Aloitan ihan uuden viestiketjun, kun tuo tuolla alhaalla alottamasi, on jo niin pitkä. Kirjotit, että olet jo niin väsynyt itsekin, että tuli mieleen, voisitko vaihteeksi "nojautua" meihin muihin ja antaa meidän lohduttaa sinua. Sinulla on aina lohduttavaa sanottavaa toisille, mutta olisiko jo sinun vuorosi saada tukea meiltä, eikä aina päinvastoin.
Siihenkin tarvitaan rohkeutta, että uskaltaa heittäytyä heikoksi. Tiedän sen omasta kokemuksesta. Minä olin ennen niitä ihmisiä, jotka ajatteli että, jos muut ei jaksa, niin kyllä minä nämä asiat selvitän ja tietenkin, varsinkin toisten puolesta. Sellaista elämää elin vuosia uskoen omaan vahvuuteeni, kunnes lopulta tuli se päivä, etten enää jaksanutkaan. Tuli tunne, että mitä väliä, teen niin taikka näin, ei mikään kuitenkaan muutu.
Sitten tulikin pysähdys, eli masennus, ja tuntui, että piilossa peiton alla on paras paikka. Niin kai se olikin vähän aikaa. Sitten jokin ihme välähdys kävi päässä, että ainoa vahvuus, mikä ihmisellä voi olla, on, että tietää olevansa heikko ja tarvitsevansa myös toisten apua.
Pikku hiljaa, todella pikku hiljaa ja terapian avulla, alkoi asiat aukenemaan. Monet vanhat käyttäytymismallit oppi ymmärtämään, ja nyt tämä on opettelua, että MINÄKIN saan olla heikko ja tarvitseva. Niin SINÄKIN, Karjalan heili, saat olla heikko ja tarviseva. Helppoa se ei ole tunnustaa, että on heikko ja tarvitseva, mutta toisaalta, siitä alkaa se "oikeanlainen" vahvuus, kun ymmärtää, että koko maapallo ei olekaan minun hartioillani, että sen voi jakaa toisten kanssa, ja silti se jatkaa pyörimistään.
Vielä tässä räpiköidään paniikin ja ahdistuksen kanssa, mutta tunnelin päässä on jo selvästi kirkkaampaa.
Miten on, saammeko me muut nyt myös tukea sinua, Karjalan heili?
Siihenkin tarvitaan rohkeutta, että uskaltaa heittäytyä heikoksi. Tiedän sen omasta kokemuksesta. Minä olin ennen niitä ihmisiä, jotka ajatteli että, jos muut ei jaksa, niin kyllä minä nämä asiat selvitän ja tietenkin, varsinkin toisten puolesta. Sellaista elämää elin vuosia uskoen omaan vahvuuteeni, kunnes lopulta tuli se päivä, etten enää jaksanutkaan. Tuli tunne, että mitä väliä, teen niin taikka näin, ei mikään kuitenkaan muutu.
Sitten tulikin pysähdys, eli masennus, ja tuntui, että piilossa peiton alla on paras paikka. Niin kai se olikin vähän aikaa. Sitten jokin ihme välähdys kävi päässä, että ainoa vahvuus, mikä ihmisellä voi olla, on, että tietää olevansa heikko ja tarvitsevansa myös toisten apua.
Pikku hiljaa, todella pikku hiljaa ja terapian avulla, alkoi asiat aukenemaan. Monet vanhat käyttäytymismallit oppi ymmärtämään, ja nyt tämä on opettelua, että MINÄKIN saan olla heikko ja tarvitseva. Niin SINÄKIN, Karjalan heili, saat olla heikko ja tarviseva. Helppoa se ei ole tunnustaa, että on heikko ja tarvitseva, mutta toisaalta, siitä alkaa se "oikeanlainen" vahvuus, kun ymmärtää, että koko maapallo ei olekaan minun hartioillani, että sen voi jakaa toisten kanssa, ja silti se jatkaa pyörimistään.
Vielä tässä räpiköidään paniikin ja ahdistuksen kanssa, mutta tunnelin päässä on jo selvästi kirkkaampaa.
Miten on, saammeko me muut nyt myös tukea sinua, Karjalan heili?
Vastaukset 5
Vanhimmat
miulta ihan itku piäs,kun luin tuon siun viestin.!Oun jo niin paljo appuu suana teiltä palstalaisilta,etten ikinä voi tarppeeks kiittee.Heikko mie oon ja appuukkii vailla sillon tällön,mut kun tulen tälle palstalle,niin tunttuu,kun mie saisin jottaa ihmmeellistä voimmoo josttaa-kai se on sitä sitten,että meitä yhistää jokkii näkymätön sije-ajatuksin myö yhessä kulettaan.Kävin tuolla "mehtäkirkossa" sitä hiljasuutta "kuuntelemassa",lunta sattaa hiljalleen,olo on pikkusen levoton vielä illallisen kohttauksen jäliltä,mutta uus päivä on tuas mänössä.Aattelin,josko mie ens viikolla varroisin ajan sille psykologille ja kahtosin,oisko tuosta appuu!Kirjutellaanpas tuas!!
Ihania sanoja, kirjoitit taas suoraan sydämeen, ainakin minun. Piti kahdesti lukea, mitä olit kirjoittanut, niin kauniisti olit asiat laittanut.
