Ajattelinpahan vaan kysäistä muiden mahdollisesti samaa pohtivien/pohtineiden näkemyksiä asiaan, kun täällä on usein (potaskan lisäksi) ollut asiallisia ja hyviä vastauksia lukuisiin viesteihin!
Olen siis 20-vuotias opiskelut viime syksynä aloittanut pääkaupunkiseutulainen. Viimeisen 2,5kk:n aikana minulla on ollut vaihtelevasti lievää masennusta (Beckin testissä hetkien mukaan vaihtelisi ehkä 8-20 pisteen välillä). Tai näin ainakin luulisin. Tilanteeni on kai sikäli onnellinen, että mielestäni kaikki asiat elämässäni ovat ihan hyvin, tai monet ainakin: minulla on tosi hyviä ystäviä ja kavereita, perhe, opiskelu sujuu ja elämän pitäisi kai sinänsä olla mallillaan, tai siltä ainakin on aina ennen tuntunut, vaikka kaikki asiat ovat olleet lähes samalla lailla. Ainoa poikkeus on ehkä se, että asun nyt yksin (mutta siitä olen normaalistin aina nauttinut suunnattomasti, nyt en enää tiedä, mutta sekin voi johtua masennuksesta). Vanhempani, siskoni ja muutamat ystäväni tietävät masentuneisuudestani. Puhuin siitä lähes heti kun siltä alkoi tuntua, koska tuntui etten vaan voi pitää sitä yksin sisälläni. YTHS:n terveydenhoitajalle olen myös puhunut asiasta, mutta hän ei ainakaan määrännyt mitään "jatkotoimenpiteitä" ja sinänsä ymmärrän sen hyvin, koska saan kuitenkin hoidettua edelleen kaikki arkipäivän hommat (opiskelu ehkä tosin vähän raskaampaa) ja tykkään olla kavereiden seurassa yms. Lähinnä juuri kotona yksin ollessani olo pahenee (välillä paljonkin).
Tämän pohjustuksen jälkeen kysymys lähinnä kuuluukin, että mistähän voisi olla mahdollista tietää, minkä asteinen paha olo ja masennus saattaa vaan kuulua tähän ikään, aikuistumiseen ja kotoa irtautumiseen yms. kaikkeen muuhun "kuka minä olen" -kysymyksen pohdintaan? Sitä kysymystä olen viime aikoina nimittäin paljon pohtinut, vaikka ennen en edes tajunnut etten taida tietää. Siis mistä voin tietää, että ovatko nämä kasvukivut(?) sen verran kovaa luokkaa, että voisin tarvita jotain lääkitystä tai terapiaa? Vai onko onnellisen lapsuuden ja nuoruuden elänyt ihminen vaan nykyään niin typerä ettei tajua että tällaiset jutut mahdollisesti kuuluvat elämään? Tietty yksilöllisiähän nämä kaikki varmaan on, että vaikea voi olla vastata. Kuitenkin tuntuu, etten lääkitystä välttämättä haluaisi, koska se asia sitten seuraa läpi elämän, ja pelkään myös, että kun kerran selvitän masentuneisuutta lääkityksellä niin sitten teen niin koko loppuelämäni.....
Juttua riittäisi varmaan lisää, mutta nyt on jo niin pitkä teksti että eiköhän toistaiseksi riitä. :)
Olen siis 20-vuotias opiskelut viime syksynä aloittanut pääkaupunkiseutulainen. Viimeisen 2,5kk:n aikana minulla on ollut vaihtelevasti lievää masennusta (Beckin testissä hetkien mukaan vaihtelisi ehkä 8-20 pisteen välillä). Tai näin ainakin luulisin. Tilanteeni on kai sikäli onnellinen, että mielestäni kaikki asiat elämässäni ovat ihan hyvin, tai monet ainakin: minulla on tosi hyviä ystäviä ja kavereita, perhe, opiskelu sujuu ja elämän pitäisi kai sinänsä olla mallillaan, tai siltä ainakin on aina ennen tuntunut, vaikka kaikki asiat ovat olleet lähes samalla lailla. Ainoa poikkeus on ehkä se, että asun nyt yksin (mutta siitä olen normaalistin aina nauttinut suunnattomasti, nyt en enää tiedä, mutta sekin voi johtua masennuksesta). Vanhempani, siskoni ja muutamat ystäväni tietävät masentuneisuudestani. Puhuin siitä lähes heti kun siltä alkoi tuntua, koska tuntui etten vaan voi pitää sitä yksin sisälläni. YTHS:n terveydenhoitajalle olen myös puhunut asiasta, mutta hän ei ainakaan määrännyt mitään "jatkotoimenpiteitä" ja sinänsä ymmärrän sen hyvin, koska saan kuitenkin hoidettua edelleen kaikki arkipäivän hommat (opiskelu ehkä tosin vähän raskaampaa) ja tykkään olla kavereiden seurassa yms. Lähinnä juuri kotona yksin ollessani olo pahenee (välillä paljonkin).
