Hei!
Opiskelen lääkäriksi. Meillä on käsitelty viime aikoina luennoilla paino-ongelmia. Ylipainosta ja sen hallinnasta riittää kyllä asiaa, mutta mielestäni syömishäiriöitä on käsitelty aivan liian vähän ja väärästä näkökulmasta. Koen kuitenkin tehtäväkseni auttaa vastaanotolle saapuvia anorektikoita, mutta en tiedä miten aloittaa. Kun ketjun saa liikkeelle, niin tiedän mitä tehdä, mutta vaikeampaa on se, mistä tulisi lähteä liikkeelle.
Jos esim. selvästi anorektinen nuori nainen tulee muun vaivan vuoksi lääkäriin, tulisiko paino ottaa puheeksi ja miten? Mielestäni tulisi, mutta pelkään loukkaavani potilasta. Itse olin nuorempana todella hoikka, en kärsinyt anoreksiasta, mutta välillä kävi hermoille, kun ihmiset huomauttelivat alipainosta.
Miltä anorektikosta tuntuu, jos hänelle sanoo esim. "Terveytesi vuoksi sinun tulisi nostaa painoa."? Haihtuvatko sanat savuna ilmaan, jos ei saa heti järjestettyä seuraavaa tapaamista lääkärin tai muun hoitavan tahon kanssa?
Kertokaa te jotka olette eläneet anoreksian kanssa, miten lääkärien ja muiden terveydenhuoltoalan asiantuntijoiden tulisi asiaan suhtautua ja miten asia tulisi ottaa puheeksi. Kiitos! Arvostan vastauksianne kovasti!
Ystävällisin terveisin
Tuija
Opiskelen lääkäriksi. Meillä on käsitelty viime aikoina luennoilla paino-ongelmia. Ylipainosta ja sen hallinnasta riittää kyllä asiaa, mutta mielestäni syömishäiriöitä on käsitelty aivan liian vähän ja väärästä näkökulmasta. Koen kuitenkin tehtäväkseni auttaa vastaanotolle saapuvia anorektikoita, mutta en tiedä miten aloittaa. Kun ketjun saa liikkeelle, niin tiedän mitä tehdä, mutta vaikeampaa on se, mistä tulisi lähteä liikkeelle.
Jos esim. selvästi anorektinen nuori nainen tulee muun vaivan vuoksi lääkäriin, tulisiko paino ottaa puheeksi ja miten? Mielestäni tulisi, mutta pelkään loukkaavani potilasta. Itse olin nuorempana todella hoikka, en kärsinyt anoreksiasta, mutta välillä kävi hermoille, kun ihmiset huomauttelivat alipainosta.
Miltä anorektikosta tuntuu, jos hänelle sanoo esim. "Terveytesi vuoksi sinun tulisi nostaa painoa."? Haihtuvatko sanat savuna ilmaan, jos ei saa heti järjestettyä seuraavaa tapaamista lääkärin tai muun hoitavan tahon kanssa?
Kertokaa te jotka olette eläneet anoreksian kanssa, miten lääkärien ja muiden terveydenhuoltoalan asiantuntijoiden tulisi asiaan suhtautua ja miten asia tulisi ottaa puheeksi. Kiitos! Arvostan vastauksianne kovasti!
Ystävällisin terveisin
Tuija
Vastaukset 14
Vanhimmat
olen äiti, asian tiimoilta... sain tyttäreltäni haukkumiset, vaikka kuinka hienotunteisesti yritin asiasta keskustelua, en moittinut, enkä omasta mielestäni syyllistänyt. Halusin vain puhua ravinnon tärkeydestä. Ja miten se kehoomme vaikuttaa, kaikkeen hermoista varpaisiin.
Olisi varmaan oikein ja helpompaa, kun vieras ihminen puhuisi asiasta rohkeasti ja asiantuntevasti, kun äiti siitä puhuu tulee heti kielteinen kanta... et ole milloinkaan tyytyväinen häneen, aina nalkutat, anna mun olla... tyyliin. Tyhmä äiti.
