Olen sairastanut/sairastan synnytyksenjälkeistä masennusta. Jo ennen sairastumista olin masennusherkkä ja mielialani heittelivät. Nyt takana todella rajut pari vuotta, joista en ole ylpeä, mutta uudesta otteestani elämään olen. Kaikille niille, joista tuntuu ettei tästä selvitä; Kyllä se pikkuhiljaa helpottaa! Irroittakaa vaan syyllisyydestä, päivän toisen perään se taakan kanssa on turha haaveilla paremmasta olosta. Ja muistakaa ystävät! V arsinkin jos teillä on saman kokeneita ja samaa läpikäyviä ystäviä, pitäkää heistä kiinni! Ja osatkaa iloita kun ystävät aloittavat paranemisensa! Se ei ole teiltä pois! Vaikka sairauden keskellä helposti kääntyy tuijottamaan omaa napaa, on perhe ja ystävät muistettava. Vaikka olisit kuinka rakas, ei jatkuva itsestäänselvänä pitäminen pidä heitä lähelläsi.
Ja ystäväni... Jos tunnistat itsesi, arvioi sinä ystävyyttämme ja huomio välillä minua. Kauaa en enää jaksa tavoitella tyhjää..
Ja ystäväni... Jos tunnistat itsesi, arvioi sinä ystävyyttämme ja huomio välillä minua. Kauaa en enää jaksa tavoitella tyhjää..
Vastaukset 3
Vanhimmat
Myös minä alunperin sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, nyt lapsi täytti 3v ja edelleen olen lääkityksellä! Eli näinkin pitkään voi viedä toipuminen. Olo on välillä erinomainen, välillä todella surkea, mutta eteenpäin porskutetaan vaikka piruuttaan hih!Mutta tsemppiä muillekkin :)
Kärsin lapsettomuudesta...vaikea iloita toisten raskauksista ja lapsista........olisit onnellinen, että sulla on lapsi. Itse vaikka paranisin masennuksesta, niin en koskaan silti saa lasta. En osaa asettua housuihisi, olen liian katkera siihen, mun nähdäkseni sulla on kaikki asiat hyvin, on ystäviä, on lapsi ja luultavasti on mieskin ja sukulaisesi.
Mulla ei ole mitään....
Sori jos loukkaa sua tai jotain muuta.
Siis kun kirjoitin alkuperäisen viestini, tarkoitin sen lähinnä meille synnytyksenjälkristä masennusta sairastaville tai sairastaneille. Ymmärrän hyvin tunteesi ja katkeruutesi, olen seurannut lapsettomuutta läheltä ja vaikka nyt olenkin kahden lapsen äiti, saatiin esikoista odotella monta vuotta. Tosin itsellä mitään syytä ei löytynyt ja lapset myöhemmin itsestään ilman hoitoja tulivatkin, mutta lähipiirissä sukulaisia ja ystäviä, joille raskaus ei mahdollista. Mutta korostan vielä, että se tässä sairaudessa hölmöintä onkin, että kaikki on hyvin, mutta siitä ei osaa nautiia eikä iloita. Esikoisen vaikeiden sairauksien kanssa taisteltua sairastuin terveen kuopuksen synnyttyä. Ylisuoritin ja luovutin äidinmaitoa, kunnes olin psykoosin partaalla, täysin toimintakyvyttömänä reagoimatta ympäristön ärskykkeisiin. Jopa se oma ja rakas lapsi ei tuntunut omalta vaan täysin vieraalta. Ei tätä voi ymmärtää, kuin saman kokeneet. Ihmiset jotka ovat lasta toivoneet ja sen saatuaan joutuneet oman kroppansa ja hormooniensa taakse piiloon. Voimia.