsetunnon hitaan mutta varman murenemisen, siihen vielä "ei sosiaalisia" harrastuksia päälle, niin pohja oli valmis. Kavereita oli, mutta nekin enemmän tai vähemmän kohtalotovereita. Jossain vaiheessa muodostui myös jonkinlainen este kaveruuden ja ystävyyden välille - tuntui että kehenkään ei voi täysin luottaa. Ihmiset joita luuli enemmän kun kavereiksi osasivat välillä todistaa olevansa ihan mulkkuja.

Loppunuoruus ja aikuisikä:

Olo kuin junasta jääneellä. Itsetunto melkein kohdalla, mutta naisten suhteen täysin olematon. Sitä alkoi olla jo tottunut olemaan yksin. Joskus koulussa tai töissä iski ihastus, mutta mitään asian eteen ei tietenkään tullut tehtyä. Tekosyiden keksiminen alkoi olemaan jotain MM tasoa. "Älä paskaa siellä missä syöt". Huvittavinta oli että opiskeluaikainen ihastus meni silmien edestä vielä samannimiselle kaverille. Kaikki mahdolliset naisten puolelta tulleet lähestymisyritykset (tai edes normaalit keskustelut), opin jotenkin vaistomaisen kohteliaasti, mutta varmasti välttämään tai lopettamaan lyhyeen. Jossain pohjalla kaikuu ääni joka kehottaa juoksemaan, ennen kuin se tajuaa että olen täysin avuton.

Nykypäivä:

Samaa rataa. Tapaan naisia vain työelämässä, mutta "periaate" estää tekemästä mitään. Vapaa-aika ja harrastukset on rutinoitu "naisilta turvalliseksi". Kaikki kaverit ovat pariutuneet, olen se viimeinen musta lammas. Sosiaalista kanssakäymistä vapaa-aikana on ehkä kerran viikossa kaveritasolla. Suku ja vanhemmatkin ovat jo lopettaneet naisasioista kysymisen - pelkäävät varmaan että olen homo.

Bonus ironiaa:

Olen tällä hetkellä jo pidemmän aikaa ollut ihastunut yhteen naiseen työpaikalla. Eräs yksinäinen ja epätoivoinen ilta jopa rukoilin ylemmältä taholta saadakseni reilun mahdollisuuden tähän naiseen (olen 90% ateisti). Kuinka ollakkaan parin viikon päästä kun lunastin erästä aiemmin itselleni tekemää lupausta - nettideittiprofiilin tekoa, huomasin selaillessani tutunäköisen kuvallisen profiilin. Eli siinähän se, kaikki mitä olen itselleni sanonut haluavani... Käden ulottuvilla ja vielä minulle helpoimmalla lähestymistavalla.... Mutta kuten arvata saattaa, en ole vielä tehnyt mitään ja jotenkin sisimmässä tuntuu että en teekkään, ainakaan ajoissa...

Mutta en ole vielä menettänyt toivoani. Olen päättänyt "muuttua paremmaksi ihmiseksi" tai "löytää itseni", eihän minulla yksinekrtaisesti ole parempaakaan tekemistä. Uskon että parin vuoden kuluessa olen vähintään sydämmeni kertaalleen, aikuisten oikeesti särkenyt tai muuten onnellinen... tai aito katekroitunut ikisinkku.

Yhteenvetona siis minulla ei ole mitään varsinaista syytä - elämä ei ole minulle jakanut paskaa kuin minimaalisesti, mutta olen niistä pienistä paskanrippeistä osannut oma-aloitteisesti rakentaa itselleni oman vankilani. En varsiainsesti syytä ketään (joanin päivänä tietenkin kaikkia). Monesti tunnen itseni huijariksi, koska vastaavanlaisessa sopassa uivat omaavat menneisyydessän pahempia vastoinkäymisiä tai ovat muuten vain "ei niin katseen kestäviä".

Suurin syy sinkkuuteeni on ujous. Seurustelun harjoitteleminen on parasta aloittaa jo teininä, mutta itseltäni yläaste- ja lukioajat menivät ihan sivu suun. Luokka"kavereihin" kuului sellaisia poikia ja tyttöjä, joiden harrastuksena oli nimitellä, solvata ja syrjiä riippumatta siitä teinkö tai sanoinko jotain/enkö tehnyt tai sanonut mitään. Minulla ei ollut silmälaseja, puhevikaa tai ylipainoa, mutta ehkä sitten olin liian hiljainen ja ujo.

