Ikävä jotain, mutta et tiedä mitä ikävöit? Ite olen ollut aika pahanlaatuinen haaveilija koko tähänastisen ikäni, ja tuota haavelijan-luontoa kyllä syytän aika pitkälti pahasta olostani. Tuleeko sinulle koskaan tunne, että ahdistaa?Et voi pysyä paikallasi, mutta et myöskään tiedä mitä tehdä.
Haluan suuria tunteita, suorastaan janoan niitä. En odota elämän olevan jotain satua, vaan toivon että siinä olisi mausteena jotain ainutlaatuista ja koskettavaa. Jotain mikä sais veren kuohumaan ja silmät loistamaan.
Hirveä tunne on kun tulee sosiaalinen lukko päälle. Mikä tulee aina ajoittain. Jos olen ihmisten kanssa tekemisissä en tiedä mistä puhua, mitä sanoa, tai jos haluan sanoa jotain, en saa sitä ulos. Turruttaa.
Onko mikään pahempaa kuin olla jonkun kanssa yksin? Niin että se toinen on fyysisesti paikalla, mutta henkisesti täysin tavoittamattomissa. Se sattuu. Mielestäni enemmän kuin olla yksin.
Haluan suuria tunteita, suorastaan janoan niitä. En odota elämän olevan jotain satua, vaan toivon että siinä olisi mausteena jotain ainutlaatuista ja koskettavaa. Jotain mikä sais veren kuohumaan ja silmät loistamaan.
Hirveä tunne on kun tulee sosiaalinen lukko päälle. Mikä tulee aina ajoittain. Jos olen ihmisten kanssa tekemisissä en tiedä mistä puhua, mitä sanoa, tai jos haluan sanoa jotain, en saa sitä ulos. Turruttaa.
Onko mikään pahempaa kuin olla jonkun kanssa yksin? Niin että se toinen on fyysisesti paikalla, mutta henkisesti täysin tavoittamattomissa. Se sattuu. Mielestäni enemmän kuin olla yksin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minäkin olen oikeasti hyvin tunteellinen. Kaipaan suuria ja syvällisiä tunteita, joita rakkaus sai aikoinaan aikaan. Niistä seuranneet pettymykset taas olivat pahinta kipua mitä tiedän.
Sitten vain jotenkin tukahdutin kaikki tunteeni. Nyt kaikki menee yleensä hyvin, välillä nukkumaan mennessäni vain ne kaikki tulevat mieleen...
Suuria tunteita saan nykyään lähinnä kaikesta vaarallisesta. Extreme urheilu jne. on tyydyttänyt ne osaltaan. Lähellä kuolemaa tuntee elävänsä. Silti kaipaan rakkautta, ehkä joskus...
puuduttanut itseni liikunnalla ja jatkuvalla tekemisellä. Siti ehdin välillä miettiä miltä tuntuisi rakastua vielä yhden kerran elämässään. Pelko kuitenkin satutetuksi tulosta estää etenemästä pidemmälle.
Tutulta kuullostaa !
Jo vuosia vierähtänyt , elämä pelkkää työtä ja kaikenmaailman askaretta . Ettei vaan , tulisi aikaa , jolloin ehtisi miettiä syvällisiä .
Petetyksi tulleesta , kehkeytyi , erakoitunut
katkera ja väsynyt Duracell .
Pelko pettymyksistä , estää luottamasta .
Siltikin on ikävä toisen luo !
Jotain kaipaa kyllä,aina ja jatkuvasti tästä elämästä puuttuu jokin oleellinen asia. Ei sitä osaa eritellä koskaan.. Kaipa haluaisin että jokainen elämäni päivä olisi elämisen arvoinen, eikä vain harmaata, robottimaista arkea ja suorittamista. Siihen ei edes paljon tarvittaisi, luulen. Voimakas ja kestävä (hyvä) tunne, kuten esim. rakastuminen, onnistuminen, jaksaminen ja voimien riittämisen huomaaminen. Vaikkapa joku ihminen, tai ymmärrys jostakin mistä vain ei saa kiinni.
On tosi usein niin tajuttoman yksinäinen olo, vaikka ihmisiä on ympärillä. Ja kyllä, myös minä koen erään tärkeän ihmisen kanssa välillä olevani niin yksin ja hukassa. Se turruttaa ja pistää ajattelemaan, ansaitseeko todellakaan mitään tämän parempaa..? Typerä kylmä ja etäinen kuori ylläni estää vieraita ihmisiä tulemasta lähelle ja vielä vähemmän edes päästän ketään lähelleni. Luulen myös aina tietäväni mitä muut minusta ajattelevat. Olen satuttanut itseni ihmissuhteissa melkein jo liian monta kertaa. Usko ihmisiin on kadoksissa.
Liian usein sortuu odottamaan "parempaa" huomispäivää. Pelkään niin paljon, että joskus vanhana (jos elän kovin vanhaksi saakka) herääväni huomaamaan edelleen odottavani sitä jotakin..
Kaikesta tästä iskee toisinaan paha ahdistus ja pohtiminen elämästä ja kaikesta yleensä. Mikä tarkoitus tällä kaikella on..? Olla surkea, onneton ja yksin? Enpä usko, mutta miksi sitten emme löydä keinoja tehdä elämästämme jotain paljon parempaa, sellaista mistä olemme haaveilleet tai ainakin vähän lähemmäs sitä. Ei tavitsisi tyytyä miettimään että ehkä seuraavassa elämässä löydän paikkani, olen onnellinen ja tunnen paljon muutakin kuin vain surua ja ahdistusta.
Se joka tietäisi vastauksia, saisi jakaa niitä muidenkin kanssa.
Mulla on aina ikävä. Olen 42v ja elämä mennyt omaa typeryyttä täysin hukkaan. Masennuslääkitys cipramil ja Lito, töissä pystyn käymään mutta ihmissuhteet pelkkää paskaa. Mies määrää tahdin. Rakastan työtäni vanhainkodissa mutta väsyn helpommin kuin muut ja se ahdistaa. Joskus menee 10 mg citalopraamia päivässä, joskusjopa 60. Kesiä vihaan, kesä on positiivisten ihmisten aikaa. Syksy ja pimeys on parasta. En ole tavannut sitä jota olen kauan kaivannut ja jota ei varmasti olekaan!