Tämän pohjustuksen jälkeen kysymys lähinnä kuuluukin, että mistähän voisi olla mahdollista tietää, minkä asteinen paha olo ja masennus saattaa vaan kuulua tähän ikään, aikuistumiseen ja kotoa irtautumiseen yms. kaikkeen muuhun "kuka minä olen" -kysymyksen pohdintaan? Sitä kysymystä olen viime aikoina nimittäin paljon pohtinut, vaikka ennen en edes tajunnut etten taida tietää. Siis mistä voin tietää, että ovatko nämä kasvukivut(?) sen verran kovaa luokkaa, että voisin tarvita jotain lääkitystä tai terapiaa? Vai onko onnellisen lapsuuden ja nuoruuden elänyt ihminen vaan nykyään niin typerä ettei tajua että tällaiset jutut mahdollisesti kuuluvat elämään? Tietty yksilöllisiähän nämä kaikki varmaan on, että vaikea voi olla vastata. Kuitenkin tuntuu, etten lääkitystä välttämättä haluaisi, koska se asia sitten seuraa läpi elämän, ja pelkään myös, että kun kerran selvitän masentuneisuutta lääkityksellä niin sitten teen niin koko loppuelämäni.....
Juttua riittäisi varmaan lisää, mutta nyt on jo niin pitkä teksti että eiköhän toistaiseksi riitä. :)
Vastaukset 10
Vanhimmat
Nyt kolahti. Vaikka voisin luultavasti olla äitisi, muistan elävästi tuon vaiheen, kun omasta tahdostani parikymmpisenä muutin poikakaverin kanssa yhteen. Siitä alkoi jos jonkinlaiset ongelmat. Ei siinä suhteessa, mutta terveydessäni. Jossain vaiheessa tajusin, että oireilin sitä ikävää kotiin, vaikka olin periaatteessa ihan onnellinen. Tilanne tasoittui aikanaan ja kai ne niitä kasvukipuja olivat.. Lapsuudenkodista lähteminen on iso muutos elämässä ja se ei voi olla vaikuttamatta jollain tavalla, kenellä mitenkin.
Tässä vaiheessa, olematta mitenkään ammattilainen, tulkitsisin tilanteesi muutosvaiheen sulattelemiseksi. Mutta jos tuo kovin pitkään jatkuu ja siitä on haittaa arkipäivään, yöuneen tms. kannattaa käydä uudelleen terveydenhoitajan tai lääkärin juttusilla.
Minäkin olen jo yli nelikymppinen, ja oma `lievä´ masennukseni alkoi kyllä jo nuorempana kuin sinulla. Välttämättä masennus ei ole lievä, vaikka se ei äkkinäisesti katsoen vaikutakaan juurikaan elämään: jaksaa tehdä työtä, nauttii ystävistä jne...
Minä olen kärsinyt masennuksesta melkein koko aikuisikäni. Ajattelin/kuvittelin sen aina liittyvän johonkin elämän siirtymävaiheeseen tai kriisiin. Pohdin ja tutkiskelin itseäni jatkuvasti (mikä johti valtavaan itsekeskeisyyteen; sekin masennukselle tyypillistä). Lääkehoitoa vastustin ehdottomasti, sehän olisi estänyt ´sisäisen kasvun´! Tällä en nyt tarkoita, että asioita ei pitäisi miettiä ja pohtia ja masennuksestakin voi todellakin jotakin oppia, mutta tärkeintä on päästä siitä eroon, sillä siitä ei saa tulla elämän keskipiste! Jos tuntuu siltä, että masennus uusii vähän väliä ilman selvää syytä, hae ihmeessä apua. Ja ajoissa. Jollekulle se voi olla keskusteluapu tai terapia, toiselle lääkitys.
Masennus hallitsi elämääni nuoresta asti. Olin siitä huolimatta tehokas työntekijä ja harrastin paljon. Yritin jatkuvalla tekemisellä lievittää tyhjyyden tunnettani. Kohdallani keskusteluapu ei auttanut kuin hetkeksi. Viimein taivuin vastentahtoisesti kokeilemaan lääkehoitoa muutama kuukausi sitten. Kohdallani se toimi hyvin: parissa viikossa ajatusmaailmani muuttui positiivisemmaksi. Yksinolo ei enää ahdista. Tällä en tarkoita sitä, että sinun pitäisi oitis rynnätä pillerireseptiä hakemaan, vaan sitä, että otat tämän asian tosissasi ja etsit isellesi toimivan avun jos tilanne kroonistuu. Harmittelen omia masennukselle hukattuja vuosiani, mutta toisaalta olen iloinen, sillä uskon tulevaisuuden olevan valoisampi!