Sitä luonnollisesti otti etäisyyttä muihin, jotta sai olla rauhassa. Eikä vapaa-ajalla tosiaan halunnut olla tekemisissä tuollaisen porukan kanssa. Silloin ei kiinnostanut ryyppääminen, eikä se vieläkään ole lempiharrastuksia. Luottamus ihmisiin ja erityisesti nuoriin ja oman ikäisiini murentui ja se ei ole vieläkään palautunut. Kehitä siinä sitten vahva itsetunto ja sosiaalisia taitoja.

Korkeakouluopinnot miesvaltaisella alalla. Harrastukset ovat aina olleet yksilölajeja tai lajeja joissa ei naisia tapaa. Tutustuminen uusiin ihmisiin on ollut aina hankalaa. Harvat kaverit olen saanut ala-asteelta ja armeijasta eli toisin sanoen niiden kanssa on joutunut olemaan niin tiiviisti tekemisissä, että on kehittynyt edes vähän luottoa. Mutta ei minulla koskaan ole ollut sellaisia ystäviä joiden kanssa olisin voinut keskustella oikeasti luottamuksellisista asioista.

Baareissa aloin käymään harvakseltaan opiskelujen alettua. Mutta aloitteiden tekeminen baarissa tai missä tahansa on täyttä myrkkyä. Vältän viimeiseen asti virheiden tekemistä ja siitä seuraavaa häpeää. Kestän kylmää, nälkää ja kipua, mutta en häpeää, sillä se kouraisee liian syvältä. Onkin aika haastavaa tehdä hyvä ensivaikutelma, jos on itse jännittynyt, kun pitäisi olla rento ja saada juttu luistamaan. Tässä asiassa en vain pysty olemaan yhtä aikaa itsevarma ja rento. Törpön leiman saa saletisti, jos ensikontaktin ensivaikutelma ei ole naisen mielestä onnistunut. Mieluummin pidän esitelmän sadalle hengelle kuin yrittäisin ottaa ensi kontaktia johonkin naiseen. En pysty edelleenkään luomaan merkityksetöntä keskustelua tyhjästä. En ole kuitenkaan tuttujen kesken vähäpuheinen, mutta luonnollisesti harkitsen tarkkaan mitä sanon. Tarkkailen tietysti muutenkin itseäni.

Vaatii todella paljon aikaa, jotta pystyisin luottamaan johonkuhun kunnolla. Sellaista ei ole oikeastaan koskaan tapahtunut. Eli en ole pystynyt päästämään ketään lähelleni henkisesti enkä fyysisesti. Pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa eräs tyttö kiinnostui minusta ja myös selkeästi osoitti sen. (Pitäisi olla enemmän vanhoja kavereita, että pääsisi häihin tapaamaan ihmisiä.:)) Mutta minua alkoi häiritsemään kokemattomuuteni. En ole koskaan edes suudellut. Miten voisin viettää aikaa ja tutustua tyttöön osoittamatta kokemattomuuttani ja nolaamatta itseäni. Vaikka öitä vietettiinkin yhdessä niin en keksinyt ratkaisua. Siinä sitten viivyttelin liikaa niin nopea söi hitaan.

No nykyään ei edes jaksa yrittää evää heilauttaa tutustumisen eteen. Tyhmästä päästä kärsii tosiaan koko ruumis. Olenkin syvästi pahoillani ruumiini puolesta.:) Tietysti oma kykenemättömyys suhteiden luomiseen vitutti vuosia, mutta onneksi kaikkeen turtuu. Paitsi siihen, että kaipaa läheisyyttä.

