Juupajuu. Viimeksi sairastin jotain 8v. sitten. Tuolloin 'parannuin' terapialla ja lääkityksellä. Nyt taas viimeiset 2kk ahminut ja oksennellut. Äsken meni mozzarellapizza, jäätelökakku, leipäjuustoa, lakkahilloa, lakua, suolapähkinöitä ja mysliä. Oksensin aina välillä. Sitten taas söin ja oksensin lisää.
Tunnen itseni tosi säälittäväksi. Hävettää. Oon jo 25v. Luulis, että tässä iässä ois sen verran järkeä ja itsetuntoa, ettei enää ajautuisi samaan jamaan kuin silloin teininä.
En kehtaa kertoa kenellekään. Pelkään koko ajan, että poikaystävä haistaa (yritän aina ulkoilla ja syödä purkkaa tapaamistemme ja oksentelemisen välissä). Töissä on välillä ihmetelty turvotusta naamassani. Olen valehdellut syöneeni tosi suolaista ruokaa ennen nukkumaan menoa tai nukkuneeni huonosti.
Haluaisin vaan laihtua, mutta oksentelun alettua, olen vaan lihonnut. Oon käynyt ahkerasti salilla, mutta nestettä ja läskiä vaan kertyy kehoon. Oon 164cm pitkä ja painan jo 60kg. Painoa on tullut lisää 5kg. Maailman lihavin olo. Pelkään, että poikaystävä kyllästyy mun läskien tuijottamiseen. Itse se on tosi hoikka ja urheilullinen. Haluaisin myös olla.
Hävettää edes kirjoittaa tätä tekstiä. Tiedän tasan tarkkaan, kuinka typerältä kuulostan, mutta en voi tälle mitään. Joka aamu ajattelen, että nyt syön terveellisesti ja säännöllisesti, enkä oksenna koko päivänä.. Sitten jossain vaiheessa työpäivää alkaa ahdistaa ja päädyn ruokakaupan kautta kotiin. Syömisestä tulee niin hyvä olo. Tajuttoman hyvä olo.
En ihan oikeasti jaksa enää. Tuntuu, että kohta hajoan. Ja koulu ja työ pitäisi hoitaa ja koira. Ja kaikki laskut, joihin ei oikeasti ole varaa.
Tarvin apua tosi kovasti, mutta en kehtaa edes hakea sitä. Varasin just ajan työpaikkalääkärille, mutta hävettää tajuttomasti edes ajatella, että kertoisin sille näistä jutuista. Ei se ota mua kuitenkaan tosissaan. Ja pitää yhtä säälittävänä kuin mäkin itseäni. Tai sitten se ottaa liian tosissaan ja määrää saikulle. Eikä mulla ole nyt aikaa mihinkään lomaan. Voiko sairaslomasta kieltäytyä?
Emmä tiedä. Oon ihan sekasin. Miksei joku voi vaan pelastaa mua. Miten kukaan näe mun hätää.
Tunnen itseni tosi säälittäväksi. Hävettää. Oon jo 25v. Luulis, että tässä iässä ois sen verran järkeä ja itsetuntoa, ettei enää ajautuisi samaan jamaan kuin silloin teininä.
En kehtaa kertoa kenellekään. Pelkään koko ajan, että poikaystävä haistaa (yritän aina ulkoilla ja syödä purkkaa tapaamistemme ja oksentelemisen välissä). Töissä on välillä ihmetelty turvotusta naamassani. Olen valehdellut syöneeni tosi suolaista ruokaa ennen nukkumaan menoa tai nukkuneeni huonosti.
Haluaisin vaan laihtua, mutta oksentelun alettua, olen vaan lihonnut. Oon käynyt ahkerasti salilla, mutta nestettä ja läskiä vaan kertyy kehoon. Oon 164cm pitkä ja painan jo 60kg. Painoa on tullut lisää 5kg. Maailman lihavin olo. Pelkään, että poikaystävä kyllästyy mun läskien tuijottamiseen. Itse se on tosi hoikka ja urheilullinen. Haluaisin myös olla.
Hävettää edes kirjoittaa tätä tekstiä. Tiedän tasan tarkkaan, kuinka typerältä kuulostan, mutta en voi tälle mitään. Joka aamu ajattelen, että nyt syön terveellisesti ja säännöllisesti, enkä oksenna koko päivänä.. Sitten jossain vaiheessa työpäivää alkaa ahdistaa ja päädyn ruokakaupan kautta kotiin. Syömisestä tulee niin hyvä olo. Tajuttoman hyvä olo.
En ihan oikeasti jaksa enää. Tuntuu, että kohta hajoan. Ja koulu ja työ pitäisi hoitaa ja koira. Ja kaikki laskut, joihin ei oikeasti ole varaa.