Tuo sana "mehtäkirkko" on jotenkin mukava. En osaa sitä selittää, miksi niin on, olisinkohan joskus pienenä kuullu jonkun puhuvan metsäkirkosta. Kumminkin siinä on jotain kamalan lohduttavaa.
Tilaa ihmeessä aika psykologille! Et varmasti menetä siinä mitään. Päinvastoin, voit jopa voittaakin :~)! Omana kokemuksena voin kertoa, että Kela, jota yleensä haukutaan, myönsi minulle juuri kolmannen vuoden tuettua terapiaa.
En olisi sama ihminen kuin nyt olen, jos en olisi saanut jo kahta vuotta terapiassa käydä. Eikä siinä ole mitään hävettävää. Minä puhun siitä ihan avoimesti sukulaisilleni ja tutuille, enkä välitä yhtään, mitä ne ajattelee. Minun puolestani saavat ajatella, mitä haluavat. Ei kukaan ainakaan äänen ole mitään negatiivista sanonut. Jotkut vain utelevat, että mitä siellä tehdään, ja minä olen kertonut, että puhutaan. Mitään Freudin nahkasohvaa siellä ei ole, vaan me molemmat istumme silmäkkäin ;~).
Joistakin tutuista olen huomannut, että "pitivät" minusta enemmän silloin, kun olin vielä, että "mieluiten miten vain-ihminen". Nyt olen rohkeampi ja teen asioita omasta halusta ja omalla tavallani. Mutta ne, jotka eivät sitä voi kestää, se on niiden ongelma, ei minun.
Ja kyllähän minä vieläkin taistelen ahdistuksen ja paniikin kanssa, varsinkin, kun johonkin pitäisi lähteä. Monet menot olen perunut juuri sen takia, kun iskee paniikki. Sekin on osa minua ja minun on se, ainakin tällä hetkellä, hyväksyttävä.
Totta sanoakseni ei se paniikki mikään kiva tunne ole. En tiedä lohduttaako sinua yhtään, mutta minulta on mennyt muutaman kerran jopa p*skat housuun, kun paniikki on pahasti iskenyt. Kerran vielä olin menossa terapeutille, enkä päässyt kuin autosta ulos, niin ihan oli maha sellasena vellinä ja tuli housuun. Ei paljon naurattanut silloin, piti soittaa terapeutille, että en pysty tulemaan, kun... Loput tiedätkin. Oli silloinkin ymmärtäväinen ja pahoillaan puolestani.
Sovitaanko niin, että kenekään ei tarvitse "kiitellä tarpeeksi". Ihan niin kuin itse kirjoitit, meitä yhdistää jokin näkymätön side ja ajatuksin yhdessä kuljetaan. Et ole kenellekään kiitollisuuden velassa, päinvastoin. TOINEN TOISIAMME TUETAAN!
"mehtäkirkko" on iän vanaha kuusikko-en tiiä,miten pitkkään se on siinä huojunna,se olj jo siinä sillon,kun myö vanahemman siskon kansa siellä käyttiin leikkimässä pienenä!Kesälläkkii se on semmonen "hämärä" paikka-niin tihheessä kuuset siellä kasvvaa.Kesällä siellä tuokssuu pihka,kuarna ja lämmin mua-talavella kuuset kuiskkii ommii laulujjaan,niitä mie kuuntelen ja haistelen.Se rauha,joka siellä on,ei voi olla liikuttamata miun syväntä.Kesällä sammalmatto peittää muan pohjan ja kanervat kukkii.Muutama vuos sitten myö myöttiin mehtee ja syvän kylymänä mie pelekäsin,jotta ne hakkovvaat miun "mehtäkirkon",mut ne puut olj liian paksuja mehtäyhtiölle!Oisinko mie löytänä uuven "mehtäkirkon"entisen tilalle-kyllä kai,mut ei se ois ollu ennee se sama.Niin paljo isän kansa metässä kulettiin ja muistan vielä,miten isä sano,jotta "elä katkase risuja kulukiissas,eläkä taita puihen okssii-ei kenenkkää tarvihe tiettee,jotta sie out tästä kulukena.Tämän mie oun muistana ja vaikka kuinka tihheen rytteikön läpi mänen-okssii en taita,siirrän vain varovasti sivvuun!Moni kaupunkilainen ei varmmaan ies ymmärrä,mistä mie huastan,mut syvämellä puhun.Tää korpi ja mehtäluonto on miulle se voimavara,joka kanttaa minnuu huomisseen päivvään!!!
Kävipäs jännä juttu, kun kuvailit tuota metsää. Minä nimittäin sain sen tuoksun, pihkan, kaarnan ja maan hajun selvästi nenääni. Eipä ole ennen samanlaista kokemusta ollut! Mistähän se niin selvästi tulikin nenääni?
Muutenkin kuvailit maisemaa niin, että oli kuin olisin kulkenut siellä mukana. Ihmeelliset nuo ihmisen aivot!
Hyvää sunnuntaipäivää sinulle ja kaikille muillekin!
kulittii miun mukana!!!Et oo ensimmäinen "tuntematon ystävä",joka miun kansa mehtäkirkko matkan kulukkoo!!!