Onhan asia niin että, äitejä syytetään aina kasvatuksesta, samoin, ettei ole saanut RAKKAUTTA riittävästi, ei olla pidetty sylissä ym.
Heillä on paha olla ja syyllinen täytyisi saada esiin. Ja etsivät lohdutusta jostain, esim syömisen tarkkailusta, tässä tapauksessa.
Kannustan rohkeuteen ja määrätietoisuuteen, yleensä nämä on nuorten ongelmia. Varmaan monet äidit ovat yrittäneet, mutta tuntuu, että me vaan pahennamme asiaa, kun se nuoruus on just sitä aikaa, että nuoret haluaa omaa vastuuta ja omaa elämää ja äiti roikkuu, eikä anna heille tilaa tehdä omia päätöksiä, edes syömisestä. Rakkautta on varmaan just se huolehtiminen ja neuvominen.
Neuvoisin vielä todellakin kuuntelemaan, jos he puhuisivat niistä taustoista mitkä ne todellisuudessa on, ei välttämättä äidit. Minä oletan jotain muuta. Rohkeutta opiskeluihisi ja muutekin ihmis-suhde kiemuroihin.
Minusta tulee heti agressiivinenjos joku ottaa syömiseni ja laihuuteni puheeksi. Varsinkin jos äiti yrittää auttaa tai vain jutella ja mainitsee asian sivumennenkin tulen heti vihaiseksi. Asia on omani eikä se kuulu muille, haluan puhua vasta sitten, kun todella olen saanut tarpeekseni tästä paskasta.
vihat nousee heti pintaan jos joku huomauttaa mulle painosta tai syömisestä tai ylipäätään mistään syömishäiriöön liittyvästä
No, yleensä ottaen on ärsyttävää, jos ravitsemukseeni puututaan. Syön tarpeeksi, monipuolisesti, PISTE! Ruokataulut osaan vaikka nurin perin. Painon nostaminen ja yli-energian tarpeen syönti on sitten aivan asia erikseen. Siitä voidaan neuvotella. Määräykset tyrmään heti.
Mielestäni olisi kohtuullista edes tarjota potilaalle mahdollisuus kertoa enemmän ongelmistaa, mikäli hän niin tahtoo. Olen usei törmännyt tapaukseen, jossa potilas on melko ilmiselvästi vihjaillut olevansa itsekin huolissaan syömishäiriöstään, mutta lääkäri on vastannut vähätellen ja jopa pilkallisesti "ethän sinä nyt sentään niin laiha ole" tai "no eikö ole parempi olla laiha kuin ylipainoinen?". Ylipainoisia ja alipainoisia tulisi molempia informoida tilastaan, mikäli eivät mukamas ole siitä jo selvillä. Ja muutenkin, syömishäiriöinen ei välttämättä niin helposti lähde vihastumaan ammattitaitoiselle lääkärille kuin läheiselleen.
Te nuoret, uudet lääkärit olette
siitä hienoja, että kuuntelette
asiakasta, ette ole olevinanne
asiakkaan yläpuolella kuten
vanhanajat tohtorit. Kaikki me
olemme ihmisiä ja erehtyväisiä.
On upeaa, että tänäpäivänä taitaa
koulutukseennekin kuulua opiskella
taito komminikoimaan? Tsemppiä
vaativaan kouluusi!
Näin anorektikon äitinä sanoisin,
että opit varmasti huomaamaan
oikeasti anoreksiasta kärsivän
ja "normaalisti" laihan eron.
Lääkärivalan tehtyäsi luulisin, että
tehtäväsi on huomauttaa asiasta,
vaikka se asiakasta loukkaisikin,
sillä anoreksia on hoitamattomana
hidasta kuolemaa/ itsemurhaa, ja eikös
juuri kuoleman vastutaminen ole lääkärin
juttu ;)!
Ymmärrän "huolesi" osata esittää asia
hienotunteisesti ja se on hienoa, että
sitä mietit, mutta uskoisin, että se
asia luonnistuu sitten, kun se tulee
kohdallesi: opit lukemaan ihmisiä ja sen,
miten asian voi kullekin esittää!