Huvittavaa lisäksi, että pidän ulkonäköäni ihan mukiinmenevänä ja edelleenkin uskon, että tilaisuuden saatuani pystyn hoitamaan seurustelun vähintään yhtä hyvin kuin kuka tahansa keskivertoheppu. Olenhan nopea oppimaan ja yhteistyökykyinen.:) Negatiivinen seikka on kuitenkin se, että jos on 28v ja täysin kokematon, niin sitä saa naisilta pervon friikkiluuserin leiman otsaansa.

kohdallani tämän ikisinkkuustilan saattoi jo varmasti päätellä yläaste aikana. En koskaan käynyt missään nuorten tapahtumissa. Maaseudulla harrasuksetkin vähissä, ja ainoa harrastus oli "moottorit". Sinänsä en ole ollut mitenkään erityisen ujo. Tuntui ettei tytöt yläasteella tai lukiossakaan olleet kiinnostuneita mitenkään.
Näin jälkeenpäin on alannut tajuta tilannetta, ja kyllähän sieltä niitä lupaavia huomion osoituksia olisi ollut mutta kun ei silloin tajunnut.

Joten nuoruuressa hankittua naiskokemusta ei ole, eikä ole vieläkään. Sanoisin että tässä suurin syy sinkkuuteen.
Harmiton juttelu ei onnistu, kokemuksen puutetta, joten ei tee mieli mennä kokeileen alottaan juttelua baarissa. Tunnelma kuin pakastimessa, kun muutamat harvat kerrat jossain jututtanut. =/

Ulkonäkö ei kaiketi ole kohrallaan, päätellen siitä ettei koskaan kukaan tule baarissa jututtaan. Kroppa sinänsä kunnossa, ehkä jopa normaalia parempikin. Vaatetus voisi kylläkin olla vähän parempi.

Baareissa tuli alattua opiskelujen myötä käymään. Oikeastaan kaikissa koulun bileissä menossa mukana, eli kämpille on todellakaan jäänyt.

Kaikesta huolimatta, ei yhtään, edes pientä seurustelusuhdetta, ei edes soittelua, ei siis yhtään mitään kokemusta.

Tosin ikää on vasta 24.

Kumpa jostain vois oppia tuon juttelutaidon.....

Itselläni ei myöskään ole takana minkäänlaista seurustelua, ei ensisuudelmaa jne. Yläasteella oli yksi treffien tapainen, jolle ei tullut jatkoa (tyttöä ei kiinnostanut). Sen jälkeen (vuosia myöhemmin) olen yhdet pakit saanut treffiehdotukselle. Siinä on koko "seurustelukokemukseni".

En ole koskaan viihtynyt isoissa porukoissa enkä bileissä, en myöskään käytä juuri lainkaan alkoholia. Yläasteella ja lukiossa en käynyt juuri koskaan ulkona - siis tarkoitan discoja, baareja yms. En myöskään tuntenut naispuolisia henkilöitä, kun heitä ei kaveripiirissä ollut, enkä heitä muuallakaan tavannut. Joten sinänsä ei kyllä ole yllätys, etten tyttöystävää löytänyt.

Nyt olen yliopistossa alalla, jolla kyllä naisia riittää. Tuttavapiiriini kuuluu paljon naisia. Mutta ei se ole mikään ongelman ratkaisu. Kaverinaisista on pitkä matka seurusteluun. Sen olen saanut huomata.

Minulla ei ole ongelmia kaverimielessä rupatella naisten kanssa - itse asiassa olen ollut enemmän tekemisissä naisten kuin miesten kanssa opiskelun yhteydessä. Käyn nykyään myös paljon opiskelijakemuissa.

En tiedä, mistä se on kiinni. Huono itsetunto minulle kyllä on jäänyt perintönä peruskoulusta ja lukiosta. Mutta en usko, että se juuri näkyy, kun olen naispuolisten kaverien kanssa tekemisissä.

Baarissa aloitteen tekemistä en harrasta. En viihdy baariympäristössä enkä näe sitä minulle sopivana paikkana parin hakuun. Tuttavapiirissä on kuitenkin rajallinen määrä ehdokkaita - ja näyttää, että sieltä en tyttöystävää löydä. Toisaalta en halua aloittaa uusia harrastuksia vain parin etsimisen vuoksi.

Kaipa olen vain liian pihalla kaikesta seurustelutouhusta: en ymmärrä merkkejä, en osaa antaa merkkejä, en tiedä ns. oikeista hetkistä jne. Minulla ei ole ongelmia jututtaa naisia, mutta treffiehdotus on kovan työn takana.

