Hei olen 16v tyttö ja epäilen sairastavani paniikkihäiriötä. Luulen, että se alkoi noin 3 vuotta sitten, silloin sain ensimmäisen paniikkikohtauksen. Niitä on toistunut useaan kertaan ja kohtauksien ajankohta sijoittuu yleensä iltaan tai ennen nukkumaan menoa. Oireina ovat sydämen tykytys jonka seurauksena luulen sydämeni pysähtyvän koska se lyö niin epätodellisen nopeasti. Toisena jalkojen tunnottomuus ja kumma olo kuin olisi lukittuna oman päänsä sisään, hikoilu ja kädet ja jalkapohjat alkavat pistellä.. kohtaus kestää noin 10 min, mutta sydän voi hakata vielä seuraavanakin päivänä. Ensimmäisen kohtauksen jälkeen olin varma, että minulla on jokin sydän vika kärsin pari kuukautta rytmihäiriöistä ja huonosta olosta, sekä hengittäminen tuntui välistäin raskaalta ja rinnassa kumma kipu. (tätä on siis toistunut muutamia kertoja kolmen vuoden sisällä yleensä lomilla)
Toinen ongelmani oli huimaus, se kesti 4 päivää. istuenkin huimasi, läksyjen luku lähes mahdotonta, ei voinut olla koulussa ja ei pystynyt yhtään mihinkään keskittymään. Sen takia kävin myös lääkärissä ja otettiin verikokeet, joista selvisi että olen hyvin terve. No huimaus hellitti ja menin kouluun ja yritin unohtaa asian ja siihen se loppui. Luuletteko, että kärsin paniikkihäiriöstä? Itse olen vahvasti sitä mieltä.. Tällä hetkellä asiat ovat suht hyvin ja kohtauksia ei ole ollut varmaan 2 kuukauteen.
Äitini sairastaa depressiota, joka on todettu hyvin vakavaksi. Välillä olen hyvin huolissani sillä joskus hän käyttäytyy kuin eri ihminen. jossain vaiheessa hän käytti lääkkeita ja alkoholia, eli kuulemma menetettyä nuoruuttaan. Mutta suurimman osan hän makaa pimeässä huoneessa.
välillä pelkään hänen tekevän itsemurhan, jonka hänen oma äitinsäkin teki.
En uskalla jutella äidilleni ongelmistani, sillä luulen ettei hän kestä kuulla. Isälleni ei voi mitään selittää sillä hän on vähän yksinkertainen.
Suurin pelkoni on se, että paniikki alkaa hallita elämääni ja minusta tulee samanlainen kuin äidistäni. Pidän koulun käynnistä ja saan hyviä numeroita , pelkään sitä, etten voi enää opiskella ja minusta tulee työtön yksinäinen masentunut luuseri... oikeastaan pelkään vähän kaikkea. elämää, kuolemaa, muita ihmisiä, joskus jopa itseäni. Siksi koulunkäynti on hyvin tärkeää, etten sulkeutuisi omiin ajatuksiini, vaan on muutakin ajateltavaa kuin se oman itsensä terveys jne.. Tämä on kai sitä luulotautia, josta omat paniikkini itse kehittelen.. Auttaako se todella jos menen juttelemaan esim. terveyden hoitajalle ta kuraattorille? Äitiäni ei ainakaa näytä mikään auttavan.

Vastaukset 5
Vanhimmat
oirreet miusta tunttuu panniikkikohttaukselta!Mäneppäs tosijjaa kouluhoitajalle juttelemmaan-kyllä hiän osovvaa sinnuu etteenpäin ohjata,jos kahttoo tarppeelliseks.Ja muutennii tunttuu tuo siun elämäntilanttees olevan semmonen,jotta ois hyvä puhhuu siitä jonkun kans.Tietysti tänne palstallehan voit ainnaa kirjuttoo,myö yritettään auttoo,minkä voijjaan,mut jos sairrautes vuattii liäkityksen(niitä SSRI liäkkeitä ei kannata pelätä)niin ois varmmaan viissainta vaikka sen kouluhoitajan kautta hakkeettuu liäkärriin!!
esim. terkkarin puheille. Hän ohjaa koulupsykologin luokse, jonka kautta voit saada terapiaa ja/tai lääkityksen.
Jaksamista! :)
Hei!
Olet todella reipas ja ajatteleva tyttö..Ei todella ole ihme jos sinullakin olisi paniikkihäiriötä..Olet kovin huolissasi äidistäsi--voitko puhua äitisi kanssa juuri tästä..miten huolissasi olet myös hänestä..ehkä äitisikin siten huomaisi että sinäkin tarvitset tukea koulukäynnissäsi ym..asioissa..Voisitte yhdessä äitisi kanssa auttaa toinen toisianne parantumaan...Minulla itsellä on paniikkihäiriötä ollut n.3 vuotta ja nyt menee jo melko hyvin olen saanut juuri niin paljon tukea lapsiltani ..He ovat todella saaneet minut ajattelemaan kuinka tärkeitä he minulle ovat ja myös sen kuinka tärkeä minä olen heille..Hyvää jatkoa sinulle ja perheellesi..
Minusta oireesi viittaavat vahvasti paniikkihäiriöön.
Kannattaa mennä heti näin alkuvaiheessa juttelemassa lääkärille niin on aina helpompi saada oireet kuriin.
Vaikka äitisi ei ehkä ole toistaiseksi saanut apua niin ei se tarkoita etteikö apu sinua auttaisi.
Rohkeasti vain kohti omaa elämääsi:)
Minulle tuli eka paniikkokohtaus 13-vuotiaana. Kukaan ei silloin 80-luvun alussa tienyt mistä oli kyse ja luulin vuosia olevani vain mielisairas. Minulla oli myös sellainen lapsuus, että äitini oli usein sairas, pelkäsi kuolemaa ja tukeutui minuun jo kun olin todella pieni alle 3 vuotias ja sitä jatkui vuosia. Jouduin tavallaan olemaan kuin äiti omalle äidilleni pienenä tyttönä ja minusta kasvoi täysin ylihuolehtiva, ylivastuuntuntoinen, vain toisia ajatteleva ja valitettavasti pahasti paniikkihäiriöinen. Hae ehdottomasti apua, minä en sitä aikoinaan saanut ja tilanne kroonistui, tuli myös paha masenus ja ahdistus.