Minä huolestuin tyttärestäni yli vuosi
sitten ja olen IKUISESTI kiitollinen
hänen kouluterveydenhoitajalleen ja lääkärille,
jotka yhteistuumin passittivat tyttäreni
hoitoon! Häntä ei enää olisi, jos niin
ei olisi toimittu...
Itselläni lääkärissä käynti oli melko omituinen tilanne sillä lääkäri tuumasi minulle, että näytät todella hyvältä, mutta tuosta laihemmaksi ei kannata mennä. Silloin mittani eivät olleet kovin alhaiset (170/47) ja lääkärissäkin käyntiin oli alunperin toinen syy kun painoni, mutta vanhempani ottivat sen puheeksi siinä samalla.
Minusta tulisi kysyä potilaalta itseltään omaa mielipidettään omasta painostaan vaikkei se olisikaan ollut perimmäinen syy hakeutua hoitoon
ja lääkärinä antaa laukoa totuuksia kyseisestä sairaudesta ja sen vaaroista.
En osaa sanoa hankala tilanne varmasti,
muttei kannata olla puuttumatta asiaan.
Kun tällä palstalla kysyt asiasta, vastaamassa on todellakin asiantuntijat, mutta myös kenties tulevat "potilaasi". Anoreksia on myös pään sisäinen ongelma (ja aika vahvastikkin), mikä aiheuttaa sen ettei potilas kenties ymmärrä vakavaa tilaansa. Senpä vuoksi saat varmasti täällä vastauksia: "omapahan on asiani.... ärsyttää kun joku huomauttaa asiasta... olen juuri sopiva ym." Omasta mielestään anorektikkohan on aina vaan lihava tai ainakin mielestään juuri sopiva vaikka luut törröttäisivät joka puolella kehoa.
Kuitenkin tälläkin palstalla tulee esiin monen anoreksiaa sairastavan tietämättömyys sairauden vakavuudesta. Usein kysellään ilmenneistä sydämenlyöntihäiriöistä, voimakkaista vatsakivuista, ihaillaan photoshopattuja kuvia "anorektikoista" tai ihaillaan oikeita anorektikkoja, mietitään mistä saisi hankittua lapamadon elimistöönsä, miksi hiukset/ hampaa tuhoutuu, kuukautiset loppuu ym. ym." Kuolema on varmasti korjannut (tai tulee sen tekemään) joitakin tämänkin palstan kirjoittajista.
Mielestäni lääkärin olisi ehdottomasti puututtava syömishäiriöön, vaikka potilas tulisikin jonkun muun vaivan takia. Todennäköisesti potilas loukkaantuu, mutta jos antaisit edes hieman ajattelemisen aihetta hänelle. Moni 16v nuori ei ole oikeasti ajatellut, että sairaus voi todellakin viedä hautaa. Asian voi esittää ystävällisesti,asiallisesti ja kertoa todellakin kaikki faktat. Senkin, että tarpeeksi pitkälle vietynä sairauden kanssa ei voi enää taistella vaan se vie voiton.
Antoisia vuosia sinulle arvokkaan työsi parissa. Uusissa lääkäreissä on toivo, sillä syömishäiriöt ovat todellakin tämän päivän ongelma. En tiedä osaako vanhan polven lääkärit edes puuttua asiaan. Eihän ennen tunnettu syömishäiriötä, ainakaan tässä mittakaavassa.
Kyllä lääkärin pitää kysyä ja puuttua. Voi olla että vastakaikua ei tule yhdeksässä tapauksessa kymmenestä, mutta jo sen yhden takia kannattaa yrittää. Mutta älä kysy "oletko aina ollut noin hoikka?", kuten minulta aina kysytään. Siihen vastaan, että "olen" ja keskustelu aiheesta tyrehtyy siihen. Kysy mielummin ruokavaliosta, aamupalasta, liikuntatottumuksista, jaksamisesta ylipäätään ja sitten sanot, että tuossa painossa ei kaikki ole nyt niinkuin pitäisi. Ota verenpaine, pieni verenkuva, kaliumit, natriumit, käytä puntarilla ja kysy onko halukkuutta painon nostoon tai syömishäiriöhoitoon.
pitää, homman nimi on se, että miten. Minulla kokemus, joka voisi toimia vaikka esimerkkinä siitä miten ei kannata ainakaan toimia. Huomautuksena vielä, että minulla ei ole syömishäiriötä.
