Onko enää mahdollista sellaiseen turvalliseen rakkauteen? Siihen, että kun aamulla herää niin tietää, että se yksi ihminen on siinä vierellä. Tuntuu, että tämä pätkätöiden ja työttömyyden luvattu aikakausi johtaa siihen, ettei koskaan tiedä, mistä itsensä löytää. Pysyvän suhteen muodostaminen on vaikeaa. Vain kaikkein onnekkaimmat, joilla on mahdollisuus asua samalla paikkakunnalla vielä ensikin vuonna, voivat jollakin tasolla rentoutua ja rakastaa.
Itse olen viimeiset viisi vuotta asunut vaikka missä, opiskelut ja työ ovat vieneet minut eri puolelle Suomea ja maailmaa. Alallani (tai ei vain minun alallani) pätkätyöt ovat arkipäivää. Tilanteessani on vaikea rakentaa pysyvää suhdetta kehenkään, hyvä että edes itseensä. Ja tällaisessa tilanteessa täytyy vain yrittää vältellä rakastumista, koska tietää ettei siitä välttämättä pitkän päälle tule mitään. Toiveeni olisi aloittaa ihan tavallinen elämä, vanhalla kotipaikkakunnallani tai edes jossakin lähiseudulla. Mutta aika mahdoton ajatushan tuo on. Työttömyys huippuluokkaa alueella.
Suhteen luominenkin vaatii tietyn turvapohjan ja ajatuksen, että on olemassa myös huominen tämän päivän jälkeen. Minusta on alkanut tuntua kiertolaiselta. En oikein kuulu mihinkään, en pysty missään paikassa rentoutumaan ja rakkauden löytäminen tuntuu vaikealta. Ja sitten myös se, että kaikki rakkaimmat ystäväni ja lapsuuden perheeni asuu entisellä kotipaikkakunnallani, jonne pääsen harvoin töiltäni käymään. Tottakai rakastan näitä ihmisiä paljon, mutta ajatus rakkaudesta ei aina riitä-ainakaan minulle. Haluan jotain muuta: lämpöä, jota ei juuri nyt oikein elämässäni tunnu olevan. Puhelin tai mese tms. ei ole sama asia.
Onko kellään samankaltaisia ajatuksia?
Itse olen viimeiset viisi vuotta asunut vaikka missä, opiskelut ja työ ovat vieneet minut eri puolelle Suomea ja maailmaa. Alallani (tai ei vain minun alallani) pätkätyöt ovat arkipäivää. Tilanteessani on vaikea rakentaa pysyvää suhdetta kehenkään, hyvä että edes itseensä. Ja tällaisessa tilanteessa täytyy vain yrittää vältellä rakastumista, koska tietää ettei siitä välttämättä pitkän päälle tule mitään. Toiveeni olisi aloittaa ihan tavallinen elämä, vanhalla kotipaikkakunnallani tai edes jossakin lähiseudulla. Mutta aika mahdoton ajatushan tuo on. Työttömyys huippuluokkaa alueella.
Suhteen luominenkin vaatii tietyn turvapohjan ja ajatuksen, että on olemassa myös huominen tämän päivän jälkeen. Minusta on alkanut tuntua kiertolaiselta. En oikein kuulu mihinkään, en pysty missään paikassa rentoutumaan ja rakkauden löytäminen tuntuu vaikealta. Ja sitten myös se, että kaikki rakkaimmat ystäväni ja lapsuuden perheeni asuu entisellä kotipaikkakunnallani, jonne pääsen harvoin töiltäni käymään. Tottakai rakastan näitä ihmisiä paljon, mutta ajatus rakkaudesta ei aina riitä-ainakaan minulle. Haluan jotain muuta: lämpöä, jota ei juuri nyt oikein elämässäni tunnu olevan. Puhelin tai mese tms. ei ole sama asia.
Onko kellään samankaltaisia ajatuksia?
Vastaukset 3
Vanhimmat
pätkäseurustelut, pätkäavoliitot, pätkäavioliitot. ei millään jatkuvuutta.
jos lisätään edellisiin pätkävanhemmuus ja pätkätyöttömyys, maassa on paljon yksinäisiä kansalaisia.
ja yhteiskuntaa ajatellen pätkätöihin olisi saatava joku tolkku, jotta nuoret pääsisivät sitoutumaan parisuhteisiin ja perustamaan perheitä. Itse henkilökohtaisesti ajattelen, että jos olen epävarma, että jatkuuko työt vai ei, niin en uskalla ottaa riskiä asunnon ostamisen suhteen. (Tosin ei näillä palkoilla ja näillä pilviin nousseilla hinnoilla mitään asuntoja ostetakaan.) Jos perustan perheen, niin vanhemmilla on oltava turvattu toimeentulo ja lapsilla pysyvä koti.
Muuttaminen paikkakunnalta toiselle töiden perässä vaikuttaa niin, ettei ehdi muodostumaan pysyviä ystävyyssuhteita.
Niin se turvallinen rakkaushan kai kaikilla meillä on se jonkinnäköinen tavoite. Se, että voi luottaa siihen, että toinen pysyy siinä vieressä, tapahtui mitä tapahtui. Ja että kaikki on vakaata... eläminen, oleminen, rakastaminen, kaikki. Sinun tilanteessasi on taas helppo luisua siihen kertakäyttösuhteiden kierteeseen-seksin ja läheisyydenkaipuuseen saa toki aina seuraa, milloin mistäkin, mutta siinäkin on taas omat riskinsä. Pahimmassa tapauksessa rikkoo vain itseään.
Jotenkin kuitenkin uskon, että elämä kannattaa kyllä. Jokainen löytää oman paikkansa ja sinne se 'toinen puoliskokin' sitten lopulta päätyy. Rakkaus kuitenkin kestää paljon, aika ja välimatkakaan ei siinä tapauksessa erota, jos on joku määränpää, johon kaikki tähtää. Lähes kaikki asiat kuitenkin järjestyvät parhain päin, kun vain itsekin muistaa aina luottaa ja uskoa siihen.