Argh, kaverit

hmmh..... kirjoitti:

Moi!
Olen ysiluokkalainen tyttö. Olen sairastanut jotain bulimian ja anoreksian väliltä jo kohta parisen vuotta... En ole kertonut kenellekään muille kuin kahdelle kaverilleni ja äitini on kuullut kun käyn oksentamassa, sanonut vähätellen että voisin vähän hillitä itseäni ja lopettaa oksentelemisen, ihan kuin se niin helppoa olisi. Muuten hän ei ole laittanut tikkua ristiin minun elämäni edestä. No, ei se mitään, saanpahan jatkaa laihduttamista ja jos ahmin, oksentaa ilman että kukaan valittelee. Ja laihtua, laihtua...
Mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Välillä mulla on ihan hirveän paha olla, tai oikeastaan kokoajan, elämä on helvettiä, koulu menee ihan perseelleen samoin kuin kaikki muutkin asiat..
No, se minkä takia tänne ylipäätään päätin kirjoittaa koskee kavereitani, kuten otsikosta huomaa, pyydän anteeksi turhaa ja tylsää sönkötystäni tuossa alussa (ihan niinkuin minä mitään muuta osaisinkaan puhua..:/ ).
Kaverini ovat molemmat samalla luokalla kuin minä. Olen heidän kanssaan koulussa, vapaa-ajalla harvemmin. Joskus niinä harvoina kertoina, kun olin kavereideni kanssa eräänä iltana pelasimme pullonpyöritystä, ja kerroin vihdoin syömishäiriöstäni. He olivat alkuun vähän säikähtäneitä, kenties hieman ällöksyivät sitä. Sen jälkeen asiasta ei ole puhuttu. Jotenkin minusta tuntuu etteivät he edes usko että minulla mitään syömishäiriötä on. Lisäksi he ovat melko, noh, sanoisinko ajattelemattoamia. Haukkuvat bulimikkoja ja anorektikkoja, keksivät heistä typeriä vitsejä. Minusta se tuntuu pahalta. Lisäksi toinen kavereistani on lievästi masentunut kuulemma, käy terapiassa. Nyt hän valittaa joka päivä, kuinka hän ahmii ja vaikka mitä, tekee siitä melko ison numeron. Hän on aina ollut suosittu ja pidetty, hänen huoliaan kyllä kuunnellaan. Olen muutaman kerran yrittänyt puhua heille omista ongelmistani, kun on ollut sellainen tunne etten vain voi pitää asiaa sisälläni. Tähän tämä "masis-kaveri" on tuumannut ettei sulla mikään ole, ja alkanut taas surkutella omia ongelmiaan. Huoh.. Valittaa, miten paljon hän syö, kuulemma yhden karkkipussin ja on sitten ihan ähky. No, meitsi vetää litran jäätelöä, muffinsseja, keksipaketin, leipää, karkkia, käy oksentamassa ja aloittaa sen jälkeen taas koko homman alusta. Ei helkkari. Musta jotenkin tuntuu, että kaverini on vaikea uskoa minun sairastavan sh:ta, koska olen luonteeltani aika "aikuismainen" ja yleensä meistä se järkevin, ja lisäksi syön heidän läsnäollessaan aina ihan normaalisti. Toivottavasti joku älysi yhtään mitä yritin selittää. Kiitos, oli kiva purkaa tää asia jonnekin, kun ei oikeassa elämässä ketään kiinnosta kuunnella..

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä