Sain kuulla sairastuneeni vakavaan sairauteen.
Ensi tyrmistykseni jälkeen alan ihmetellä, kenelle tästä puhuisin? Aviopuolisolle tietenkin, mutta koko ympäristö, sukulaiset, tuttavat, harrastusystävät? Pitää peruuttaa menemisiä.En voikaan osallistua pääsiäöisenä suunniteltuun matkaan, koska saatan olla heikkona hoitojena jälkeen. En ostakaan kausikorttia kuntosalille.
Jne.
Miten nuorempi polvi ottaa tiedon vastaan? En halua hätäännyttää ketään.
Outoja asioita nousee eteen.
Miten itse olette selvinneet vakavista sairauksista? Uskon itse selviytyväni. En minä maalaa pirua seinälle.
Ensi tyrmistykseni jälkeen alan ihmetellä, kenelle tästä puhuisin? Aviopuolisolle tietenkin, mutta koko ympäristö, sukulaiset, tuttavat, harrastusystävät? Pitää peruuttaa menemisiä.En voikaan osallistua pääsiäöisenä suunniteltuun matkaan, koska saatan olla heikkona hoitojena jälkeen. En ostakaan kausikorttia kuntosalille.
Jne.
Miten nuorempi polvi ottaa tiedon vastaan? En halua hätäännyttää ketään.
Outoja asioita nousee eteen.
Miten itse olette selvinneet vakavista sairauksista? Uskon itse selviytyväni. En minä maalaa pirua seinälle.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Vakava sairastumisen lienee sekin asia johon suhtaudutaan hyvin persoonakohtaisesti.Joillekkin on itsestään selvää,että puhuu asian joka puolelle.Toiset taasen eivät halua puhua asiasta ollenkaan.
Mutta sen voin kertoa ,että ihmisten reaktiot ovat myös laidasta laitaan ja pitemmän päälle kukaan ei enää kysy miten voit.Ainakin näin on minulla käynyt.Olen nyt kamppaillut sairauteni kanssa 10v,ja tunne on, ettei ihmisiä voisi vähempää kiinnostaa miten minulla menee.Ainoat jotka ovat kiinnostuneita ja haluavat kuunnella,on hoitohenkilökunta (tietenkin)Minua aina helpottaa kun saa puhua jonkun kanssa,varsinkin sellaisen joka tietää mistä puhun.
Minun ohjeeni kuitenkin on;kerro mahdollisimman monelle tilanteesi,se helpottaa jo omaakin oloa.
Onhan se ongelma, mutta ei kannata sittenkään tehdä siitä vielä suurempaa. Pari vuotta sitten minulla todettiin pahana pidettävä sairaus. En salaillut sitä jos en julistanutkaan. Nuori polvi näki ja ymmärsi että tämä kuuluu normaaliin elämään. Lääkirikin lopulta sanoi, että yleensä ikäisilläni miehillä esiintyy tätä ja useimmat sitäpaitsi kuolevat (lohdutus) johonkin muuhun.
Minäkin haluaisin kuolla johonkin muuhun. Ryhdyin huolehtimaan yleiskunnostani tavallista enemmän ja sanoin vaimolleni, että tämä on mun juttu. Suotta sinä siitä huolehdit. Olen jättänyt monia asioita väliin todeten etteivät ne niin tärkeitä ole.
Valtaosa elämästä poistuneilta on jonkinmoinen sairaus. Et maininnut tuolla ikääsi joten en ota asiaan enemmälti kantaa.
Kyllä olen ikäni puolesta 70 palstalle kuuluva.
En halua puhua sairaudestani, vaan haluaisin puhua siitä, miten sairastunut itse kokee ympäristön ja elämänpiirinsä.
Oletteko suojelleet läheisiänne omalta murheeltanne? Pitäisikö se tehdä?
Minusta ei pitäisi suojella, eikä sulkea ulkopuolelle. Itse en ole vielä niin vakavaa sairautta kokenut, että sen voisi katsoa henkeä uhkaavaksi. Mieheni sairastui Parkinsonin tautiin viisikymppisenä ja sairasti 14 vuotta.
Ensimmäisinä vuosina hän ei halunnut keskustella asiasta, ei halunnut lisätietoa sairaudessa, ei halunnut liittyä vertaistukiyhdistykseen, ei mitään. Hän sanoi elävänsä normaali elämää niin kauan kun voi, ja niin teki. Tuttavapiirissä harvat tiesivät hänen sairaudesta, ennen kuin se alkoi selvästi näkyä. Lapset toki tiesivät. Se oli hänen valintansa, itse kannatan tiedon hankkimista sairaudesta ja avointa keskustelua, olisin toiminut toisin.
Eipä hän tähän tautiin kuitenkaan menehtynyt, syy oli muu sairaus.
Miekin olen tottunut.
Se on arkea vähän ajan päästä.
Alussa ottaa koville.
Suosittelen ahdistukseen gin tonic 8 cl
Minulla on eturauhasen syöpä.
Todettiin kolme vuotta sitten.
että sain aikaseksi tutkimukset jotka tehtiin omasta pyynnöstäni . Toiseksi olen kiitollinen lääkärille joka otti minut tutkimuksiin ja löysi sen Syöpäkasvin. Ei siinä ole mitään salattavaa ,ei se tartu ,ja näin sain tarpeellisen avun lähimmäisiltäni kertomalla heille kuinka asiat olivat.
Nyt olen ollut jo noin 7 vuotta,tarkkailussa . Leikkaus meni hyvin ja tämän lisä ajan, täällä elävien kirjoissa. Aika ajoin jopa unohdan että minulla on ollut sellainen pahamaineinen sairaus.
Sellainen palsta voisi kyllä olla täällä, esimerkiksi tämä, jossa voisi kertoilla mieltään painavista ongelmistakin.
Täällä on paljon sivuja joissa puhutaan jonninjoutaviakin. Ei ne sivut jaksa kiinnostaa silloin kun omassa elämässä on raskaita aikoja.
Toki jos jaksaa lueskella, niin voihan ne piristääkin.
Muistan vain kun itsellä oli vaikea aika, silloin en voinut edes uutisia, en radiota kuunnella viikkoon. Vain musiikki meni korvista läpi, pääasiassa klassinen, vaikka yleensä kuuntelen iskelmiä.
Huomaan, että rauhallinen ja asiallinen suhtautuminen on hyvin ohut kerros.
Hätäännys saattaa iskeä yllättäen, kun puhuu asiasta muiden kanssa. Siinä joutuu koville, kun ei halua pelästyttää keskustelukumppania.
Ymmärrän niitä, jotka eivät halua itse puhua sairaudestaan kenellekään.