Menin lääkäriin vatsataudin vuoksi ja myönnän, että olin varmasti ihan hirveän näköinen ja riutunut. Lääkäri sanoi minulle ensimmäisenä mitään muuta tutkimatta, että "Onko sinulla anoreksia?". Minä siihen sitten, että ei ja tutkimus tehtiin loppuun, mutta huono fiilis jäi. Olisihan lääkäri voinut sanoa vaikka, että "Onko ruokahalusi muuttunut?" Oletko muistanut juoda vatsataudissa tarpeeksi?" "Oletko aina ollut hoikka?" tms. Olisi tullut paljon luottavaisempi kuva ja lääkäri olisi vaikuttanut pikkaisen ammattimaisemmalta.
Ja kuvitelkaa, jos minulla olisi syömishäiriö. Tässä tapauksessa olisin luultavasti kokenut hänet uhkana ja murtunut lopullisesti.
lääkärien tulisi aina puuttua alipainoon. mielestäni oikea tapa on kysellä ruokavaliosta ja liikuntatottumuksista niin, että potilas joutuu vastaamaan kysymyksiin pidemmin, kuin yksittäisillä sanoilla. anoreksiaa sairastavat kuitenkin yleensä kieltävät koko ongelman olemassaolon ja ovat tottuneet selittelemään tilaansa kaikenlaisille ihmisille. vastauksiin pitää suhtautua kriittisesti... jotenkin apua tulee kuitenkin tarjota. ja ainahan voi jättää "ovet auki" ja kannustaa potilasta ottamaan uudelleen yhteyttä, jos hänestä alkaa tuntua, ettei kaikki ole kohdallaan oman syömisen suhteen. paraneminen se kun kuitenkin lähtee aina itsestä...
Itellä on tällä hetkellä lievää anoreksiaa, ku mitat on niin isot 167/50 joo...
Mua ainaki vituttaa iha kauheesti jos äiti tai iha sama joku muuki alkaa huomauttaa mun painosta. Joku aika sitte painoin 45 kiloo ja sillo mä sain kuulla vaikka mitä. Se on jotenki huvittavaa ku ei oo ees kauheen laiha mittojen perusteella nii silti ihmiset jaksaa vouhottaa. Terkka ei puutttunu asiaan sen enempää ku iha vaan tarkistuspunnitusten perusteella ku ilmotin syksy alussa että mulla ON OLLUT lievää syömishäiriöö viime keväänä.
No ei se sit mitään sanonu ku vaaka näytti 51 vaikka olin juonu sikana vettä. Terkat vaan kattoo sitä vaa'an lukemaa, ei ulkomuotoa.
Ku sanoin koululääkärille että äiti ku on huolissaan mun painosta ku oon muka liian laiha, niin se ilmoitti että turhaan sun äitis mitään miettii, sä olet iha normaali solakka nuori tyttö. Ja paino oli jotai 48 oikeesti...
No siis, musta ois hyvä että lääkärit ottais vakavissaan sen jos huomaa että potilas on edes vähän aliravitun näköinen, siis esim. poikkeuksellisen kalpea (minä olin, äiti sanoi) ja tummat silmänaluset ja ei niiden luiden tarvi kauheesti näkyä jotta olis laiha.. Itellä ku on aika pienet luut että saisin laihtua aika paljo ennen ku ne näkyy. Mutta toisaalta mulla ikuiset kuopat rintojen välissä :D
Ja kädet aika tikut..
Ja lääkärin pitäis osottaa ymmärtämystä syömishäiriöiselle, oli se sitte anoreksiaa tai bulimiaa. Ku itellä oli bulimian ja anoreksian sekotusta viime keväänä, kukaan ei kauheesti kauhistellu paitsi kaverit... Mutta sitte ku kävi ilmi anoreksia nii joha asenne muuttu..