Tarvin apua tosi kovasti, mutta en kehtaa edes hakea sitä. Varasin just ajan työpaikkalääkärille, mutta hävettää tajuttomasti edes ajatella, että kertoisin sille näistä jutuista. Ei se ota mua kuitenkaan tosissaan. Ja pitää yhtä säälittävänä kuin mäkin itseäni. Tai sitten se ottaa liian tosissaan ja määrää saikulle. Eikä mulla ole nyt aikaa mihinkään lomaan. Voiko sairaslomasta kieltäytyä?
Emmä tiedä. Oon ihan sekasin. Miksei joku voi vaan pelastaa mua. Miten kukaan näe mun hätää.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Eihän sitä kukaan näe tai tiedä, jos peität sen. Näin et myöskään anna kenellekkään mahdollisuutta auttaa.
Tiedän kokemuksesta.
Minulla oli myös jokainen ahmimiskerta aina viimeinen. Ja tuttua myös nuo "hamsterin posket". Töissä aina hävetti. Meikkausta häivyttämään turvotusta ja hiukset ylös kiinni.
Itse sairastin 6 vuotta bulimiaa. Välillä oli aikoja, jolloin olin henkisesti aivan lopussa ja tuntui etten ikinä tule parantumaan ja pääse kiinni normaaliin elämään.
Lopulta uskalluduin kertomaan poikaystävälleni. Olin varma, että poikaystävä (vaikka ymmärtäväinen luonnostaan onkin) ei ymmärtäisi, halveksuisi tai ei ottaisi tosissaan. mutta otin sen riskin. Bulimia siinä vaiheessa haittasi jo välejämme; ainainen salailu ja valehtelu, lenkit lähimetsään ja "soitan kun olen kotona"-eli kun olen oksentanut.
Poikakaveri oli yllättävän ymmärtäväinen ja otti sairauteni tosissaan. Auttoi valtavasti kun sai kertoa jollekkin. Häpesin bulimiaa todella paljon. Hän lupasi ettei kerro asiasta eteenpäin ja on ollut lupauksen arvoinen.
Suhde on muuttunut vakaammaksi ja rehellisemmäksi, pystymme puhumaan aivan mistä vain. Ilman häntä en olisi parantunut.
Uskallaudu kertomaan jollekkin. Vaikka sille, kenelle olet aiemmin kertonut (jos olet) tai poikaystävälle tai ammattihenkilölle.
Se auttaa huomattavasti.
Onnea ja menestystä sinulle!
jep tuttua.. oon tässä lyhyessä ajassa saanut painoa 13kg lisää, yritän eroon oksentelusta... hankalaa. tuttu fiilis toi "käyn salilla ja läskit lisääntyy" niin ja siitä poikaystävästäs että jos ton takia lähtis ni tervemenoa ja takaisin ei tulemista!! omaani ei ainakaan ole painonnousuni häirinnyt, vaikka mitat on 159cm ja 63kg!
hei! kuulostipa kovin tutulta. tahtoisin kertoa sinulle omista kokemuksistani.
minä ahmin tänä iltana, oksensin ja ahmin taas mutta en voinut enää oksentaa kun oisin jäänyt kiinni.
viime keväänä tää alkoi. minullakin on poikaystävä, eikä hän tiedä tavastani. olen itse töissä kassalla. katselen aina kun ihmiset ostavat kaiken maailman herkkuja ja minulle tulee äklö olo. silti toissapäivänä lähdin itse töitten jälkeen 'kauppakierrokselle' ja ostin kaikkea rasvaista ja kaloripitoista mitä keksin. tiesin jo miten tulisi käymään. menin kotiin, ahmin ja oksensin.
itsellänikin on huono omatunto tästä. tiedän mitä tarkoitat kun mainitsit, että hävettää kirjoittaa tätä. olen itse kohta 21 mutta tunnen itseni siksi samaksi tyhmäksi teiniksi joka olin silloin.
kiitos kun kirjoitit ja jaksamista sulle!
omasta mielestäni avautuminen on ensimmäinen askel kohti tervettä elämää. yksin on vaikea taistella kaikkea sitä paskaa vastaan mitä päässä pyörii; tarviit jonkun tukemaan, poikaystävä, sukulainen, työkaveri, netistä joku tuntematon, lääkäri/ravintoterapeutti... sille voi sit puhua kun tuntuu siltä, et kaikki kaatuu niskaan ja haluu vaan "vähän" herkutella ja sit saada sen kaiken ulos kropastaan..
voimia ja jaksamista, toivottavasti löydät jonkun jolle puhua