Yhteenvetona arvioisin, että syyt minun sinkkuudelleni ovat heikot tutustumismahdollisuudet naisiin (harvemmin tutustun uusiin), heikko itsetunto (kaipa se sitten merkitsee erityisesti naisille) ja seurustelu/flirttailumaailman ymmärtämättömyys. Ehkäpä huono itsetunto ja siihen liittyvä jonkin sortin epätoivoisuus naisen saamisen suhteen on ongelmallisinta.

Olen 24-vuotias. Mulla ei elämässä ole tapahtunut mitään erikoista tai traumaattista. Sisaruksia ei ole ja lapsuudenkoti oli taajama-alueen ulkopuolella, eikä naapureita ollut lähellä. Vietin siis koko varhaislapsuuden yksin ja osan ala-asteajastakin. Nyt kun ajattelen itse niin se kuulostaa aika hurjalta: koko alkuosan elämästäni olen viettänyt yksin ja tuijotellut tapetteja. Ei ihme, etten sovi laumasieluiseen porukkaan.

Olen tietyllä tapaa erakkoluonne. Silti kaipaan sosiaalisuutta hirveästi, mutta vain oikeantyyppisten ihmisten kanssa. Sentyyppisiä ihmisiä harvoin löytyy baarista. Viihteellä käyn keskimäärin kerran kuussa, vaikka en juurikaan baareissa ja yökerhoissa viihdy, mut Suomessa ei ole paljon vaihtoehtoja (tuskinpa on muuallakaan?)

Naisia olen tapaillut, mutta ei niistä ole kehkeytynyt mitään. Sinkkuudessa mua raivostuttaa kaksi asiaa:

1) tiedän olevani fiksu ja hyvä mies seurustelukumppaniksi, mutta en uskalla päästää ketään naista tarpeeksi lähelle. En tiedä johtuuko se yksinäisestä varhaislapsuudesta vai onko sen synnynnäisesti luonteessani, mutta en osaa elää spontaanisti, tässä hetkessä. En osaa elää hällä väliä-asenteella.

2) moni minua paljon *usipäisempi mies ja nainen seurustelee luontevasti, ihan kuin seurustelun koodit olis valmiina geeneissä. Multa ne geenit ilmeisesti puuttuu.

Lisäksi mua ihmetyttää (tai rehellisemmin sanottuna tämä on kolmas asia, joka raivostuttaa) se, että vaikka mulla ei ole traumaattisia asioita elämässäni, en uskalla päästää ketään naista tarpeeksi lähelle. Kuitenkin on loputon määrä ihmisiä, joiden elämässä on ollut perheväkivaltaa, alkoholismia, mielisairautta ja ties mitä ja heiltä seurustelu ja muut sosiaaliset suhteet sujuu tuosta vaan, täysin luontevasti. Mikä ihme minua vaivaa?

Minusta tärkeätä olisi, että yrittäisit selvittää tuota tunteiden puuttumista esim. terapiassa ja myös itseksesi. Varmaankin kärsin tilanteesta, joten tulisit onnellisemmaksi, jos löytäisit tunteesi. Minusta tunteet antavat ikään kuin värin kokemuksille, ilman tunteita ne ovat harmaita. Haluaisin tunteellisen miehen enkä varmaan ole ainoa, joten sinun kannattaisi kyllä selvittää tuota asiaa, esim. syitä miksi et tunne tunteita, etkö uskalla tms. Miten voisit nauttia joka hetkestä, oletko oma itsesi, elätkö sydämesi mukaisesti vai pelkän järjen mukaan (tukahduttaen tunteet) tms.

Toivottavasti löydät onnesi itsestäsi, esim. tunteistasi. Olen oivaltanut tämän että onni tulee sisimmästä, eikä sitä kannata etsiä ulkopuolelta, kuten kumppania etsimällä. Kumppanin löytyminen on sitten suurta plussaa, mutta ei ole onnen edellytys. Uskon että se kumppanikin löytyy helpommin silloin kun on itse onnellinen, onnelliset ihmiset kun vetävät puoleensa ihmisiä.

Pakko myöntää, että tämä on yllättävän laadukas ketju Suomi24:ssa. Respect!