Tottahan se tosiaan on, että paino ei ole ainoa anoreksian vaikeusasteen mittari. Kyse on sairaudesta, jossa suhde ruokaan ja omaan kehoon on häiriintynyt. Jotkut syömishäiriöistä kärsivät ovat täysin normaalipainoisia , vaikka yllensähän tilanne johtaa alipainoon tai ahmimishäiröisillä ylipainoon. Osa bulimikoistakin voi olla sellaisia että eivät jokaisen ahmimiskohtauksen jälkeen edes oksenna, potevat vain pahaa mieltä, eikä tila näin ollen välttämättä näy ulospäin.
Itse näkisin että syömishäiriöt ovat ennen kaikkea psyykkisiä ongelmia, se miten ne heijastuvat painoon on seuraus, ei itse asia.
Vaikka kyllä minun mielestäni 167 cm pitkä on aivan liian laiha painaessaan vain 50 kg! Itse olen painanut noin vähän viimeksi ala-asteella. Olen saman pituinen, mutta 10 kg painavampi... Ja minua sanotaan hoikaksi.
Tärkeää syömishäiriöissä olisi miettiä, mistä kaikki johtuu. Miksi tahdon olla niin laiha? Yleensä syy lienee itsetunnon puutteessa. Entisessä parisuhteessani poikaystäväni kielsi minua lihomasta ja sanoi, ettei halua olla kanssani, jos olen lihava. Onneksi tajusin hankkiutua hänestä eroon... (kyseinen heppu oli muutenkin ääliö.) Tuolloin pidin pakonomaisesti itseni hoikkana. Vaikkakaan en ollut kuin pari kiloa alipainoinen, oli toimintani silti typerää, koska se esti minua nauttimasta herkuttelusta. Tunsin aina syyllisyyttä, jos olin syönyt jotain hyvää. En miellä, että olisin varsinaisesti sairastanut anoreksiaa, mutta suhde ruokaan oli häiriintynyt. Suhteen päätyttyä paino nousi 5 kiloa kuukaudessa ja itsetunto triplaantui. Olen kaunis tällaisena kuin olen, tai vaikka paino vielä nousisikin. Tai vaikka olisin ulkoisesti ruma, olen silti arvokas ihmisenä.
Onni ei ole painosta kiinni! Jos muut ihmiset eivät hyväksy sinua sellaisena kuin olet, ei sinunkaan tarvitse hyväksyä heitä. Suurin ongelmahan onkin yleensä se, ettei itse hyväksy itseään.
Viimeistään raskauden aikana anorektikon on pakko "järkiintyä", jos haluaa pitää lapsen (ja miehensä). Aliravitsemus johtaa keskenmenoon! Ja raskauden yhteydessä naisilla on taipumusta kerätä rasvaa, mikä kuuluu asiaan ja yleensä liika rasva lähtee normaalilla ruokavaliolla imetyksen aikana.
Te joilla on syömishäiriötä, yrittäkää katsoa itseänne ulkopuolisen silmin ja katsoa kauemmas tulevaisuuteen. Tahdotko olla aliravittu ja voida huonosti, sekä elää yksi ongelmaa piilotellen vai haluatko olla se pehmeä ja lämmin nainen joka odottaa kotona hymyillen miestään hyvän illalisen kanssa? Elämme kuitenkin todellisuutta, emmekä mitään OC:tä missä aliravitut 25-vuotiaat esittävät muka lukiolaisia.... Oikeassa elämässä pärjää nainen jolla on terve itsetunto, tietää omat kykynsä ja voimavaransa, osaa tukeutua ystäviin sekä osaa myös epäonnistua. On hyvä pyrkiä pitkälle, mutta aina sinne ei tarvitse päästä. Ja eikö tärkeämpää ole päästä lähelle toista ihmistä ja olla onnellinen kuin menestyä kaikessa mitä tekee? Välillä on hetkiä kun tuntuu, ettei tästä elämästä mitään tule, mutta usein nurkan takana odottaa yllätys :)