Sama tarina kuin Sinullakin, tosin olen jossain vaiheessa aiemmin syönyt jonkin aikaa masennuslääkettä. Nyt pitäisi varmaan ottaa taas kuuri, mutta kun pelottaa. Pelko taas johtuu siitä,että epäilen vaihdevuosien alkuoireiden alkaneen. Jotenkin tuntuu, että mitenkähän ne masislääkkeet klaaraa noiden oireiden kanssa. Ja psykiatreilla ei välttämättä ole tietoa näistä naisten oireista :-(.
Kysyisinkin että mitä valmistetta syöt ja aiheuttiko mitä aloitusoireita?? Ei ole mukavaa kärvistellä molempien vaivojen kanssa, siis masennuksen ja alkavien vaihtareitten.
Kiitos tosi paljon asiallisista ja hyvistä vastauksista! :) Vähän parempi olo ainakin hetkeksi aikaa tuli heti kun lueskelin vastauksia, sillä kai se on niin että edes toivo valoisammasta tulevaisuudesta on tärkeää. Kaikista "huonointa" oloa ja oikien kouristuksia vatsanpohjassa kun eniten aiheuttavat juuri ajatukset tulevasta, jotka eivät oikein jaksa vaikuttaa positiivisilta (mikä varmasti johtuu masennuksesta, mutta kuitenkin). Ensinnäkin epäilen jo sitä, että kannattaako lääkkeitä ottaa. Toiseksi sitä, auttavatko ne. Kolmanneksi sitä, että vaikka ne auttaisivat hetkellisesti, niin sitten joudun varmaan kuitenkin jossain vaiheessa taas syömään uudestaan ja lopulta sitten jatkuvasti ja annostusta pitää lisätä ja ja ja..... Ehkä tällaiset murheet tuntuvat normaalin ihmisen mielestä hassuilta. Voi olla, että olen vaan liikaa lueskellut täältä palstalta negatiivisia juttuja lääkkeistä, ja sitä kautta vaan lisännyt
(Hups, vahingossa viesti lähti liian aikaisin...)
epävarmuuttani.
Mutta kuitenkaan en nyt vielä ole varma, ovatko lääkkeet kohdallani ratkaisu... Voihan ehkä olla että tämä tästä selviää ilmankin. Sitä en vaan tiedä, kuinka kauan jaksan odottaa ja katsoa. Tuntuu uskomattomalta, että täti-immeinen jaksoi useamman kymmenen vuotta! Se tuntuu täältä päin katsottuna ikuisuudelta, siis jos olo olisi tämmöinen esim. seuraavat 20 vuotta. Niin kauan en toivottavasti odota... Mutta katsotaan nyt. :)
Käytin pariin otteeseen mielialalääkettä, muistaakseni Cipramil-nimistä.Lääkekokemus ei ollut toivottua. Olin niinkuin äärimmäisestä toiseen, herkkä ja välillä tunteeton. Olen käynyt 20 vuoden aikana 3 eri kertaa lyhytkestoisessa terapiassa. Kun yleensä päällimmäisen katsottuna minun asiani oli hyvin. Toki lyhytkestoinen terapia auttoi silloisessa elämänvaiheessani. Nyt olen jälleen masentunut ja kävin psykatrin luona. Todettiin vaikea masennus ja jonotan terapiaan pääsyä, jo 8 kuukautta. Työpaikan lääkäri oli ihmeissään, miten ihmeessä jonotan vielä. Passitti nyt uudestaan psykatrin luokse, arvioitaakseen kiireellisyysluokkaan terapiaan. Toistaiseksi olen kieltänyt lääkityksestä ja yhä ns. työkunnossa eli käyn töissä säännöllisesti. kaikki vaan maistuu puulta ja en kykene iloitsemaan edes pienestä, mukavasta asiasta. Yhä tasapaksusti elämäni kulkee ja suhtaudun ennakkoluuloisesti tai varovaisesti uusiin asioihin. Elelen yksikseni vailla elämänkumppania, toki olen synnyttänyt kaksi lastani maailmaan(avoliitossa), he ovat lentäneet nuorina ulos pesästä. He eivät vaan välitä äidistään eivätkä ota yhteyttä minuun.
Mutta sinä nuori ihminen, hae ajoissa apua, jos tunnet tarvetta! Tsemppiä! :)
Ei aiheuttanut juuri mitään sivuoireita:ensimmäisenä päivänä lievä kuvotus, myöhemmin haukottelua, joka sekin hävisi muutaman viikon jälkeen. Olen tosi tyytyväinen tähän lääkkeeseen, aiemmien en siis koskaan ole kokeillut lääkitystä. Läheisenikin ovat ihmeissään: en raivoa enää lapsille eivätkä huonosti nukutut yötkään aiheuta suurempaa kärttyisyyttä (unenlaatuun lääke ei valitettavasti ole vaikuttanut).
