Silloin...

taisin olla koko sairastamiseni aikana ainoastaan yhden päivän ihan kokonaan syömtättä, useimmiten elin n.800 kalorilla päivässä. joskus vähemmän.. paitsi kun sain ahimimiskohtauksia voi olla että söin päivässä enemmän kuin mitä olin syönyt viimeiseen viikkoon :o
En oikein tiedä kuinka nopeasti se tippui ? inhottavan hitaasti. nyt jälkeenpäin ymmärrän että olisin varmasti laihtunut nopeammin jos olisin syönyt enemmän....

mulla itellä oli anoreksiaa bulimiaa aika vaihtelevasti mut 12kg lähti noin puoles vuodessa..bulimia ku oli niin hirveesti tietty ja sit oksentaan..mut sit olin myös syömättä oikeestaan mitään

oon nyt jo parantunut.. mut kauhulla muistelen paria vuotta noin 5 vuotta sitten. sairastin ensiksi bulimiaa, mutta sitä ei kestänyt kun muutamia kuukausia kun lopetin normaalin syömisen pikkuhiljaa...
pahimmillani söin vain kerran viikossa, torstaisin, ja silloin söin kunnolla mysliä ja jogurttia. tuota jatkui ihan liian kauan. painoni putosi kuukaudessa kymmenen kiloa... ja lisäähän se tippui, vaikka aloin syömäänkin.. ei kulunut kauaa kun oksentelu palasi, entistä pahempana..

kaikki loppui, kun tajusin sairauden ja sen hulluuden mikä minut ajoi siihen. rakastuin ja aloin näkemään että maailma on kaunis, ja minäkin olen kaunis, enkä halunnut luopua elämästäni, vaan nähdä mitä kaikkea olen aina halunnutkin. Ymmärsin , että vain minä voin lopettaa oksentelemasta ja aloittaa normaalin elämän. tahdoin olla terve.
loppujen lopuksi siihen ei tarvittu kuin vahva päätös ja loputtomasti rakkaiden tukea. ei kuulosta vähältä eikä se olekaan, mutta kaikki lähtee itsestä, vaikkei tukea muualta tulisikaan.

tiedän, että parantuminen ei ole helppoa, mutta se ei ole mahdotonta jos sen antaa onnistua. Tein päätöksen, etten oksenna, enkä ole tehnyt niin sen jälkeenkäänvaikka ryyppyillan jälkeen pahaa tekisikin, yritin olla oksentamatta, ja onnistuinkin. Mutta tietenkin oli joskus pakko oksentaa, kun ei voinut pitää kaikkea myrkkyä(typeryksissään tuli juotua liikaa) sisällään. huomasin kuitenkin, että vaikka oksensin kerran pitkästä aikaa, ei se ollut enää mikään laukaisu sairauteen, se oli inhottava välttämätön teko hetkellä, mutta en haluaisi sitä toistaakaan. Päätöksen valta oli mun tapauksessa suuri.

Nyt kun ajattelen noita elämäni kauheimpia vuosia, on vaikea käsittääkään, että pystyin moiseen, sillä sairaus satuttaa, tietenkin eniten itseään, mutta myös perhettä, kavereita ja muita rakkaita. Nuo vuodet tuntuvat olevan usvan peitossa sille en edes kykene muistamaan yksityiskohtaisesti mitä tapahtui. onneksi, ehkä se on oman pääni tapa päästää irti ilkeistä ja kipeistä asioista.


Eksyin vähän aiheesta ja anteeksi siitä, mutta näemmä oli pakko kirjottaa se joskus ylöskin.. En tosiaan kärsi enää anoreksiasta enkä bulimiasta, mutta varmasti ne ovat vahvistaneet itseäni kokemuksina, varoittavina sellaisina. toivottavasti näilläkin palstoilla käyvät vieläkin syömishäiriöiden kanssa taistelevat kokisivat sen minkä minäkin ja pääsisivät pois painajaisesta.

Kun sairaus päättyy niin alkaa elämä.