Nyt varmaan osa miettii, että mikä tuo on neuvomaan tms. ei liene koskaan ollut oikeita ongelmia... On totta että jokaisen ihmisen ongelmat ovat erilaisia ja syitä anoreksiaan on varmasti yhtä monta kuin siihen sairastuneitakin. Itse elän tällä hetkellä onnellista elämää. Opiskelen lääkäriksi (toiveammattini), elän onnellisessa parisuhteessa ja minulla on hyviä ystäviä sekä lämpimät välit vanhempiin. Kuitenkin vielä kaksi vuotta sitten elin avoliittohelvetissä narsistin kanssa ja pyrin täydellisyyteen kaikessa mitä tein (esim. syömisessä). Poikaystäväni ei loppuvaiheessa antanut minun edes puhua kenenkään kanssa ongelmistamme, en tavannut ystäviä tms. Tunsin ettei minusta ole mihinkään ja epäonnistun kaikessa. Koin että kaikki ongelmat johtuvat minusta. En tiedä tarkaan, mikä oli lopullinen piste iin päälle, mutta kuitenkin pakkasin laukkuni ja lähdin. Äitini neuvoi kokeilemaan, miltä tuntuisi olla yksin ja olla vaan yritämättä. Ajattelin, että entäs sitten jos lopetankin nykyisen touhun ja aloitan elämän puhtaalta pöydältä. Onko minulla mitään menetettävää? Tullessani siihen tulokseen, että olen valmis ottamaan sen riskin, että saatan olla loppuelämäni yksin ja onneton ja lihava ja koulu jää kesken, päätin ottaa elämälle uuden suunnan. Sen jälkeen olen elänyt päivän kerralaan. Syönyt sitä mitä milloinkin tekee mieli, opiskellut sen verran mitä jaksan ja viettänyt aikaani vain niiden ihmisten seurassa, joiden kanssa viihdyn. Nyt olen onnellinen. Olisin onnellinen ilman nykyistä poikaystäväänikin, ei se ole hänestä kiinni, vaikka häntä rakastan ja haluaisin olla hänen kanssaan koko loppuelämän. Onnen salaisuus on se, etten pelkää epäonnistumista. Olen antanut itselleni luvan siihen ja hyväksynyt sen että on olemassa riski, että voin menettää kaiken mitä minulla tässä elämässä on ja olla silti onnellinen. Onni ei ole ulkoisista seikoista kiinni. Ihminen ei voi tehdä toista onnelliseksi, jos tämä ei ole siihen itse valmis. Parisuhde tai raha ei tuo onnea. Läheiset ihmiset ja ystävät ovat toki tärkeitä ja heistä kannattaa pitää kiinni. Muistathan, että ystävät ovat huolissaan kommentoidessaan painoasi, eivät ilkeitä? He haluavat auttaa. Auta siis sinäkin heitä olemaan hyviä ystäviä tukeutumalla heihin. Joskus ystävät voivat turhautua ja etääntyä, jos heidän apuaan ei huolita. Anoreksiassa sairas helposti vahingossa pelottaa ystävät pois läheltään sairaudellaan. Kaikki eivät osaa siihen suhtautua ja tuntevat syyllisyyttä, kun eivät osaa ystäväänsä auttaa.
Onnea itsensä etsimiseen kaikille ja kiitos kun olette vastanneet aloittamaani keskusteluun!
Toivon, että osaan toimia lääkärinä tässä asiassa sekä asiantutevasti että myös lempeästi.
Hyvää ystävänpäivää kaikille!
T. Tuija N.
"Tahdotko olla aliravittu ja voida huonosti, sekä elää yksi ongelmaa piilotellen vai haluatko olla se pehmeä ja lämmin nainen joka odottaa kotona hymyillen miestään hyvän illalisen kanssa?"
Miksi tälläisiin vertailuihin täytyy vetää ääripäät? Noista kahdesta olisin mieluummin ylempi. En halua olla pehmeä enkä todellakaan halua viettää elämääni miestäni palvellen kotona.
"OC:tä missä aliravitut 25-vuotiaat esittävät muka lukiolaisia...."
Onko Rachel Bilson aliravitun näköinen? Mischa Barton on alipainoinen, mutta tekeekö se hänestä välttämättä aliravitun?