En tiedä onko minulla vielä varsinaisia vaihdevuosioireita, paitsi että kuukautisia ennen olin ennen lääkkeen aloittamista kaikkein masentunein. Itkeskelin pienestäkin ja kiukkusin. Nuorempana näitä oireita ei ollut. Kuukautiset on kyllä vielä aivan säännölliset.
Olisikohan gynekologi viisaampi näitten vaivojen yhteishoidossa kuin psykiatri?
Ymmärrän täysin nuoren ihmisen kammon lääkkeitä kohtaan, olin aivan samanlainen. Minulla oli ennen myös migreeni, ja ilman lääkkeitä yritin kärvisellä senkin kanssa! Mutta kun tulin keski-ikään niin jotenkin monet entiset arvot ja periaatteet kokivat romahduksen. Rupesin ajattelemaan, että hei, kun kerran nämä entiset periaatteeni eivät ole toimineet niin jospa nyt uskaltaisi kokeilla jotain uutta. Ja se oli kyllä suuri ponnistus, mutta kannatti.
Monet entiset ajatusmallini huvittavat (ja kauhistuttavat) minua nyt. Masennus on lievänäkin hyvin salakavala tauti, koska se vaikuttaa joka elämänalueelle. Vähitellen halu hakea apuakin kuihtuu ja alkaa pitää oloaan normaalina. Siksi sinua, Nuori Ihminen, haluan kannustaa tilanteessasi. Tärkeimmän teon olet jo tehnyt: tunnnistanut masennuksen ja kertonut siitä muille. Monelle se on kaikkein vaikein askel ja siksi he jäävät masennuksen vangeiksi. En usko sinulle niin käyvän, vaikutat niin fiksulta nuorelta!
Kiitos jälleen kannustuksesta! Hetkittäin kyllä uskonkin, että kyllä tämä tästä paranee, ja sitten taas toisena hetkenä olen varma, että tämmöistä tulee koko loppuelämäni olemaan. Eniten ehkä pelkään sitä, että olo mahdollisesti pahentuu.. mutta siinä vaiheessa toivon mukaan osaisin kyllä hakea apua (tai mistäs sitä tietää, mutta toivottavasti).
Tsemppiä elämässä kaikille teille vastanneille myös, ja muillekin jotka sattuvat viestiä lukemaan! :)
Myös minä tunnistan tarinassasi paljon yhtäläisyyksiä; koin ensimmäiset masentavat tunteet myös parikymppisenä pian sen jälkeen, kun olin lentänyt kotipesästä. Tunne oli todella omituinen -olinhan aina ollut iloinen ja reipas ja tuntenut, ettei mikään voi minua satuttaa.
Niinhän siinä sitten kävi, että masennus jäi tuolloin diagnosoimatta ja hoitamatta. Elämässä oli hyviä ja huonoja aikoja. Välillä voin oikeinkin hyvin, mutta alitajuntaani oli tunkeutunut jotain, joka alkoi syödä yöuniani. Vuosia unettomuudesta kärsittyäni aloin myös hyperventiloida.
Viimein pisara oli ero silloisesta poikaystävästäni ja sen unettomuutta pahentava vaikutus. Hakeuduin lääkäriin, joka määräsi minulle Efexor Depot -lääkkeen. Voisinpa melkein väittää, että noin viikon päästä lääkityksen aloittamisesta elämäni alkoi uudestaan. Ahdistus ja masennus jäivät, ja ennen kaikkea nukun kuin tukki (tosin unen laatuun en ole kovinkaan tyytyväinen). Sivuoireita ei juurikaan ole alun hikoilua ja laihtumista lukuun ottamatta. Olen kysynyt ystäviltäni, kuinka olen heidän mielestään muuttunut lääkityksen seurauksena, eivätkä he kuulemma huomaa mitään eroa.
En haluaisi syödä lääkkeitä, mutta toisaalta olen erittäin kiitollinen, että minulle löytyi elämänlaatuani suuresti parantava lääke näin helposti.
Älä pelkää. Masennus kuuluu elämään. Se voi mennä itsestään ohi tai olla menemättä. Joku tarvitsee siihen lääkettä, toinen löytää avun muualta. Mahdollisessa sairaudessasi ei ole kuitenkaan mitään hävettävää. Yleensä masennus iskee tunnollisille ja herkille ihmisille ja minä haluaisin ajatella, että ilman suuria suruja ei ole myöskään suuria iloja.
Tilanteesi varmasti helpottaa, kun vain jaksat uskoa siihen.
Voimia :)